Maalarin ja kirjailijan sielu: Helena Westermarckin elämäkerta

Harriet Weckmanin elämäkerrallinen teos kirjailija-taiteilija Helena Westermarckista valottaa monipuolisen naistaiteilijan elämää useista kulmista. Kirja on enemmän katsaus ja luonnehdinta Westermarckin taiteilijuudesta ja keskeisistä elämäntapahtumista, sillä sen lyhyys estää pidemmälle menevien tulkintojen ja kontekstointien esiintuomisen. Ansioita ovat arkistoaineiston esiinnostaminen ja kirjan kaunis ulkoasu; kirja avaa myös liian syrjään jääneen naistoimijan elämän monia ammatillisia ulottuvuuksia sekä esimerkiksi läheistä sidettä veljeen Edvard Westermarckiin ja taiteilijakollegaan Helene Schjerfbeckiin.

Weckman, Harriet: Kynällä vai siveltimellä. Helena Westermarck 1857-1938. Käännös: Siltala, Paavo. Otava, 2009. 125 sivua. ISBN 978-951-1-23946-8.

Vielä on vajaan viikon verran, 23.11. asti aikaa mennä katsomaan Amos Anderssonin taidemuseoon yhden 1800-luvun lopun kiinnostavan naistaiteilijan Helena Westermarckin taidenäyttely. Lieneekö hän jäänyt Picasson varjoon, koska ensimmäisestä pitkään aikaan kattavasta näyttelystä ei ole näkynyt mainoksia tai arvioita? Suurin osa Westermarckin maalauksista on edelleen yksityisomistuksessa, ja niiden haaliminen näyttelyyn on ollut työn takana. Ensimmäistä kertaa laaja kartoitus tehtiin yli kymmenen vuotta sitten, kun Westermarckin tuotanto oli esillä Helsingissä ja Turussa 1996. Tänä vuonna näyttely avattiin Amos Anderssonin kesäkodissa Söderlångvikissa, mistä se siirtyi Helsinkiin syksyn ajaksi. Kyseessä on siis harvinainen tilaisuus nähdä kattava otos kiinnostavan ja merkittävän naistaiteilijan tuotantoa.

Kuten niin monia muitakin 1800-luvun naistaiteilijoita myös Westermarckia on aiemmin tutkinut taidehistorioitsija, professori Riitta Konttinen. Tämänvuotisen näyttelyn kunniaksi julkaistiin kuitenkin uusi elämäkerrallinen teos, Harriet Weckmanin kirja Kynällä vai siveltimellä, joka kartoittaa Westermarckin elämäntarinaa ja hänen taiteilijuuttaan. Weckmanin tuore pro gradu käsitteli Westermarckia yhteiskunnallisena taiteilijana ja kirjailijana. Näyttelyä varten hän sai tehtäväkseen laatia yleistajuisen elämäkerran, johon on koottu paljon myös kuvia Westermarckin maalauksista, aikalaisten maalauksista sekä muuta valokuva-aineistoa. Kirja on kaunis, sujuvasti kirjoitettu katsaus Westermarckin taiteeseen ja elämäntarinaan, mutta kovin syvälle hänen taiteilijanlaatuunsa tai henkilön historialliseen kontekstointiin siinä ei päästä. Tähän asettaa rajansa jo kirjan muoto – se on helppolukuiseksi ja lyhyehköksi näyttelyjulkaisuksi tarkoitettu. Alun perin ruotsiksi tehdyn kirjan käännös kangertelee; alkuperäiskieli näkyy mm. kömpelöinä sanajärjestyksinä.

Weckman on hyvin perehtynyt Westermarckin arkistoihin, joten teos sisältää paljon kiinnostavia otteita alkuperäisistä kirjeistä ja muista dokumenteista. Samalla on Westermarckista kiinnostuneen tutkijan ilo, että niin paljon kirje- ja päiväkirjapätkiä on käytetty kirjassa ja siten myös käännetty. Vaikka kyseessä onkin populaari tietoteos, kaipaisi lukija kuitenkin tarkempaa selvitystä käytetystä materiaalista ja sen asettamista ehdoista Westermarckin elämän tarkastelussa.

