Luterilaisen Suomen loppu?

Luterilaisen Suomen loppu on ajankohtainen ja kiinnostava kirja. Se on tarkoituksellisen poleeminen ja pyrkii herättämään keskustelua Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuudesta globalisoituvassa maailmassa ja suomalaisessa arjessa. Lähtökohtana on huoli evankelis-luterilaisen kansankirkon kohtalossa lisääntyneen globaalin liikkuvuuden, kulutusyhteiskunnan ja maallistuneisuuden keskellä. Luterilaisen kansankirkon aika näyttää olevan ohi ja kirjoittajat pyrkivät etsimään reittejä tämän murroksen keskellä, jotta kirkolla olisi tulevaisuudessa edelleen sanottavaa mahdollisimman laajalle yleisölle. Kokonaisuudessaan kirja on virkistävä tuulahdus ja ajankohtainen pohdinta luterilaisesta kirkosta muuttuvassa maailmassa.

Komulainen, Jyri; Vähäkangas, Mika (toim.): Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot. Edita, 2009. 183 sivua. ISBN 978-951-37-5579-9.

Jyri Komulaisen ja Mika Vähäkankaan toimittaman Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot -teoksen kirjoittajat ovat kaikki joko kirkon palveluksessa tai koulutukseltaan teologeja. Kirjoittajia yhdistää kiinnostus tai kokemus lähetystyöstä moniuskoisessa maailmassa. Kirja koostuu johdannosta ja seitsemästä artikkelista. Tyyliltään se on populaari ja helppolukuinen.

Teos on moniääninen, mutta siitä on silti hahmoteltavissa punainen lanka, johon kirjoittajat vaihtelevasti sitoutuvat. Lähtökohtana on huoli evankelis-luterilaisen kansankirkon kohtalossa lisääntyneen globaalin liikkuvuuden, kulutusyhteiskunnan ja maallistuneisuuden keskellä. Kirkon katsotaan sitoutuneen vahvasti nationalistiseen projektiin, jonka vaikutuksesta se on hidas tai ainakin jähmeä reagoimaan ulkoisiin muutoksiin. Luterilaisen kansankirkon aika näyttää olevan ohi ja kirjoittajat pyrkivät etsimään reittejä tämän murroksen keskellä, jotta kirkolla olisi tulevaisuudessa edelleen sanottavaa mahdollisimman laajalle yleisölle.

Komulaisen ja Vähänkankaan johdannossa todetaan kirjan keskeiseksi viestiksi Suomen uskonnollisen elämän peruuttamaton moniarvoistuminen ja oman selkeän uskonnollisen identiteetin välttämättömyys tämän kanssa pärjäämiseksi. Kirjoittajat haluavat nähdä luterilaisuuden ”kohtaamisen voimavarana” (s. 8), jonka pohjalta syntyy uusi ekumeeninen projekti.

Ensimmäisessä varsinaisessa artikkelissa Jyri Komulainen hahmottelee ”monien uskontojen Suomen” nykytilaa. Siinä uskonnollisuus itsessään ei ole poistunut mihinkään, vaan se on pikemminkin muuttanut muotoaan. Perinteiset kirkot ovat suurten haasteiden edessä maallistumisen ja kasvaneen moniuskontoisuuden keskellä. Luterilaisuus on osa suomalaisuutta, myös maallistuneessa yhteiskunnassa. Kansankirkkoa verrataan ammattiyhdistysliikkeeseen, joka on vanhanaikainen, mutta ”silti siihen kuulutaan ikään kuin kaiken varalta” (s. 18). Katutasolla on merkkejä uudenlaisesta kansanuskonnollisuudesta, jota sävyttävät itämaiset uskonnot ja ”notkea” uskonnollisuus. Kaiken kukkuraksi maahanmuuttajat ovat tuoneet mukanansa uutta, aktiivista uskonnollisuutta.

Pekka Hiltunen nostaa omassa artikkelissaan muutoksen keskiöön kulutusyhteiskunnan vaikutuksen uskonnollisuuteen. Uskontojen tuotteistamista, kaupallisia uskonnollisia palveluja ja kulutuksen turmiollisuutta yksilöiden ja yhteisöjen elämälle käsitellään hyvin värikkäin sanakääntein. ”Keskeistä ei enää ole perhe, vaan oma itse” (s. 43) tiivistää hyvin tämän kulutuskriittisen puheenvuoron. Uskonnosta on tullut light-versio, jonka tarkoitus on ensisijaisesti hedonistisen itsetyytyväisyyden tuottaminen. Tämän vastaliikkeenä voimistuu jyrkkä fundamentalistinen liikehdintä, joka tuottaa vastadiskursseja ja vaihtoehtoisia elämismaailmoja kulutuksen vieraannuttamille, maallistuneille ihmisille. Näille kirkon tulisi tarjota vastaus ja toimia vastarintaliikkenä. Monista hyvistä oivalluksistaan huolimatta Hiltunen ei näe, että hyvin samankaltaisia uskonnollisen brändäämisen, tuotteistamisen ja markkina-ajattelun vaikutuksia löytyy yhtälailla luterilaisen kirkon piiristä. Tästä esimerkiksi käykööt suuresti yleistyneet teemamessut ja kirkolliset viestintäkampanjat.

Erkki Jokisen artikkeli Kirkko – suomalaisuuden suojelualue vai kulttuurien kohtauspaikka? haastaa kirkon pitämään kiinni identiteetistään, mutta samalla avaamaan ovensa uusille tulijoille. Tämä vaatii kuitenkin oman uskonnollisen identiteetin syvällistä pohdintaa ja jäsentämistä. Tulevaisuuden ”monivärinen kansankirkko: maalipohja on sama, mutta uudet sävyt värittävät” (s. 68) perustuu erikielisiin seurakuntiin, joissa kukin voi toimia ennen integroitumistaan suomen- tai ruotsinkielisiin seurakuntiin. Jokinen pohtii erikseen myös venäläisen maahanmuuton tuomia haasteita seurakunnille, joissa suomalainen nationalismi Mannerheimeineen kohtaa uskonnollisen etsijän. Maahanmuuttajien nähdään tuovan uutta yhteisöllisyyttä hapertuneeseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Jokinen toteaa artikkelinsa lopuksi: ”maassa maan tavalla, mutta kirkossa kukin omalla kielellään” (s. 85).

Mika Vähäkankaan katsaus suomalaisesta kristillisyydestä globaalissa kontekstissa on tuore tuulahdus kotimaisen uskonnollisen elämän analyysiin. Hän huomauttaa kristinuskon painopisteen siirtyneen kasvavassa määrin Afrikkaan, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Vähäkankaan mukaan ”valistuksen ajan perillinen, järkeen vetoava kristinusko, on syrjäytymässä” (s. 93) ja oppilauseiden viehätys ylipäätään laskussa. Sen sijaan karismaattis-helluntailainen, yksilön tunteisiin vetoava ”mikä toimii” -uskonnollisuus, kuten myös fundamentalismi, on nousussa. Suomalainen liberaali–konservatiivi-asetelma on sivupolku globaalissa kristinuskossa. Lisäksi tunnustuksellisen kristinuskon aika on ohi, ja erilaiset väljemmät, epämääräiset opit ovat nousussa. Tämä on suuri haaste länsimaiselle valtakristillisyydelle, jossa erilaisuutta pidetään sopivana, ”kunhan se on riittävän samanlaista oman ajattelun kanssa” (s. 100). Vähäkangas käsittelee lisäksi artikkelissaan afrikkalaisia seurakuntia Suomessa ja pohtii ekumeenisen toiminnan rajoja.

Kirjan muissa artikkeleissa käsitellään muslimien ja kristittyjen välistä vuoropuhelua ja muslimeita Suomessa (Ari Hukari), koulun uskonnonopetuksen murrosta moniuskontoisuuden näkökulmasta (Antti Räsänen) sekä uskontoteologian ja ekumenian edellytyksiä muuttuneessa maailmassa (Risto Ahonen). Artikkelin täydentävät hyvin edellisiä, mutta eivät sinänsä tuo merkittävää uutta perusasetelman pohdiskeluun.

Kenties silmiin pistäviin piirre on kirjoittajien näkemys evankelis-luterilaisen kirkon kielipohjaisesta nationalismista. Kirkko näyttäytyy suomen- ja ruotsinkielisenä instituutiona, johon integroituminen tapahtuu vain äidinkielestä luopumisella tai erikielisten yksiköiden perustamisella. Tätä voidaan toki perustella periluterilaisella oman äidinkielen korostuksella, mutta institutionaalisesti läpäisevänä voimana se on kansallisaatteen sävyttämä. Vaikka kieli on luonnollisesti erotteleva peruste ihmisten vuorovaikutuksessa ja yhteisöllisyydessä, niin institutionaalisesti monikielisyys ei sinänsä edellytä monimutkaista organisaatiorakennetta. Esimerkiksi amerikkalaisessa tutkimuksessa on nostettu erilaisten monikielisten uskonnollisten yhteisöjen ”solurakenne”, jossa kielen ylläpito mahdollistuu pienryhmissä, mutta samalla suurempaan yksikköön integroituen. Kysymys on viime kädessä siitä, kuinka suuri merkitys kielelle annetaan identifikaation kohteena.

Toinen yhdistävä piirre on ekumeenisen projektin pohdinta. Tällöin luterilainen kirkko näyttäytyy edelleen suomalaisen yhteiskunnan keskeisenä instituutiona, joka ohjaa muunuskoisia luoksensa ekumeenisen nimikkeen alla. Tämän herättämät opilliset kysymykset, jotka ovat perinteisesti olleet protestanttisen uskonnollisuuden ytimessä, lienevät hyvin vaikeita ratkaista. Ei ole nimittäin realistista odottaa, että erilaiset vähemmistökristilliset ryhmät luopuisivat omista lähtökohdistaan. Kirjoittajat yhdistävät maahanmuuton erityisesti Euroopan ulkopuoliseen muuttoon, joka rajoittaa heidän näkökenttäänsä. Valtaosa muuttajista on nimenomaan eurooppalaisia, vaikka sinänsä kirjoittajat aivan oikein huomattavat ylivoimaisesti suurimman osan nykyisistä maahanmuuttajista olevan kristittyjä.

Kirjoittajien näkemys kansallisvaltiosta elinmaailmamme keskeisimpinä jäsentävänä rakenteena on aikansa elänyt. Tästä tynnyriajattelusta käsin maahanmuutto ja muut yhteiskunnalliset muutokset näyttäytyvät ulkoa päin tulevilta haasteilta, joiden kohtaamiseen laaditaan strategioita ja suunnitelmia. Lähtökohdan ongelma on aikamme globalisaation lähes kaiken läpäisevä luonne, josta kansallisvaltion murros on vain osa. Yksilöiden ja eri yhteisöjen kiinnittyminen valtioon on heikompaa kuin aikaisemmin ja lisäksi lukuisat rakenteelliset ja kokemusmaailmaan liittyvät asiat ovat lähtökohtaisesti ylirajaisia. Tämän lisäksi itse ”valtio” on muuttunut suuresti siitä, mitä se oli kansankirkon kukoistuksen aikaan. Nykypäivän uusliberalistinen managerivaltio on kaukana kansallisesta projektista, vaikka se edellään kätkeytyy nationalismin viittaan.

Kokonaisuudessaan kirja on virkistävä tuulahdus ja ajankohtainen pohdinta luterilaisesta kirkosta muuttuvassa maailmassa. Vaikka kirjan perusasetelma on hieman vanhakantainen, niin se nostaa selkeästi esille monet perinteisten uskonnollisten yhteisöjen kohtaamat haasteet. Kulutusyhteiskunta, maahanmuutto ja kasvava ylirajaisuus ovat tosiasioita, joiden kanssa kaikkien suomalaisten instituutioiden on tultava toimeen. Jos kirjoittajia on uskominen, niin laajempi keskustelu näistä muutoksista ja etenkin niiden mittasuhteiden ymmärtämisestä on vasta alussa luterilaisessa kirkossa. Toivottavasti kirja saa ansaitsemansa huomion 2000-luvun unilukkarina ja herättää pohtimaan suomalaisen uskonmaiseman ja yhteiskunnan muutosta myös laajemmin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *