Olin jonkun aikaa sitten muuttanut Skotlantiin, kun sain Björn Wahlrosin teoksen Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle arvosteltavakseni. Korostettakoon tässä vaiheessa, että muutin Skotlantiin mielenkiintoisen työn perään, enkä suinkaan veroja pakoon. Palkkakuitin perusteella veroissa ei olekaan suurta eroa Suomeen verrattuna. Olennaisempaa on se, että pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa muistuttavan yhteiskuntajärjestelmän vuoksi perhe voi huoletta tulla perääni syksyllä kun koulut alkavat. Perheellisenä minulla on huomattavan paljon korkeampi kynnys lähteä esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Sinne lähteminen vaatisi huomattavan paljon korkeampaa palkkaa, ja työnantajalta sitoumus maksaa koko perheen sairausvakuutusmaksut.

Sain kirjan käteeni sopivasti työväen juhlaan, vappuun mennessä. Oletettavasti kirja oli synnyttänyt voimakkaita otsikoita siihen mennessä. Päätin kuitenkin saman tien arvioida kirjan ihan itsenään yrittäen laittaa syrjään mahdolliset ennakko-oletukset mitä minulla on Wahlroosin mielipiteistä, ja jätin tarkoituksellisesti lukematta mahdolliset kirjasta tehdyt arviot. Valitettavasti kirjan kustannustoimittajalla ei selvästikään ole ollut samanlaista pyrkimystä, sillä kirjan toimitustyö on selvästikin jäänyt kesken. Ilmeisesti on ajateltu, että tunnettu nimi kannessa riittää kirjan myyntiä ajatellen. Se on selvästi pitänytkin paikkansa, sillä kädessäni oleva kirja on jo kolmatta painosta.

Lyhyen johdannon jälkeen Wahlroos käyttää yli seitsemänkymmentä sivua luvulle, joka otsikon perusteella kertoo omistusoikeuden synnystä. Aihe on mielenkiintoinen, mutta sitä käsitellään tendenssimäisellä historian luvulla. Luvulla ei ole myöskään mitään relevanssia kirjan jatkoa ajatellen. Luvun otsikon perusteella olisi voinut kuvitella, että siinä käsiteltäisiin, miten maata omistavat luokat saivat maat haltuunsa alun perin. Sen sijaan se alkaa kuvauksella siitä, miten kuninkaan ja aristokratian välisestä vallanjaosta sovittiin 1200-luvun Englannissa. Koko luvun tarkoitus jäi minulle epäselväksi – ehkä sillä haluttiin korostaa miten taloudellinen tehokkuus ja omistusoikeuden tarkka määrittely kulkevat käsi kädessä, omistuksen oikeutuksella ei tässä käsittelyssä sen sijaan ole sijaa. Jos tämä oli tarkoituksena, se saattaa selittää miksi saarivaltiosta siirrytään Saksan kautta Ruotsiin hyvissä ajoin ennen kuin Skotlannin ylämailta ajetaan asukkaat pois ja maanpakoon lampaiden tieltä. Se toki oli maata anastaneen aristokratian etujen mukaista, muttei järin tehokasta maankäyttöä.

Jos kirjan kustannustoimittaja olisi tehnyt työnsä kunnolla, kirja alkaisi vasta sivulta 110, kun Björn Wahlroos siirtyy vähitellen käsittelemään rahamarkkinoiden toimintaa. Tässä hän on selvästikin enemmän oman erityisosaamisensa parissa, ja siihen keskittymisen myötä kirjasta olisi voinut kehittyä valaiseva kurkistus rahamarkkinoiden toimintaan keskeisen toimijan opastuksella. Silloin jollekin lukijalle olisi voinut valjeta, miksi Wahlroosin mielestä monopolit eivät aiheuta mitään ongelmia, tai miten viime aikojen tapahtumien valossa rahoitusmarkkinoita voidaan edelleen pitää tehokkaina. Edelleen minulle jäi epäselväksi, pitäisikö rahamarkkinoihin puuttumista vähentää, vai tarvitaanko entistä aktiivisempaa puuttumista niiden toimintaan, kun Wahlroos syyttää Brysseliä ja Frankfurtia toimettomuudesta. Ristiriitaista on myös Euroopan keskuspankin huutaminen apuun samalla kun vaaditaan julkisen sektorin koon pienentämistä, onhan EKP:kin osaa julkista sektoria. Veronmaksajat rahoittavat senkin toimintaa. Minua olisi myös kiinnostanut tietää miksi markkinat antoivat Kreikalle lisää luottoja, vaikka ”Markkinat olivat aina tienneet Kreikan raha-asioiden olleen retuperällä ja sen kansantulotilastojen epäluotettavia niin poliitikkojen kuin innokkaiden virkamiesten tahallisen manipuloinnin vuoksi.” s. 362

Epäselväksi jää, onko kirja tarkoitettu kansantaloustieteen oppikirjaksi vai yleistajuiseksi tietokirjaksi. Ensimmäiseen viittaa se, että keskeisiä käsitteitä ei avata lukijalle, jälkimmäiseen taas se, ettei mihinkään aiheeseen malteta syventyä. Pahimmillaan vaikuttaa siltä, että käsitteet jätetään tarkoituksella epäselviksi. Olisi esimerkiksi ollut paikallaan avata mikä ero on kokonaisveroasteella ja marginaaliverolla. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, paljonko henkilön maksamat verot lisääntyvät lisäansioiden myötä. Näin lukija, joka ei vaivaudu kurkistamaan loppuviitteisiin, voi saada sellaisen kuvan, että Ruotsissa veroaste kipusi pahimmillaan yli sadan prosentin, vaikka oli kysymys marginaaliverosta. Toki lisätulojen hankkiminen pitäisi aina olla kannattavaa. Mainitsematta tosin jää, että Suomessa suurin ongelma tässä suhteessa on työttömillä ja muilla vähätuloisilla, joiden ei aina kannata taloudellisessa mielessä ottaa työtä vastaan. Kustantajalle vielä vihjeeksi: Loppuviitteiden katsominen olisi paljon helpompaa jos niiden yhteydessä mainittaisiin mihin päätekstin sivuihin kunkin loppuviitesivun viitteet liittyvät.

Hetkellisesti sivulla 164 näyttäisi siltä, että Björn Wahlroos uskaltaisi laittaa itsensä likoon, kun hän kertoo miten hän nelisenkymmentä vuotta sitten luki Leninin Valtio ja vallankumous -teosta vilpittömin mielin. Lukija olisi kaivannut edes lyhyttä selostusta siitä miten hän havahtui siihen, että: ”Kirja on täynnä älyllisiä oikoteitä ja suoranaisia loogisia erehdyksiä…” Vastaavanlainen looginen erehdys on tosin ajatus siitä, että marxilais-leniniläisyyden epäonnistuminen osoittaisi Ayn Randin olevan oikeassa. Juuri Neuvostoliiton esimerkki osoittaa molempien ääripäiden olevan yhtä väärässä. Kommunismin sortumisen jälkeisen yksityistämisohjelman oletuksena oli, että ei ole väliä kenelle maan luonnonvarat aluksi päätyvät – markkinamekanismin avulla niiden pitäisi lopulta päätyä tehokkaimpaan mahdolliseen käyttöön ja samalla koko yhteiskunnan kannalta parhaimpaan mahdolliseen käyttöön. Baltian maissa valittiin toinen tie ja tulokset osoittavat mikä oli oikea ratkaisu. Ymmärrän Wahlroosin halun kuvainnollisesti kipata reilu sorakuorma Marxin haudan päälle; vastavuoroisesti kippaisin yhtä suuren kuorman Ayn Randin haudan päälle.

Kirjan perusteella länsimaisen demokratian suurin ongelma on mediaaniäänestäjän (tulojen suuruusjärjestykseen asetuista keskimmäinen) ylivalta, jonka vuoksi tulonjako heitä rikkaimmilta lisääntyy kunnes lehmä on lypsetty kuiviin. Tämä on se kirjan alaotsikossa mainittu enemmistön tyrannia. Väitteen todistelu jää taas yksittäisten anekdoottien varaan. Mediaaniäänestäjän vaa’ankieliasema edellyttää mm sen, että kaikki tuloryhmät äänestäisivät yhtä ahkerasti. Käytännössä kaikkein köyhimmät äänestävät laiskimmin, vaikka he teoriassa voisivat hyötyä eniten suuremmasta tulonjaosta, mikä siirtää vaa’ankieliasema kohti rikkaimpia tuloryhmiä Eikä sekään ole itsestään selvää, että kaikki mediaaniäänestäjää rikkaammat vastustaisivat verotuksen progression lisäämistä, esimerkiksi Yhdysvalloissa nimekkäät rikkaat kuten kirjailija Stephen King on vaatinut valtiota verottamaan heitä ankarammin, jotta valtio voisi huolehtia mm. köyhistä ja sairaista sekä nuorison kouluttamisesta.  Epäselväksi jää myös mitä Wahlroos haluaa tilalle – vähemmistön diktatuurin? Pitäisikö palata järjestelmään, jossa vain varakkailla on äänioikeus?

Esimerkkinä enemmistön diktatuurista Wahlroos tarjoaa ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon aiheuttaman liikakysynnän, mikä näkyy mm. siinä että terveydenhoitopalveluita joudutaan jonottamaan. Hetkinen – jonot perusteluina liikatarjonnalle – tässä vaiheessa minä tipahdin kokonaan kärryiltä. Jonoista päätellen entisessä Neuvostoliitossa on siis täytynyt olla ylitarjonta lähes kaikesta.

Veropakolaisten rinnastaminen uskonnollista vainoa Mayflowerilla Pohjois-Amerikkaan jopa henkensä edestä paenneisiin menee jo jälkimmäisen joukon herjaamisen puolelle. Yhtä kohtuutonta on EU:n ja Kiinan rinnastaminen toisiinsa demokratian suhteen. Toki EU:ssa löytyy vähemmän demokraattisia piirteitä, kuten Wahlroosin esille nostama tosiasia, ettei EU:n hallituksen johtajia valita vaaleilla. Toistaiseksi Euroopan Unionin kansalaiset eivät kuitenkaan koe vaikutusmahdollisuuksiaan niin olemattomaksi, että tekisivät protestiksi sen vallankäytölle polttoitsemurhia kuten Tiibetissä.

Yhdestä asiasta olen sentään Wahlroosin kanssa samaa mieltä: rahoitusjärjestelmän todellisena ongelmana on luottamus. Se ei ole kuitenkaan vain järjestelmän sisäinen ongelma, vaan myös tavallisten kansalaisten luottamus siihen puuttuu. He kokevat syystäkin joutuvansa kantamaan vastuun pankkiirien ja politiikkojen virheistä.

Kunnollisesti toimitettuna kirjasta olisi voinut tulla mielenkiintoinen keskustelunavaus markkinoiden ja valtiovallan välisestä roolinjaosta. Nyt se jää kokoelmaksi kärjekkäitä väitteitä huterine perusteluineen.

Kirjoittaja on opiskellut kansantaloustiedettä Helsingin yliopistossa, ja väitellyt sen jälkeen tohtoriksi ympäristö- ja taloushistoriasta Yliopistollisessa Eurooppa Instituutissa Firenzessä. Hän uskoo markkinatalouteen, muttei sen kaikkivoipaisuuteen.