Matkakertomukset ja elämänkerrat ovat usein kiehtovia, mutta Aura Koiviston kirjoittamassa teoksessa Mies ja merilehmä (2019) on jotain erityistä. Ensinnäkin tarinan keskeisimmän henkilön, saksalaissyntyisen luonnontutkijan George Wilhelm Stellerin (1709–1746), elämää ei ole suomeksi kirjoitetuissa teoksissa käsitelty yhtä kattavasti. Vitus Beringin johtama epäonninen tutkimusmatka, jolle Steller osallistui, on sekin jäänyt useiden nykyään tunnetumpien tutkimusmatkojen varjoon.

Kyseessä oli Venäjän 1740-luvulla masinoima tutkimusretki Amerikan itärannikon kartoittamiseksi. Bering kuten monet muutkin laivan miehistöstä sairastuivat ja paluumatkalla alus haaksirikkoutui nykyiselle Beringinsaarelle. Miehistö vietti saarella kokonaisen vuoden ja sinne päättyi myös Vitus Beringin elämä. Kuin ihmeen kaupalla Steller ja muut henkiin jääneet miehistön jäsenet onnistuivat rakentamaan uuden aluksen, jolla he pääsivät palaamaan retkikunnan lähtöpaikkaan Kamtšatkan niemimaalle.

1700-luvun luontokäsitys

Retkikunnan matka oli useita juonenkäänteitä sisältänyt seikkailu ja Koivisto tuo sen teoksessaan yksityiskohtaisesti esille samalla, kun hän käy läpi Stellerin elämäntarinaa. Tarina on kattava, eikä se jää kuivakan kertomisen tasolle. Koivisto kuvailee retkeä ja retkikunnan elämää lumoavalla tavalla, johon on helppo eläytyä. Hän myös tuo Stellerin elämän käännekohdat värikkäästi esille aina tunne- ja rakkauselämää myöten. Tyylilajillisesti kirja tuntuukin asettuvat tietokirjan ja kertomakirjallisuuden välimaastoon. Koivisto myös yhdistelee teoksessa hienosti omia kokemuksiaan sekä Stellerin edesottamuksia.

Merkittävän lisän teokseen tuo se, että Koivisto vertailee rohkeasti ja kantaaottavasti 1700-luvun luontokäsityksiä tämän päivän ymmärrykseen ympäristöstä ja biodiversiteetistä. Koivisto käsittelee muun muassa sitä, miten raakalaismaisesti retkikunnan jäsenet kohtelivat eläimiä ja miten kaksinaisesti eläin- ja kasvikunnan tutkimukseen erikoistunut Steller ymmärsi luontoa. Välillä Steller kuvasi eläimiä hyvinkin sympaattiseen sävyyn. Toisinaan hän taas käsitteli niitä elottoman kaltaisina objekteina, joiden pääasiallinen tarkoitus oli paljastaa tietoa luonnon toimintaperiaatteista.

Koivisto nostaa merkittävällä tavalla esille myös lajikatoon ja sukupuuttoon liittyviä kysymyksiä ja selittää esimerkiksi, miten tämän päivän käsitys sukupuutosta oli tuntematon ajatus vielä 1700-luvulla. Sukupuutosta esimerkkinä toimii erityisesti kirjan otsikossakin mainittu merilehmä, jolla viitataan stellerinmerilehmänä tunnettuun valtavaan lähes 10 metriä pitkään ja useita tonneja painaneeseen merilehmien lajiin. Tämä eläinlaji kuoli sukupuuttoon vain muutama vuosikymmen sen jälkeen, kun Steller oli kirjannut havaintonsa kyseisestä eläimestä. Stellerinmerilehmä on itse asiassa yksi harvoja lähimenneisyydessä sukupuuttoon kuolleista suurista nisäkkäistä. Näistä merieläimistä ei ole jäänyt juurikaan jäänteitä jälkimaailmalle. Tämä seikka tekee Helsingin Luonnontieteellisen museon kokoelmiin vuodesta 1861 kuuluneesta kokonaisesta stellerinmerilehmän luurangosta ainutlaatuisen nähtävyyden globaalilla mittakaavalla.

Merkittävä lisä suomenkieliseen tutkimuskirjallisuuteen

Stellerinmerilehmä on itse asiassa yksi harvoista seikoista, joista olisin halunnut lukea teoksessa enemmän. Vaikka merilehmä mainitaan Koiviston teoksen otsikossa, jää se kokonaistarinassa kuitenkin Stellerin elämäntarinan ja Beringin retkikunnan vaiheiden varjoon. Tämä on kuitenkin vain yksi harvoista kohdista, joihin olisin kaivannut teoksessa lisää sisältöä.

Kokonaisuudessaan Koiviston teos on merkittävä lisä suomenkieliseen tutkimusmatkakirjallisuuteen ja se myös valottaa esimerkillisesti 1700-luvulla vallinneita luontokäsityksiä. Kirja tarjoaa toki myös kurkistusikkunan tieteen tekemisen käytäntöihin ja venäläiseen kulttuuriin 1700-luvun kontekstissa. Teos onkin ehdotonta luettavaa jokaiselle, jota kiinnostavat tutkimusmatkat ja luontokäsitysten sekä tieteen historia.