Vaikka Suomen 1930- ja 1940-lukujen poliittista historiaa on tutkittu paljon, elämäkertatutkimuksen puolelta löytyy vielä yllättävän isojakin aukkoja. Kotimaisista keskeisistä poliittisista vaikuttajista omaa tutkimukseen perustuvaa kokonaisbiografiaansa odottavat yhä esimerkiksi pääministerit T.M. Kivimäki, Edwin Linkomies, J.W. Rangell ja Antti Hackzell sekä ulkoministeri Rolf Witting. Saksalaistutkija Michael Jonas täyttää nyt yhden tällaisen merkittävän aukon Suomessa Saksan-lähettiläänä vuodet 1935-1944 toiminutta Wipert von Blücheriä  käsittelevällä perusteellisella tutkimuksellaan. Vaikka von Blücher ei ollutkaan suomalainen, on häntä koskeva tutkimus mitä suurimassa määrin tarpeellinen erityisesti 1930-luvun loppupuoliskon ja sotavuosien suomalaisen poliittisen todellisuuden ja Suomen kansainvälisen aseman kehityksen ymmärtämiseksi.

Wipert von Blücher (1883-1963) ehti edustaa Hitlerin Saksaa Suomessa lähes kokonaisen vuosikymmenen. Pitkän toimikautensa, aktiivisuutensa ja ennen kaikkea edustamansa maan suuren poliittisen painoarvon vuoksi hän oli yksi Helsingin tärkeimmistä ulkomaisista diplomaateista, erityisesti Suomen ja Saksan liittosuhteen vuosina 1941-1944. Hän ehti Helsingin-vuosiensa aikana solmia suuren määrän kontakteja suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajiin niin politiikan, kulttuurin kuin taloudenkin alalla, varsinkin perinteisen saksalaismielisyyden elähdyttämiin oikeistopiireihin. Arvomaailmaltaan keisarillista Saksaa edustavana vanhan koulukunnan diplomaattina hän toimi erityisesti ulkoministeri Joachim von Ribbentropin kaudella tärkeänä puskurina ja suodattimena kansallissosialistisen ulkopolitiikan ja demokraattisen Suomen välillä.

Ajopuuteorian kantaisä

Michael Jonasin viime syksynä julkaistu suomenkielinen elämäkerta on suomennos hänen vuonna 2009 Helsingin yliopistossa hyväksytystä väitöskirjastaan Wipert von Blücher und Finnland – Alternativpolitik und Diplomatie im ’Dritten Reich’,  jonka saksalainen tiedekustantaja Ferdinand Schöningh julkaisi viime vuonna myös saksalaisena markkinapainoksena. Tutkimustyön Jonas suoritti suureksi osaksi Helsingin yliopistossa professori Henrik Meinanderin ohjauksessa ja verkostoitui samalla osaksi suomalais-saksalaista historioitsijayhteisöä. Väitöksensä jälkeen Jonas on työskennellyt Hampurin Helmut Schmidt-yliopistossa.

Vaikka Kolmannen valtakunnan ulkopolitiikasta ja Auswärtiges Amtista sen edustajana on kirjoitettu valtavat määrät tutkimusta, on Wipert von Blücherin toiminta jäänyt varsin vähälle huomiolle. Saksalaisessa ja kansainvälisessä tutkimuksessa asemamaansa syrjäisyyden ja verrattain vähäisen merkityksen vuoksi statistiksi jos siksikään jääneen saksalaisdiplomaatin vaiheita onkin kartoitettu lähinnä vain osana Suomen ja Saksan suhteita käsittelevää, valtaosaksi suomenkielistä ja suomalaisten kirjoittamaa tutkimuskirjallisuutta.

Suomen poliittisessa historiassa von Blücherin vuonna 1950 julkaistu muistelmateos Suomen kohtalonaikoja. Muistelmia vuosilta 1935-1944  oli ja on edelleen tärkeä merkkipaalu. Kuuluisimmaksi kirja tuli Suomen välirauhan aikaista valintatilannetta kuvanneesta toteamuksestaan ”Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun”, jonka professori Arvi Korhonen myöhemmin nappasi legendaarisen ajopuuteoriansa kivijalaksi.

Suomalaiselle historiantutkimukselle Kansallisarkistostakin mikrofilmeinä löytyvät Blücherin päiväkirjamuistiinpanot ovat olleet kullanarvoinen lähde, ja ne yhdessä lähettilään ulkoministeriölle lähettämien poliittisten raporttien kanssa ovat toimineet myös Jonasin päälähteenä. Arvokasta aiemmin lähes kokonaan vaille huomioita jäänyttä lähteistöä edustaa Blücherin kirjeenvaihto saksalaisdiplomaatti Rudold Nadolnyn sekä natsisympatioistaan tunnetun ruotsalaisen tutkimusmatkailija Sven Hedinin kanssa. Toisin kuin aihepiiristä kirjoittaneet aiemmat tutkijat, Jonas on tukeutunut myös Blücherin sodan jälkeen tuottamaan laajaan omaelämäkerralliseen käsikirjoitusaineistoon.

Kaiken kaikkiaan teoksen taustalla oleva lähteiden ja lähdetyön määrä on vaikuttava, sillä saksalaisen materiaalin ohella Jonasin tulkinta nojaa myös suomalaisiin arkistokokoelmiin. Tässä suhteessa työ ei ole ollut kuitenkaan yhtä kattavaa, sillä esimerkiksi vuosina 1943-1944 ulkoministerinä toimineen ja Blücherin kanssa lähes päivittäisissä keskusteluissa olleen Henrik Ramsayn  sekä Suomen päämajan Saksan-politiikan aivoina toimineen yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichsin kokoelmia ei lähdeluettelosta löydy. Ajoittain tämä lähteistön hienoinen vinoutuma näkyy tekstissä saksalaisen näkökulman yksipuolisena painottumisena.

Oma lukunsa on teoksen 27 sivua pitkä ja pitkälti toista tuhatta nimikettä kattava kirjallisuusluettelo, joka samalla palvelee tulevia tutkijoita laajimpana saatavilla olevana aihepiirin bibliografiana. Jonas käy paljon vuoropuhelua aiemman tutkimuksen kanssa eikä epäröi kritisoida aiemman tutkimuksen puutteita ja vääristymiä. Suurimmaksi osaksi hänen armottoman suurennuslasinsa alle joutuneet kollegat saavat ansionsa mukaan, mutta välillä nuoren tutkijan into raivata omaa tilaansa tiheäksi kasvaneeseen metsään tuottaa myös ylilyöntejä. Osoittaessaan aiemman tutkimuksen puutteita Jonas ei aina pysty itse esittämään yhtään sen uskottavampaa vaihtoehtoista tulkintaa, ajoittain hän tekee muiden tutkijoiden tulkinnoista kohtuuttomia yksinkertaistuksia omien johtopäätöstensä etevämmyyttä alleviivatakseen. Toisaalta nykyisessä alati kiristyvässä akateemisessa kilpailutilanteessa kriittinen innokkuus ja kynttilän vankasti vakan päälle naulaava argumentointityyli ovat väitöskirjantekijälle pelkästään hyveitä.

Wipert von Blücher syntyi vuonna 1883 keisari Vilhelm I:n ja kansleri Otto von Bismarckin hallitsemassa Saksassa vanhaan mecklenburgilaiseen aatelissukuun, jonka tunnetuin edustaja oli ollut vuoden 1813 Leipzigin taistelun sankari marsalkka Gerhard Leberecth von Blücher. Juuri tästä konservatiivisesta perhetaustasta ja sen mukaisesta kasvatuksesta kumpusivat hänen arvomaailmansa tärkeimmät peruspilarit: protestanttinen eetos, velvollisuudentunto, perinteiden kunnioittaminen ja uskollisuus kansakunnalle. Kun aatelisten perinteisesti suosima sotilasura ei Blücheriä kiinnostanut, hän päätti ryhtyä opiskelemaan oikeustiedettä tavoitteenaan ura virkamiehenä valtionhallinnossa. Tohtorintutkinnon suoritettuaan hän tuli Saksan ulkoministeriön Auswärtiges Amtin palvelukseen 28-vuotiaana vuonna 1911.

Ura eteni vauhdilla: varakonsuliksi Pohjois-Marokkoon 1913, ensimmäisen maailmansodan aikana salaisia erikoistehtäviä Turkissa ja Persiassa, keisarikunnan kukistuttua 1922 lähetystöneuvokseksi Tukholmaan, sieltä 1926 Buenos Airesiin, ja 1931 Persian-lähetystön johtoon Teheraniin. Ensimmäisessä lähettiläänpestissään Blücher epäonnistui, sillä hänen kauttaan leimasi Saksan ja Persian suhteiden jatkuva heikentyminen. Hänellä oli kuitenkin Wilhelmstrassella vaikutusvaltaisia liittolaisia, ja kun Helsingin-lähettiläs Hans Carl Büsing kutsuttiin poliittisista syistä kotiin loppuvuodesta 1934, tehtiin Blücheristä hänen seuraajansa.

Opportunismi, Hitler ja kansallissosialismi

Yksi mielenkiintoisimmista Blücheriin liittyvistä kysymyksistä on hänen suhteensa Adolf Hitleriin ja kansallissosialistiseen ideologiaan, jota Jonas pohtiikin mittavasti. Siitä huolimatta, että lähettiläs vuonna 1934 anoi NSDAP:n jäsenyyttä (turhaan), Jonas katsoo hänen edustaneen ulkoministeriön korkeille virkamiehille tyypillistä salaista oppositioasennetta suhteessa natsijohtoon. Jonas ilmoittaa työnsä ”hämmästyttäväksi tulokseksi” sen, että lähteet näyttävät vahvistavan Blücherin itsestään jälkikäteisesti luoman kuvan ”todellisen Saksan” edustajana – ”Saksan, joka ilman kansallissosialismin myrkkyä omistautui kansansa aitojen poliittisten, kulttuuristen ja moraalisten perinteiden vaalimiseen”.

Jonasin yritys nähdä eri sävyjä ja motiivien kirjoja myös kansallissosialistisessa todellisuudessa on rohkeaa ja tervetullutta, koska Hitlerin Saksasta keskusteltaessa pyrkimys historian ymmärtämiseen jää valitettavan usein jälkikäteisen moralismin jalkoihin. Tästä huolimatta minun on vaikea purematta niellä hänen Blücheristä ja tämän maailmankuvasta maalaamansa usein varsin myötäsukaista kuvaa. Meillä Suomessa on katsottu tarpeelliseksi keskustella esimerkiksi siitä, ylittivätkö säveltäjä Jean Sibeliuksen kaltaisen epäpoliittisen ja kaikesta muodollisesta vallasta syrjässä olleen henkilön suhteet Kolmanteen valtakuntaan sopivuuden rajat ja tulisiko meidän tämän vuoksi lausua hänelle moraalinen tuomio. Jonas ei vastaavia pohdintoja harrasta, vaan päinvastoin antaa kansallissosialistisen Saksan puolesta mittavan päivätyön tehneelle diplomaatille lähes täydellisen synninpäästön ja näkee runsaasti vaivaa kaivaakseen esiin todisteita siitä, että sisimmässään tämä suorastaan halveksui Hitleriä ja natsismia.

Jonas on vahvimmillaan kirjoittaessaan tutkimuksessa pitkälti aseveljeyden vuosien alle jääneistä 1930-luvun saksalais-suomalaisista suhteista, joiden kuvaan hän onnistuu tuomaan paljon uutta sisältöä ja sävyä. Erityisesti ulkoministeri Rudolf Holstin eroon johtanut tapahtumaketju saa paljon huomiota, sillä Blücherillä oli asiassa varsin keskeinen rooli. Hän johti lähetystöstä käsin systemaattista Holstin-vastaista kampanjaa, johon hän sumeilematta värväsi avuksi niin esimiehensä Berliinissä kuin suomalaiset poliittiset piirit IKL:stä aina oikeistososialidemokraatteihin saakka. Marraskuussa 1938 Blücher saattoikin voitonriemuisesti tiedottaa Auswärtiges Amtille, että ”Suomen ulkoministerin vastainen aktio oli johtanut 100-prosenttiseen menestykseen”.

Blücher rakensi Helsingin-vuosinaan mittavan kontaktiverkoston, jonka avulla hän usein oli tapahtumista paremmin karttalehdellä kuin suomalaiset ministerin konsanaan, kansanedustajista nyt puhumattakaan. Vaikka jatkosodan juuria ei uskottavalla tavalla voikaan ulottaa 1930-luvun puolelle, on välillä suorastaan hämmästyttävää, kuinka avoimesti suomalaiset toimijat olivat valmiita oman maansa asioista Saksan-lähettiläälle kertomaan. Isäntämaan sisäisiin asioihin puuttuminen muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä Kylmän sodan kaudella tapahtui Neuvostoliiton Tehtaankadun lähetystössä.

Jonas pyrkii vakuuttamaan lukijansa siitä, että talvisota ja erityisesti Saksan sen aikana Suomelle osoittama diplomaattinen kylmyys oli Blücherille suoranainen henkilökohtainen tragedia, jota vastaan hän pyrki kaikin käytettävissään olevin keinoin taistelemaan. Jonasin mukaan Blücherin talvisodan aikana osoittama Suomen-mielisyys johtikin lähes täyteen välirikkoon lähettilään ja ulkoministeri Ribbentropin välillä. Ajoittain on vaikea välttää vaikutelmaa, että Jonas maalaa kohteensa toiminnasta ja sen motiiveista suomalaisittain liiankin ruusuisen kuvan. Esimerkiksi väite, että jatkosodan aikana Blücherin Suomen-politiikan kulmakivenä olisi ollut Suomen ”erikoisaseman ehdoton kunnioittaminen”, ei mielestäni vastaa sitä kuvaa, joka hänen päiväkirjansa ja raporttiensa perusteella välittyy. Mikäli Suomen ja Saksan intressit olivat ristiriidassa, niin kuin varsinkin jatkosodan loppupuolella yhä useammin tapahtui, keskukselle ehdottoman lojaalilla ja tehtäviensä tinkimättömälle toteuttamiselle omistautuneella Blücherillä ei ollut varsinaisesti vaikeuksia valita puoltaan.

Jonasin kirja antaa hyvän yleiskuvan Suomen ja Saksan suhteista Hitlerin kaudella, joskaan kirjoittaja ei ole aina pystynyt välttämään tiettyä tutkimuskohteensa ja tämän emämaan merkityksen ylikorostamista. Myöskään suomalaisen yhteiskunnan suuret sisäiset erot suhtautumisessa Saksaan eivät käy kovinkaan selvästi ilmi, joskaan niiden kuvaaminen ei välttämättä Jonasin tutkimustehtävän ytimeen kuulukaan. Siinä missä Blücheriä liian usein suomalaisessa tutkimuksessa on kuvattu statistina tai ohitettu kokonaan, hän nousee nyt todellakin keskiöön.

Tutkimusta voi lukea myös kuvauksena keisarillisen diplomatian kohtaloista Kolmannessa valtakunnassa. Jonas tuntee Saksan ulkoministeriötä koskevan tutkimuksen tarkoin ja käy dialogia tämän Suomessa varsin vähälle huomiolle jääneen kirjallisuuden kanssa. Totuuden nimissä on sanottava, että osin tämä on suomalaiselle lukijalle puuduttavaakin luettavaa. Osansa asiassa on myös Jonasin perinpohjaisella ja usein jahkailevallakin kirjoitustyylillä, jossa johtopäätökset ovat usein hukkua detaljitietojen valtavaan massaan ja osaksi tekstiä kirjoitettuun lähdekriittiseen pohdintaan.

Kaikesta suomalais-saksalaisiin suhteisiin ja tapahtumahistoriaan keskittyvästä annistaan kirja on ennen kaikkea elämäkerta. Blücher oli luonteeltaan eräänlainen keisarillisen Saksan reliikki, jolle monet kansallissosialismin piirteet kiistatta olivat vieraita ja häiritseviä. Komea ura kuitenkin kertoo yhtä kiistatta myös sen, ettei hänellä ollut minkäänlaisia vaikeuksia sopeutua uuteen komentoon. Sen Jonas kuitenkin osoittaa, että ei-kansallissosialistisen ajattelun varassa operoinut Blücher oli Suomen ja Saksan välisessä kanssakäymisessä tärkeä suodatin, joka muokkasi, lievensi ja järkeisti kansallissosialistista Suomen-politiikkaa paikallisiin oloihin ja ajattelutapoihin sopivammaksi. Parhaiten tämä tuli esille Blücherin monissa Auswärtiges Amtille lähettämissä kehotuksissa välttää juutalaiskysymyksen käsittelyä suomalaisten kanssa, koska nämä vierastivat Saksan valtiollistettua antisemitismiä.

Usein varsin hankalistakin asetelmista Blücher onnistui tiettyyn määrään saakka myös lisäämään Suomea koskevaa tietämystä ja jopa ymmärtämystäkin esimiestensä parissa, sekä sai aikaan tiettyjä muutoksia Berliinin Suomen-politiikassa. Suomalaisittain oli onnellista, että asemapaikalla oli hänen kaltaisensa maltillinen konservatiivi, eikä joku kansallissosialistisessa uskossaan horjumaton Ribbentropin luomus. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Blücher olisi tarvittaessa osannut esiintyä myös suurvaltoja pienissä maissa edustaville diplomaateille usein tyypillisellä omanarvontuntoisella ylimielisyydellä.

Merkittävä mutta kankealukuinen teos

Jonasin tutkimuksen suomennos on arvokas lisä suomenkieliseen Suomen historiaa käsittelevään elämäkertakirjallisuuteen. Ollakseen ulkomaalainen Jonas tuntee kontekstinsa todella tarkkaan, mutta onnistuu silti säilyttämään myös tietyn viileän ja raikkaan ulkopuolisuuden suhteessa suomalaisiin debatteihin. Elämäkertana kirja on tarkkaa työtä, se antaa kohteestaan hyvin täsmällisen ja monipuolisen kuvan. Blücherin toiminta ja merkitys saa ansaitsemansa huomion. On monia sellaisia meillä vähemmälle huomiolle jääneitä episodeja, joissa Blücherillä on ollut huomattavaa vaikutusta Suomen tapahtumiin.

Kritiikin aihettakin löytyy, päällimmäisen teoksen luettavuus. Kirja on käännetty uskollisen sanatarkasti saksasta suomeen, mikä ajoittain tuottaa lukijalle melkoisia vaikeuksia kirjoittajan viestin tavoittamisessa. Muotoilut ovat välillä kankeudessaan suorastaan huvittavia, esimerkiksi Jonasin kirjoittaessa Blücherin ”intellektuellin habituksen sivistysporvarillisesta tekijästä” tai Neuvostoliiton ”suhteettoman arasta turvallisuusajattelusta, jonka poliittinen toteutustapa oli usein luonteeltaan offensiivinen”. Yhdistyneenä kimurantteihin virkerakenteisiin kirjoitustyyli tekee tekstistä usein erittäin hankalasti seurattavaa. Edustava esimerkki tästä vaikeatajuisuudesta on kuvaus Blücherin ulkoministeri Rolf Wittingiä koskevista näkemyksistä: ”Sodanjälkeisissä muistelmissaan Blücher vaimentaa tietoisesti Wittingin henkilöstä paradigmaattisesti kuvastuvaa suomalaisen oikeiston antiparlamentarismia; lähinnä hän luo dikotomiaa lähenevällä demokratian ja diktatuurin vastakkainasettelulla, jonka takaa eivät näy reaalipoliittisen diskurssin harmaat alueet, vaikutelman demokraattisesta peruskonsensuksesta.” Pidemmän päälle lukijaa häiritsevät myös tiettyjen ilmaisujen jatkuvat kursivoinnit. Miksi esim. ”aamutoimet”, ”täysi ymmärrys” tai ”Hitlerin valtaannousu” on pitänyt erottaa tavallisesta tekstistä kursivoimalla?

Jonasia ei parhaalla tahdollakaan voi pitää lukijaa kosiskelevana kirjoittajana. Tekstiä olisi voinut huoletta yksinkertaistaa, stilisoida ja leikata sisällön siitä kärsimättä. Nyt lukija joutuu kahlaamaan sivukaupalla loputtomia ja osin tautologisiakin toisaalta-toisaalta-jahkailuja ja itse aiheeseen vain hyvin löyhästi kytkeytyviä pohdintoja, joiden karsiminen olisi jäntevöittänyt teosta huomattavasti. Valitettavan usein Jonas onnistuu hukkaamaan kriittisen argumentointinsa terän ylitsepursuavaan tekstitulvaan ja kömpelöihin muotoiluihin.

Muutamissa kohdissa Jonas vaikuttaa myös kadottavan biografilta vaadittavan kriittisen etäisyyden tutkimuskohteeseensa. Hän kyllä toteaa Blücherin omaelämäkerrallisten tekstien tietoisena tavoitteena olleen ”tehdä itsestään legenda” ja arvioi varsin kriittisesti Auswärtiges Amtin korkean virkamieskunnan sodanjälkeisiä pyrkimyksiä esittää ulkoministeriö jonkinlaisena kansallissosialismin opposition linnakkeena. Tästä huolimatta hän Blücherin maailmankuvaa analysoidessaan astuu melko kauas tutkijaminänsä ulkopuolelle ja tuntuu välillä jopa jakavan kohteensa romantisoivan ja idealisoidun kuvan keisarillisesta Saksasta. Tämä on pahassa ristiriidassa Jonasin yleisesti noudattaman viileän tutkijanotteen kanssa.

Jonas ei ole myöskään syytön biografien helmasyntiin eli oman kohteensa merkityksen ylikorostamiseen. Selvimmin tämä käy ilmi jatkosotakuvauksessa, jossa hän ylikorostaa suomalais-saksalaisten suhteiden hoidon diplomaattisen väylän merkitystä suhteessa sotilaslinjaan. Tärkeimpien lankojen kulkiessa maiden päämajojen välillä niin Helsingin poliittinen johto, Auswärtiges Amt kuin Saksan lähetystökin jäivät monesti lehdelle soittelemaan niin vaikutusvaltansa kuin tietomääränsäkin suhteen.

Jonas kyllä arvioi Blücherin poliittista opportunismia, mutta näyttää kallistuvan sille kannalle, että Blücher oli kuin olikin vasten tahtoaan natsidiktatuurin palvelijaksi joutunut keisari-Saksan arvomaailman jaloimpien piirteiden edustaja sekä lojaaliuden ja ammatti-integriteetin kaltaisten hyveiden ruumiillistuma. Tässä kohtaa muuten onnistuneen biografisen kuvauksen uskottavuus notkahtelee pahemman kerran. Vastapainoksi olisi voinut ottaa vaikka lukuisia niitä suomalaisaikalaisten kuvauksia, joiden mukaan Blücher oli Berliinin käskyjen tinkimätön toteuttaja, pitkäpiimäinen ja joustamaton pilkunviilaaja sekä jäykässä tosikkomaisuudessaan kertakaikkisen piinaavaa keskusteluseuraa.

Kritiikistä huolimatta on yhteenvetona todettava, että Michael Jonas on tehnyt varsin korkeatasoisen ja merkittävän tutkimuksen. Suomen ja Saksan suhteita käsittelevässä suomalaisessa tutkimuksessa käy valitettavan usein niin, että ajaudutaan joko tarkastelemaan asioita kesän 1944 tarjoamasta nationalistisesta, kaiken kansallisen edun nimissä hyväksyvästä torjuntavoittotähystysaukosta käsin, tai sitten jämähdetään metsästämään meheviä skuuppeja yksittäisistä sensaatioista. Jonasin jo kohteen luonteesta kumpuava ulkopuolinen tarkastelukulma väistää nämä sudenkuopat täysin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tietämyksemme aihepiiristä on jatkuvasti kasvanut ja näkemys jalostunut. Tietynlaisena alkupisteenä tälle ennakkoluulottomalle kirjallisuudelle voi esittää Mauno Jokipiin Jatkosodan synnyn (Otava 1987), josta kulkee elimellinen kehityslinja Oula Silvennoisen Salaisiin aseveljiin (Otava 2008). Jonasin teos niveltyy tärkeäksi osaksi tätä historiallista ymmärrystä syventävää kirjallisuutta. Samaten hänen nimensä voi ilman epäilyksiä liittää myös siihen ulkomaisten tutkijoiden vähälukuiseen mutta korkeatasoiseen joukkoon, jotka omilla Suomea koskevilla tutkimuksillaan ovat olleet tuomassa lisää syvyyttä ja tuoreita näkökulmia suomalaiseen historiakeskusteluun. Jonas jatkaa sitä arvokasta työtä, mitä ainakaan ovat tehneet mm. C.L. Lundin, Gerd Ueberschär, Manfred Menger, Anthony Upton ja  Hans-Peter Krosby.