 

Tyttökoulusta taideopiskelijaksi Pariisiin

Westermarck oli hämmästyttävänkin monipuolinen ja laaja-alainen naistoimija, jonka jälki näkyy suomalaisessa kulttuurissa 1880-luvulta 1930-luvulle asti. Weckmanin teos asettaa johtolangakseen taiteilijalle ominaisen kahtalaisuuden maalaamisen ja kirjoittamisen välillä. Nämä eri toiminnan alueet näyttävät olleen hänelle hedelmällinen pari, mutta niiden välille syntyi myös jakautuneisuutta, mikä lopulta johti kirjailijuuden tietynlaiseen voittamiseen. Taiteilijanuralla koetut vastoinkäymiset lujittivat Westermarckin käsitystä siitä, että hänen ”täytyi pitäytyä kynässä” – hän haki ominta identiteettiään näiden eri lajien ja taidekenttien välimaastossa. Se kuinka syvänä pettymyksenä Westermarck koki julkisesta taiteilijanurasta luopumisen, jää kuitenkin arvoitukseksi ainakin tämän elämäkerran kohdalla. Kiinnostavasti Westermarck kommentoi tätä dilemmaansa myös maalauksessaan Antinkadun ateljee (1904), missä etualalla näkyy kirjoituspöytä ja osa tuolista sekä kynä papereineen, taustalla seinällä näkyy luonnoksia tekeillä olevista maalauksista, muun muassa 1880-luvun taitteessa maalatusta teoksesta Espanjalainen härkätaistelija. Maalaus aistii hetkellisyyttä, ikään kuin taiteilija olisi hetkeksi keskeyttänyt kirjoitustyönsä, jotta saisi maalattua kuvan ateljeestaan. Etualalla, keskeisimpänä ovat kirjoitusvälineet, maalausluonnokset sen sijaan vain etäisesti taustalla. Kirjoittaminen nousi vähitellen keskiöön, mutta jonkinlainen kynän ja siveltimen liitto luonnehtii Westermarckin elämää läpi vuosikymmenten.

Helena Westermarck syntyi etuoikeutettuun asemaan, helsinkiläiseen ruotsinkieliseen ja akateemiseen sivistyneistöperheeseen yliopiston kamreerin tyttäreksi. Hän sai opetusta äidiltään ja pääsi myös Helsingin ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka johtajattaresta, sukulaisestaan Elisabeth Blomqvistista kirjoitti myöhemmin myös elämäkerran. Koulunkäynnin tärkeys ja opettajien esikuvallisuus näkyy näin Westermarckin elämässä. Kodin ja vanhempien merkitys näkyy siinä vaiheessa, kun hän päätti koulunkäyntinsä. Isä järjesti professori C. G. Estlanderin antamaan yksityisopetusta tyttärelleen. Samana vuonna 1874 Helena Westermarck aloitti Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa, ja jatkoi sittemmin taiteilijan opintojaan Adolf von Beckerin yksityisessä akatemiassa. Vuonna 1879 hän siirtyi opiskelemaan ulkomaille, monien suomalaisten naistaiteilijaopiskelijoiden tavoin Pariisiin, missä hän vietti useita vuosia.

Westermarckin työskentely ulkomailla dokumentoituu hyvin, sillä hän kirjoitti ahkerasti kirjeitä perheenjäsenilleen, varsinkin äidilleen ja veljelleen Edvard Westermarckille. Monet kirjesitaateista ovat herkullisia, kun ne kertovat pariisilaisen taideopiskelun arjesta, kuuluisista opettajista Academie Colarossissa ja niistä onnistumisen hetkistä, joita nuori taideopiskelija koki, kun hänen edistymistään ja taiteilijantaipumuksiaan kannustettiin. Pariisissa toimi suomalaisten ja pohjoismaisten naistaiteilijoiden verkosto, jonka yhteistyö oli kiinteä: opiskelut ja usein asuminenkin sekä kulttuuririennoissa käyminen jaettiin. Suhteellisen työntäyteistä taideopiskelijoiden elämä kuitenkin oli, ja naiset myös matkailivat keskenään maalaten mm. taiteilijoiden suosimassa Bretagnessa sekä Ahvenmaalla. Weckman antaa tilaa näille Pariisin vuosille ja naisten välisten suhteiden kuvaamiselle. Naisten väliset suhteet olivat Westermarckille hyvin tärkeitä, mikä näkyy myöhemmin myös hänen elämäkertakirjailijan työssään, kun hän alkoi kirjoittaa elämäkertoja naisista ja myös naistaiteilijakollegoistaan. Hän halusi selkeästi omassa elämäkertatyössään nostaa esiin ammatillisesti vahvoja naisia, varmasti myös esikuvaksi oman aikansa naisille.

 

”Ikävystyneet silittäjättäret”

Westermarckin kuuluisin ja muistetuin maalaus lienee Silittäjättäriä -nimellä kulkeva maalaus kahdesta palvelustytöstä silitystyön ääressä vuodelta 1883. Myös nimellä Tärkeä kysymys esiintyvä maalaus saavutti menestystä Pariisin salongissa 1889, mutta kotimaassa se kohtasi paitsi kiinnostusta myös kritiikkiä.

Arkipäiväisessä tilanteessa kuvatut palvelustytöt ovat ajatuksissaan ja nyppivät terälehtiä päivänkakkarasta, mihin viittaa maalauksen toinen nimi. Weckman lainaa paljon aikalaiskeskustelua, mikä avaa kiintoisan näkymän ajan taidekritiikkiin ja teoksen saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon, jota myös Riitta Konttinen on runsaasti käynyt aiemmin läpi. Äärimmillään Westermarck sai taulustaan vasemmistolaisen leiman, samalla kun maalauksen tytöt, joita taiteilija itse kirjeessään nimitti  ”ikävystyneiksi” nähtiin ennen muuta rumina. Westermarck irrottautui aiemmasta työväenluokan naisiin liitetystä erotisoivasta katseesta esittäessään palvelijattarensa kunnollisina naisina. Alemman luokan naisen esittäminen taiteessa nosti kuitenkin esiin sen pelon ja uhan ilmapiirin, jota sivistyneistön keskuudessa tunnettiin alempia kansanluokkia kohtaan. Palvelustytön hahmoon onkin kiteytetty monia yhteiskunnallis-poliittisia kysymyksiä paitsi maalaustaiteessa myös kirjallisuudessa, kuten Kukku Melkas on tutkimuksissaan palvelustyttöhahmoista osoittanut.

Westermarckin työn arvostuksesta kertoo kuitenkin hänen saamansa palkinto Taideyhdistyksen näyttelystä vuonna 1884. Kehut kannustivat taiteilijaa, mutta samalla tapahtunut ankara kritiikki vaikutti luultavasti myöhempiin päätöksiin vetäytyä taiteilijana julkisuudesta. Realistisen estetiikan vieraus kuvastuu esimerkiksi Westermarckin äidin kirjeissä tyttärelleen, missä hän toivoi tämän kerrankin maalaavan jotakin kaunista ”mieluiten tyttö, oikein kaunis ja elegantti niin saavat nähdä että osaat maalata kaunistakin — sillä minä kuulin kun puhuttiin, että eihän sitä halua ostaa tai seinälleen ripustaa mitään rumaa, vaan kaunista”. Westermarck kommentoikin myöhemmin tädilleen, kuinka oli löytänyt pienen juutalaistytön malliksi, ja aikoi maalata ”hel…tin kauniin tytön silkissä ja kullassa”.

Koko 1880-luvun Westermarck toimi aktiivisesti taiteen parissa, hän opetti viisi vuotta Helsingin Handarbetarskolanissa piirustusta ja matkusteli ympäri Eurooppaa tutustuen eurooppalaiseen taiteeseen ja hakien vaikutteita. Maalaamista Westermarck ei toki jättänyt kokonaan, vaan se säilyi rakkaana harrastuksena. Noin kolmannes hänen maalauksistaan ajoittuu vuoden 1891 jälkeen, eli aikaan, jolloin hän ei enää julkisesti asettanut töitään esille. Hän maalasi erityisesti muotokuvia lähipiiristään. Läheisistä maalatut muotokuvat ovat kiinnostavia myös suhteessa hänen elämäkertakirjailijuuteensa, sillä voihan myös muotokuvaa pitää eräänlaisena elämäkertadokumenttina.

 

Naisten asialla kirjoittaen ja politikoiden

Huolimatta Weckmanin kirjan nimestä itse kirjailijuus jää Westermarckin elämän kuvauksessa lopultakin sivuseikaksi. Ylipäätään Westermarckin laaja-alainen ura romaanikirjailijana, sanomalehtinaisena ja elämäkertakirjailijana ei ole ollut vielä runsaan huomion kohteena. Elämäkertakirjailijana hän asettuu kiinnostavasti yhdeksi tämän genren pioneereista Suomessa, ja on huomionarvoinen nimenomaan naisten elämäkertojen kirjoittajana.

Kirjan lyhyt muoto aiheuttaa monien keskeisten asioiden ohittamisen lähes olankohautuksella – näin esimerkiksi siinä vaiheessa, kun Westermarck aloittaa elämäkertakirjailijan uransa, ja istuu veljensä Edvard Westermarckin vieressä British Libraryssä. Westermarck alkaa tutkia englantilaisen kirjailija George Eliotin elämää, mistä syntyi hänen ensimmäinen varsinainen elämäkertansa. Naisten ja miesten ammattimahdollisuuksien ja koulutuksen eroista kertoo kuitenkin osuvasti se, että Helenan rinnalla teki tutkimustyötään veli, joka vähitellen nousi kansainväliseksi kuuluisuudeksi avioliiton tutkijana, moraalifilosofina ja marokkolaisen kulttuurin tutkijana. Helena Westermarck sen sijaan liikkui akateemisen kentän ulkopuolella, mutta osoittautuu historiantutkimuksen historian näkökulmasta merkittäväksi naisten historian kirjoittajaksi, kuten Minna Hagner on suomalaisten naisten historiankirjoittamisen historiaa luotaavassa antologiassa Oma pöytä (SKS 2005) tuonut esiin.

Ruotsalainen Git Claesson Pipping on tuoreessa tutkimuksessaan ”Men arbete! Mitt arbete”! Identitet och berättandet i Helena Westermarcks yrkeskvinnobiografier (Makadam 2008) tarkastellut ensimmäisenä tutkijana Westermarckin naiselämäkertoja professionaalisuuden näkökulmasta – tämä teos on jäänyt ilmeisesti Weckmanilta huomaamatta. On erityisen kiinnostavaa, että suomalaisista naistoimijoista tehdään tutkimusta muuallakin kuin Suomessa. Näin esimerkiksi suomalaisten naiskirjailijoiden toimijuus voi asettua laajempaan pohjoismaiseen kontekstiin.

Westermarck kirjoitti biografioita mm. ensimmäisestä naislääkäristä Rosina Heikelista, tyttökoulun johtajatar Elisabeth Blomqvistista, sanomalehtinaisesta Adelaïde Ehrnroothista sekä useista taiteilijakollegoistaan kuten Maria Wiikista ja Fanny Churbergista. Pipping on löytänyt näistä elämäkerroista sekä Westermarckin omasta elämästä vahvan työhön liittyvän eetoksen, jossa valinta ammatista on valinta koko elämäntapaan ja identiteettiin liittyen. Elämäkertojen fokuksessa on nimenomaan työ ja siihen liittyvät valinnat ja haasteet, ei esimerkiksi naisten yksityiselämä tai roolit perheessä. Tämä avaakin keskeisesti myös Westermarckin omaa ammatinvalintakamppailua maalaamisen ja kirjoittamisen välillä – kyse oli hyvin tietoisesta, koko elämää merkitsevästä valinnasta.

Tietoisuus naisena olemisen erityisyydestä, naisten välisten verkostojen arvostaminen ja naisten aseman yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen näkyy Westermarckin kohdalla myös siinä, kuinka aktiivisesti hän meni mukaan 1800-luvun lopun naisasialiikkeeseen. Weckmanin mukaan kiinnostuksen naisasiaan on täytynyt puhjeta jo Pariisin vuosina sen poliittisissa virtauksissa. Hän meni heti mukaan, kun naisasiatyö aloitettiin Suomessa Finska kvinnoföreningenia perustettaessa vuonna 1884. Vuonna 1892 hän oli perustamassa Unioni naisasialiittoa Suomessa ja toimi sen sihteerinä kymmenen vuotta.  Westermarck piti runsaasti esitelmiä, ja oli mukana myös 1907, kun Svenska kvinnoförbundet perustettiin. Hän oli aktiivinen äänioikeuskysymyksessä ja asettui ehdolle eduskuntavaaleissa, joskaan ei tullut valituksi. Poliittiselta kannaltaan hän näyttää vaappuneen oikeiston ja vasemmiston välillä, eikä oikein istunut kummankaan laidan listoille. Hänelle itselleen jääminen eduskunnan ulkopuolelle lienee ollut helpotus.

1910-luvun jälkeen aktiivinen poliittinen toiminta näyttäisi hiipuneen, ainakin Weckmanin kirjan perusteella – Westermarck keskittyi biografioiden kirjoittamiseen ja maalaamiseen. Loppuosaltaan kirjan biografinen osuus jääkin hieman hataraksi, sillä Weckman on omistanut viimeiset luvut Westermarckin läheisille ihmissuhteille: ystävyydelle Helene Schjerfbeckin kanssa ja lujaan siteeseen veljen Edvard Westermarckin kanssa. Nämä luvut ovat kiinnostavia ja avaavat Westermarckin elämänhistoriaan uusia sävyjä. Sitä vastoin 1920- ja 30-lukujen julkisen toiminnan kuvaus jää vähemmälle huomiolle, vaikka nimenomaan elämäkertojen kirjoittajana hän oli näinä vuosina aktiivinen ja kirjoitti edelleen myös runsaasti erilaisiin lehtiin. Kirjan lyhyys aiheuttaa myös aika ajoin aikamoista luettelomaisuutta, esim. kuvailua ulkomaan matkoista, joissa matkat vain seuraavat toistaan eikä ole mahdollista pysähtyä miettimään vaikkapa Westermarckin suhtautumista matkustamiseen, kansainvälisyyteen tai identiteettiinsä suomalaisena.

Weckmanin kirja tarjoaakin houkuttelevia polkuja tuleville tutkijoille – niin runsas ja moneen kiinnittyvä Westermarckin elämä on.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *