Odotin Seppo Kääriäisen kirjalta paljon kolmesta syystä. Ensinnäkin Kääriäisen väitöskirja Sitä niittää mitä kylvää” vuodelta 2002 oli tarkkanäköinen teoreettisesti reflektoiva kuvaus keskustapuolueen kehityksestä vuosina 1964 – 2001. Toiseksi, vuonna 2003 ilmestynyt Karina Jutilan väitöskirja Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla? kritisoi keskustan päätöksentekotapaa, jossa Kääriäinenkin on ollut puoluesihteerikautensa aikana mukana. Kolmanneksi Jarmo Korhonen julkaisi vuonna 2014 lähes 800 – sivuisen tiiliskiven Väyrysen valtakunta, jossa hän kertoo asiakirjoihin vedoten mm. keskustan puoluerahoituksesta ja siihen liittyvistä epäselvyyksistä.  Kääriäisen kirja olisi voinut olla tohtorin kirjoittama vastine tähän keskusteluun, mutta se onkin kansanedustajan kirjoittama vaalikirja.

Kuva: Suomen ja Yhdysvaltojen puolustusministerit Seppo Kääriäinen ja Donald Rumsfeld vuonna 2006. (Wikipedia)

Kääriäisen mukaan hänen kirjansa ei ole omaelämänkerta, vaikka hän käykin läpi lapsuus- ja nuoruusvuotensa Iisalmessa ja opiskeluaikansa Helsingissä. Kirjassa Kääriäinen kertoo tarinansa, jota johdattelee sattuma, hän menee sattumalta politiikkaan ja yllättäen eduskuntaan. Kääriäisen kertomus maalaistalon pojasta veteraanipoliitikoksi ei ole ainutlaatuinen. Maisteriksi valmistuttuaan hän suunnitteli ryhtyvänsä tutkijaksi, mutta sattuma sai hänet töihin keskustapuolueen puoluetoimistoon, sitten puoluesihteeriksi ja kansanedustajaksi. Kääriäinen kertoo myös miten Tauno Matomäki puhui hänet kauppa- ja teollisuusministeriksi Ahon hallitukseen vuonna 1993. Kirja sisältää kertomuksia elämän suurista käänteistä, sairauksista ja perheen perustamisesta sekä väitöskirjatyöstä.

Kekkonen hirvenä

Suurimman sivumäärän kirjasta vievät kuitenkin Kääriäisen poliittisen mielipiteet ja lopuksi tulevaisuuden visiot. Niissä hän pohtii muun muassa ja maakuntien ja kaupungin suhdetta, Suomen asemaa, Suomen ja Venäjän suhdetta sekä Euroopan Unionia.

Usein tämän tapaisissa kirjoissa on ”poliittisia paljastuksia”, mutta niitä ei Kääriäisen kirjassa juuri ole, paitsi ehkä se, että Kekkonen oli joutua hirvimetsällä ammutuksi, kun ilmestyi väijytykseen väärästä paikasta. Näin ei tapahtunut, kun Kääriäisen 17-vuotias sukulaispoika huomasi viime hetkellä, että puskassa liikkui Kekkonen eikä hirvi.

Seppo Kääriäisen kirja on tarkoitettu etupäässä hänen tukijoilleen. Toivon, että hän vielä toteuttaa lupauksensa ja kirjoittaa seikkaperäisemmin ajasta, jolloin hän toimi  Keskustapuolueen puoluesihteerinä Paavo Väyrysen ollessa puheenjohtajana.