Lupa tappaa

Karoliina Kouvola tarkastelee Soturit-teoksessaan muutamia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja soturiryhmiä, joiden ylle kirjat, elokuvat ja pelit ovat luoneet romanttista hohtoa. Kirjoittaja taustoittaa huolellisesti jokaisen esittelemänsä ryhmän historialliseen kontekstiinsa, joten lukija pääsee tutustumaan erilaisten ja eri puolilla maapalloa eläneiden ihmisten elämään myös soturimaailman ympärillä.

Kouvola, Karolina: Soturit assassiineista samuraihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. 300 sivua. ISBN 9789522227317.

Kouvola tarkastelee eri luvuissa viikinkiaikaisia berserkkisotureita, islamilaisia assassiineja, temppeliherroja, samuraita, lakotojen soturiseuroja ja intialaisia tugeeneja ja näiden ohessa muutamia muitakin ryhmiä. Kaikki Kouvolan kuvaamat ryhmät kuuluvat nykyään historiaan. Kaikista ei ole helppo löytää luotettavia lähdetietoja ja esimerkiksi berserkkisoturien koko olemassaolokin jää hiukan epävarmaksi. Monet maininnat on merkitty muistiin vasta paljon myöhemmin. Erityisesti viikinkisoturien ja intialaisten tugeenien toiminnan kuvaukset ovat pääosin kristillisen näkökulman läpi kirjattuja.

Joskus näiden soturien toiminta muistutti peliä. Sioux-intiaanien ryhmään kuuluvien lakotojen heimojen soturimiehet osoittivat urheuttaan koskettamalla vihollista. Todistettavasti tapahtuneen kosketuksen merkiksi soturi oli oikeutettu pitämään hiuksissaan sulkia määrätyllä tavalla, mistä kaikki näkivät hänen urhoollisuutensa. Myös samurailla oli käytäntöjä, jotka eivät olleet kovin hyödyllisiä, mutta joilla pyrittiin pelastamaan kunnia erityisesti tappiotilanteessa.

Lakotasoturi “Touch the Clouds” kuva: James H, Hamilton, Nebraska, 1877. Courtesy National Archives. Wikimedia Commons.

Korkeimman kunniaksi

Monessa Kouvolan kuvaamassa soturiryhmässä uskonnolla on ollut keskeinen merkitys, esimerkiksi assassiinien ryhmän syntymisen taustalla olivat islamin oppiriidat. Oikeastaan kysymyksessä olivat nizarit, jotka muodostivat 1100-luvulla islamin sisälle itsenäisen lahkon. Assassiini-nimitys, joka nykyään tarkoittaa salamurhaajaa monissa kielissä, oli alkujaan ryhmän jäsenille annettu pilkkanimi. Kouvolan mukaan käsky salamurhaan oli nizareille suorastaan uskonnollisen auktoriteetin asettama sakramentti, ja ryhmän tekemistä salamurhista pidettiin tarkkaa kirjaa.

Intialaiset tugeenit eli phasingarit (’kuristajat’) murhasivat kulkijoita, myös brittisotilaita, ja ryöstivät heidän omaisuutensa. He liikkuivat tavallisesti pienissä ryhmissä lyöttäytyen muiden kulkijoiden joukkoon ja kävivät yöllä muiden nukkuessa käsiksi uhreihinsa. Tugeenien joukossa oli sekä hinduja että muslimeja, mutta he kaikki kokivat antavat murhaamansa uhrit Kali-jumalattarelle ja heidän saamansa ryöstösaalis oli Kalin heille antama palkkio. Tämän vuoksi he usein vuodattivat myös uhrin verta Kalin mieliksi, vaikka varsinainen surmatyö tapahtui kuristamalla.

Ryhmä tugeeneja kuristamassa matkustavaista Intiassa 1800-luvun alussa. Anonyymi intialainen taiteilija. Tehty kapteeni James Patonille, Lucknow, 1829-1840. Wikimedia Commons.

Uskonto oli mukana myös temppeliherrojen toiminnassa, vaikka lopulta virallinen katolinen kirkko julisti temppeliherrat vääräuskoisiksi. Muinaisessa Japanissa shintolaisuus, mutta myös Kiinasta tullut kungfutselaisuus muovasivat samuraikulttuurin ihanteita. Lakotoille tärkeä oli Suuri henki, jonka ohjausta pyydettiin sota- ja ryöstöretkille lähdettäessä. Viikinkisoturit palvelivat Oðinia ja odottivat pääsevänsä kuolemansa jälkeen erityiseen soturien taivaaseen, Valhallaan.

Miehen työtä

Soturikulttuuri on ollut varsin miehistä kulttuuria. Temppeliherrojen ritarikunnassa oli paikka vain yhdelle naiselle, neitsyt Marialle. Temppeliherrat elivät selibaatissa eikä järjestöön kuulunut nunnia tai muunlaista naisosastoa. Kouvolan mukaan intialaisten tugeenien kohdalla perheen naisväki ei aina edes tiennyt, miten miehet ansaitsivat perheen toimentulon. Joissakin ryhmissä saattoi naisia kuitenkin joskus olla mukana, mutta ei varsinaisessa murhaamisessa vaan ainoastaan houkutuslintuina. Myöskään samurai-sukujen naiset eivät osallistuneet taisteluihin, vaikka samuraikunnia velvoitti heitäkin. Lakotojen soturiseurat saattoivat kutsua tiettyihin tilaisuuksiin myös muutaman naisen, joiden tehtävänä oli osallistua taisteluista ja soturien urheudesta kertovien laulujen laulamiseen, mutta ei taistelemiseen. Joissain lähteissä väitetyistä naispuolisista sotapäälliköistä Kouvola ei kerro.

Japanilaisia samurai-sotilaita n. 1880.

Soturimaailman todellisuus ei ole ollut yhtä hohdokasta kuin nykyajan populaarikulttuurin perusteella saattaisi kuvitella. Kouvola taustoittaa kunkin ryhmän syntyä, toimintaa ja sen päättymistä huolellisesti, joten lukija pääsee tutustumaan erilaisten ja eri puolilla maapalloa eläneiden ihmisten elämään myös soturimaailman ympärillä. Lähdeluettelot sekä asia- ja henkilöhakemistot täydentävät kirjan tiedot.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *