Maailma piirtyy kartalle -teoksen esipuheessa Juha Nurminen muistuttaa lukijaa flaamilaisen karttamestarin ja karttakustantaja Abraham Orteliuksen ajatuksesta: ”Vanhat kartat ovat ikkunoita historiaan”. Marjo T. Nurmisen kirjoittamassa kirjassa ikkunaruutuja riittää: kirja tarjoaa tuhannen vuoden mittaisen matkan eurooppalaisen maailmankuvan äärille, kansojen, kaupunkien ja ihmisten historiaan.

Mikä yhdistää mappa mundia ja matkailukarttaa?

Kirja jakautuu viiteen lukuun, joista kaksi ensimmäistä käsittelee keskiaikaa 600-luvulta 1400-luvun lopulle. Niiden aikana Euroopassa tapahtui mittavia yhteiskunnallisia murroksia. Kirkon kaikkialle yltävä valta alkoi murentua, mutta toisaalta paavinistuimen siirtyminen Roomasta Avignoniin merkitsi aatteiden, asenteiden ja erilaisten ihmisten kohtaamista. Vaikka tästä nousi ristiriitoja, vuorovaikutus edisti myös uuden tiedon ja uusien ideoiden omaksumista.

Kuva: Keskiaikainen T-O-kartta 600-luvulta eli maailma Sevillan arkkipiispa Isidoruksen kuvaamana. Teoksen kuvitusta.

Varhaiset keskiaikaiset kartat ovat varsin yksinkertaisia, ja ne kertovat enemmän tekijänsä uskonkäsityksistä kuin todellisista maantieteellisistä olosuhteista. Silloinen tunnettu maailma – Aasia, Eurooppa ja Afrikka – jaetaan kolmeen osaan. Raamatun kertomuksen mukaanhan Jumala jakoi vedenpaisumuksen jälkeisen maailman Nooan kolmen pojan kesken. Seem sai Aasian, Haam Afrikan ja Jaafet Euroopan. Maa on pyöreä, joskin litteä, ja maanpiiriä ympäröi maailmanmeri, jonne purjehtijalla ei ole asiaa. Ei ainakaan kovin pitkälle. Alinna kartassa on Haades eli tuonpuoleinen, vainajien valtakunta.

Marjo T. Nurminen, joka on koulutukseltaan arkeologi, vaikka tekstin perusteella kulttuurihistorioitsijaksi luulisi, rinnastaa hauskasti mappa mundin nykyaikaiseen matkailukarttaan. Ei niihinkään paineta kuin turistin kannalta keskeisimmät tiedot: tärkeät nähtävyydet, metroasemat ja muut kulkuyhteydet, suurimmat kadut, isoimmat puistot.

Varhaisissa maailmankartoissa Jerusalem on kartan keskellä eli maailman napa. Useat Raamatun keskeiset kertomuksethan – etenkin tärkein eli tarina Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta – sijoittuvat Jerusalemiin.

Purjehtiminen on välttämätöntä. Tai sitten ei.

Muuallakin kuin kirkollisissa piireissä kartat nähtiin keskiajalla tärkeinä: jotta kauppaa voitiin käydä, tarvittiin tietoa siitä, missä purjehtija voi turvallisesti liikkua ja kuinka hän löytää perille haluamaansa kohteeseen. Vuohennahkaiset (eli siis pergamentille piirretyt) purjehduskartat ovat suurelta osin kadonneet niitä käyttäneiden laivojen myötä; Välimerellä esiintyvä laivamato (Teredo navalis) on nakertanut ne.

Tiedetään silti, että merikarttoja valmistettiin Genovassa, Venetsiassa ja Mallorcalla. Etenkin kaksi ensiksi mainittua olivat tärkeitä merikaupunkeja, ja keskiajan eurooppalaisen maailmassa meri oli Välimeri. Sen rannat saavat jo varhaisissa kartoissa nykyisen muotonsa, ja vesielementin tärkeys liikkumisen kannalta korostuu myös siinä, että niissä Afrikan poikki, idästä länteen, virtaa suurehko joki. Tosiasiassa tuollaista jokea ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan); kyse on paljon käytetystä kamelireitistä jota puolestaan venetsialaisen kanavan varrella asuva kartanpiirtäjä ei kykene kuvittelemaan.

Latitudit (leveyspiirit) ja longitudit (pituuspiirit), jotka nykyajankin veneilijän on hyvä tuntea ennen kuin hän irrottaa köydet ja ryhtyy navigoimaan, keksi Aleksandriassa asuva maantieteilijä Ptolemaios. Nuo itä-länsi- ja pohjois-etelä-suuntaiset karttojen viivat ovat käytössä edelleen, joskin karttaprojektio eli kolmiulotteisten pinnanmuotojen kuvaaminen kaksiulotteisella kartalla on vuosisatojen kuluessa jonkin verran muuttunut.

Kuva: Olaus Magnus, Carta Marina. Detalji.

