Hossassa tavattiin 1950-luvulla metsästä karhu, joka oli sammunut juotuaan metsään kätketyn pontikkatehtaan valmiiksi käyneen rankin. Tuo Hiisi hirviäsi – Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa on miellyttävä lukukokemus, sillä teksti on elävää ja värikkäät esimerkit – kuten edellä mainittu – ilahduttavat lukijaa. Heikki Lehikoisen teos metsästyksen kulttuurihistoriasta kokoaa ansiokkaasti ja monipuolisesti metsästyksen historiaa sekä lopuksi myös metsästykseen liittyviä uskomuksia. Lehikoinen käy läpi metsästystapoja ja menetelmiä kivikaudelta 1900-luvulle. Sen jälkeen hän esittelee erikseen suur- ja pienriistan jahtia maalla, sekä ”meren elävien, järvien asukkien ja siivekkäiden metsästystä”. Oma kappaleensa on omistettu turkismetsästykselle ja -kaupalle. Eikä syyttä, sillä muodostihan turkiskauppa aina sydänkeskiajalle saakka merkittävän tulonlähteen Suomen asukkaille ja Ruotsin kruunulle.

Turkiskaupan yhteydessä kerrataan Suomen keskiajan historiaa ehkä turhankin tarkasti, mutta tarkoitus lienee ollut asettaa turkiskauppa ja sen merkitys oikeisiin historiallisiin puitteisiinsa. Kuitenkin tekstiä leimaa tässä kohdin paikoin vanhakantainen kielenkäyttö, kun puhutaan suomalaisten ”heimoista” tyylin, joka kuuluu 1800-luvun nationalistiseen historiankirjoitukseen. Lisäksi ihmettelen kovasti tekstissä esiintyvää kuningas Maunu Eerikinpojalle annettua lisänimeä ”Liehakko”, jota en ole nähnyt käytettävän muualla suomenkielisessä kirjallisuudessa. Vakiintuneita hallitsijoiden lisänimiä toki käytetään, mutta sellaisesta tässä tapauksessa tuskin on kyse.

Metsästys ei ollut vain elinkeino, jolla hankittiin elantoa pöytään. Se liittyi myös tuhoeläinten, lähinnä suurpetojen, torjuntaan. Petojen torjuntaa pidettiin niin tärkeänä, että se näkyi myös laeissa: Vuoden 1736 alussa voimaan astuneessa laissa lueteltiin nimeltä useita haittaa aiheuttavia eläimiä, joita sai vapaasti pyytää ilman pelkoa syytteistä. Tällaisia eläimiä olivat suurpetojen lisäksi mm. näätä, saukko ja majava sekä linnuista haukat, kotka ja huuhkaja. Maanomistajia velvoitettiin myös rakentamaan susiaitoja ja -kuoppia.

Suomen kieleen metsästys on tuonut monenlaisia sanoja ja sanontoja, joiden alkuperäinen merkitys on jo unohtunut. Kukapa enää muistaa, että ”raha” on tarkoittanut kuivunutta eläimen nahkaa. Ja millä tolalla asiat ovat, kun tola on jäniksen käyttämä kulkupolku. Lisäksi teoksesta selviää, että ”nokeainen” ei olekaan tarkoittanut soopelia, kuten on kuviteltu. Sanalla on voitu viitata myös näätään ja majavaan.

Lehikoisen teoksen nimi antaa jotenkin odottaa, että metsästystaioilla ja -uskomuksilla olisi keskeisempikin rooli kirjassa. Niihin paneudutaan kuitenkin vasta kirjan lopussa. Hymyssä suin saa kyllä lukea, mitä kaikkia uskomuksia ja taikoja metsästykseen on liittynyt. Seuraavan kerran, kun oma musti ei tunnukaan toimivan metsässä ja aja jänistä, niin tiedän, että voin heittää housut jalasta ja pujottaa koiran kolmasti jalkojen välistä hokien: ”Pääsyös turvat tukkeista, Vainusalmet salpeista, Tulluas tuulena kärsään, Utuna penikan nokkaan!” Nykyisin metsästykseen ei enää liity taikauskoa, mutta onnea ei edelleenkään saa metsästäjälle toivottaa, vaan mieluummin tarkkoja laukauksia.