Merikarttojen historia on osaltaan myös merenkulun historiaa: suuret ja vähän pienemmätkin löytöretket ovat täydentäneet karttojen tietoa maailmasta. Jos kartantekijä itse ei ollut merenkulkija, hän luotti kauppalaivojen kapteenien ja muiden merenkävijäin kuvauksiin. Täysin paikkansapitävää ne eivät aina olleet: useimmissa vanhoissa kartoissa meressä kelluu mitä kummallisimpia otuksia, jotka uhkaavat syödä suihinsa purjehtijaparan. (Ahvenanmerta ylittäessäni olen aina miettinyt, ovatko Olaus Magnuksen Carta Marinan merihirviöt hylkeitä vai pyöriäisiä, joita näki 1500-luvulla varmasti moninkertaisesti enemmän kuin 2000-luvulla.)

Kuva: Ptolemaioksen maailmankartasta ilmestyi ns. Ulmin painos 1482 (tässä yksityiskohta ko. kartasta). Kartta oli puukaiverrustekniikalla valmistettu. Siinä näkyvät latitudit ja longitudit sekä merten yllä puhaltavat tuulet. Kirjan kuvitusta.

Purjehtiminen ei siis ole kartanteon kannalta ollut välttämätöntä. Nykyisin erityisesti merenkulussa käytettävän Mercatorin projektion kehitti kartanpiirtäjä Gerard Mercator (1512–1594), joka asui koko ikänsä flaamilaisissa ja saksalaisissa pikkukaupungeissa eikä tiettävästi koskaan edes astunut jalallaan minkäänlaiseen laivaan.

Vastaavantyyppisiä pikkutarinoita kirjaan mahtuu vaikka kuinka paljon. Hetkittäin sitä lukee kuin jännäriä: mitähän ne muinaiset kartantekijät keksivätkään seuraavaksi? Silloin tällöin poiketaan johonkin kiinnostavaan kaupunkiin: Venetsiaan, Sevillaan, Firenzeen, Baseliin… Kaikilla näillä on yhteytensä karttojen historiaan, ja niissä asui kiinnostavia ihmisiä, jotka joko valmistivat karttoja tai hankkivat niitä itselleen. Heistäkin kirja kertoo.

Esimerkiksi Cosmographia, käsikirjoitus jonka kuvitus muodostui antiikin ajan maailmankartoista, oli 1400-luvulla himoittu statussymboli. Kun firenzeläinen suurporvari Cosimo de’ Medici hankki sellaisen, hän osti komeamman kuin pankkiiri Palla Strozzi. Miehet nimittäin olivat kiihkeitä poliittisia vastustajia.

Paperia, mustetta, metallia

Keskiajalla kartat valmistettiin käsityönä: sulkakynä kastettiin musteeseen ja kuviot piirreltiin pergamentille. Paperin, musteen ja metallin yhdistäminen eli kirjapainotaidon keksiminen merkitsi melkoista mullistusta ja pitkää edistysaskelta: karttoja sai jo hieman helpommin ja edullisemmin, eivätkä ne enää vilisseet virheitä kuten keskiajalla, jolloin yksi ylimääräinen sulkakynänveto syntyi kynttilänvalossa varsin helposti. Kirjapainolaatan kaivertaminen oli silti taitoa vaativaa ja hidasta puuhaa; kartat eivät vielä pitkään aikaan tulleet tavallisen ihmisen ulottuville. Ja mihinpä hän olisi niitä tarvinnutkaan – eihän hän yleensä liikkunut kotiseudultaan kovinkaan kauas.

Samaan aikaan kehittyi myös kartoittamisen taito. Sekin vaati ammattimiehiä ja erikoisia työvälineitä. Hans Holbein nuoremman maalauksessa ”Suurlähettiläät” (v. 1533) kaksi diplomaattia nojaa hyllyyn, jolle on aseteltu parikin karttapalloa sekä useita kartografin mittausinstrumentteja. Herrat tuskin ovat maanmittareita, mutta näyttävät ylpeinä esittelevän kotimaansa osaamista.

Kuva: Hans Holbein nuorempi. Suurlähettiläät, 1553. National Gallery, London. Detalji.

Kartat ja niiden käyttö olivat osa Euroopan silloisten kuningaskuntien valtapolitiikkaa: jos hyvin laaditun merikartan avulla pystyi valloittamaan uusia maita, mahti kasvoi. Mahti näkyi myös siinä, että niissä kartoissa, joita ei ollut tarkoitus käyttää merellä vaan ihailla palatsien seinillä ja kirjastoissa, saatettiin omat alueet kuvata komeampina kuin naapurin. (Kyse ei siis ollut mittakaavavirheestä, vaan ihan tahallisesta pikku liioittelusta.)

Hollannin noustessa maailman merenkulkumahdiksi karttoihin ilmestyivät Indonesia, Filippiinit ja muut siihen asti tuntemattomat seudut. Oman tarkastelunsa ansaitsevat karttojen sisälle ja niiden laitoihin piirrellyt omituiset otukset ja kaukaisten seutujen asukkaat. Vielä niinkin myöhään kuin 1700- ja 1800-luvuilla karttojen reunaan oli tapana piirrellä allegorisia hahmoja, jotka kannattivat maailmaa, edustivat maanosia jotka jo tuolloin ymmärrettiin suunnilleen oikean muotoisina, tai esittivät eri ilmansuunnista puhaltavia tuulia.

Kuva: Abraham Orteliuksen Pohjolan kuvaus vuodelta 1598. Pohjois-Atlantilla näkyy saaria, joita todellisuudessa ei ole, mutta Suomen niemen kaupungeista Åbo (Turku), Helsiga (Helsinki), Borga (Porvoo) ja Viborg (Viipuri) on ihan oikein sijoitettu Finnicus finuksen pohjoisrannalle. Kirjan kuvitusta.

Juha Nurmisen kirjoittama epilogi kertoo, miten valistuksen aikakausi vaikutti kartografian kehitykseen. Tämän osan kartat ovat hänen omista kokoelmistaan, muut eri puolilta Eurooppaa. Kuvalähteiden keskiöön nousevat Lontoon British Library, Pariisissa sijaitseva Ranskan kansalliskirjasto sekä Rooman Bibliotheca Apostolica Vaticana.

Todellinen kulttuuriteko

Kirja on jyhkeä järkäle; sivuja noin kolme ja puolisataa, koko lähentelee A3:sta. Kuvia on jokseenkin joka sivulla, ne ovat suuria ja niissä on runsaasti yksityiskohtia. Varsinaisen aiheen eli eri ajoilta peräisin olevien karttojen lisäksi kuvissa on taideteoksia, vanhoja käsikirjoituksia, jokunen kirjankansi ja erilaisia karttojen historiaan kuuluvia esineitä, kuten vanhat karttapallot. Silmänruokaa siis riittää, tekstikään tuskin tyhjenee kenellekään kertalukemalta.

Vaikka kirjaa lukisi kriittisin silmin, ei siitä ainakaan kulttuurihistorioitsija pysty virheitä osoittamaan. Kirjassa on melko tiheä nootitus ja pitkä kirjallisuusluettelo. Yksityiskohtaisesta kuvaluettelosta näkyy, missä mikäkin kartta on kuvattu tai mistä kuva on saatu. Useat noista paikoista ovat sellaisia, ettei tavallinen turisti pääsisi niiden kokoelmiin tutustumaan. Lopussa esitetään vielä erilaisten karttaprojektioiden periaatteet piirroskuvina ja kirjassa mainitut paikannimet nykyaikaisella kartalla.

Hakemistossa ovat mukana sekä kirjassa mainitut henkilöt että paikat. Helsingissä asuvana ja Turussa opiskelleena etsin oitis kummankin kaupungin; ne löytyivät vuonna 1598 painetusta Abraham Orteliuksen maailmankartasta, jossa Suomi oli porkkananmallinen.

Esipuheen mukaan kirjan käsikirjoitus on syntynyt Marjo T. Nurmisen viiden vuoden päätoimisen työn tuloksena. Hänen tukenaan on ollut nelihenkinen, kansainvälinen, eri museoita ja yliopistoja edustava asiantuntijaryhmä sekä kolme avustajaa. Tyylikästä, että myös heidän nimensä on mainittu, samoin graafisen suunnittelun ja taiton tekijän nimi. Useiden suurtenkaan kustantajien kirjoissa tämä ei aina ole itsestäänselvyys, vaikka esimerkiksi kustannustoimittajalla voi olla hyvinkin ratkaiseva rooli kirjan synnyssä.

Kuva: Jean de Baurainin maailmankartassa vuodelta 1782 näkyy, mitkä suurten mantereiden rannikot oli jo kartoitettu. Alaskaa ei tuolloin vielä tunnettu. Kirjan kuvitusta.

Marjo T. Nurmisen jäntevästi ja osin jännittävästikin etenevä, narratiivinen kirjoittajanote näkyi jo hänen vuonna 2008 Tieto-Finlandialla palkitussa, oppineista eurooppalaisnaisista kertovassa kirjassaan Tiedon tyttäret. Nyt käsillä olevassa teoksessa maanosamme historia ja vuosien 600 – 1600 välillä eläneiden ihmisten maailmankuva avautuu kiehtovalla tavalla.

Epäilen, että minkään kaupallisen kustantajan listoille teos ei olisi päässyt, ei ainakaan näin mittavana. Mutta kun sen taustalla olevan säätiön ei tarvitse tuijottaa neljännesvuosikatsauksen numeroita ja viimeisen viivan alle jäävää voittoa, tulee tehdyksi kulttuuritekoja. Tähän mennessä John Nurmisen säätiö näkyy julkaisseen lähes 30 merenkulkuun, löytöretkiin, meritaiteeseen ja muuhun pääosin merelliseen ympäristöön keskittyvää kirjaa. Maailma piirtyy kartalle lienee niistä komeimpia.