Mielisairaudet ajan virrassa

Aate- ja oppihistorioitsija Petteri Pietikäinen kertoo Hulluuden historiassaan, miten mielen sairaudet on ymmärretty ja miten sairaita on kohdeltu länsimaissa antiikin ajoista lähtien. Hän antaa myös potilaitten äänen kuulua, kun hän keskittyy 1800-lukuun, jolloin mielisairaalalaitos luotiin ja psykiatreista tuli hulluuden ammattilaisia, sekä 1900-lukuun, jolloin sairasta mieltä alettiin mestaroida kirurgin veitsin ja psyykenlääkkein. Pietikäinen ei kirjoita psykiatrian menestystarinaa, vaan paljastaa alan karmeatkin kömmähdykset. Hän myös levittää lukijan eteen ne törkeät ihmisoikeuksien loukkaukset, joita on tehty lääketieteen ja kansakunnan edun nimissä.

Pietikäinen, Petteri: Hulluuden historia. Gaudeamus, 2013. 456 sivua. ISBN 978-952-495-293-4.

Hulluuskin on historiallista 

On erinomaista, että Petteri Pietikäinen on kirjoittanut Hulluuden historian, sillä ainoa suomeksi saatavilla ollut alan perusteos on jo vuonna 2005 ilmestynyt Edward Shorterin kirja Psykiatrian historia (alkuteos 1997), josta tietenkin puuttuu viime vuosien ja Suomen kehitys. Erinomainen on myös Pietikäisen kirjan otsikko, vaikka se estikin minua monen päivän ajan aloittamasta kirjan lukemista. Olin näet oppinut jo lapsena ja myöhemmin psykologian opiskelijana, että hulluja saa sanoa hulluiksi vain kotipiirissä ja opiskelijoiden kesken – muuten pitää puhua mielisairaista tai mieluummin mielenterveysongelmaisista. Mutta kun lopulta pääsin lukemisen alkuun ja kohtaan, jossa kirjoittaja perustelee termin valintaansa, hyväksyin sekä ’hullun’ että ’hulluuden’. Käsitteet alkoivat kuulostaa suorastaan helliltä.

Pietikäinen on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, joka on perehtynyt mm. psykologian, psykiatrian ja lääketieteen historiaan – psykoanalyysin ja psykoutopioiden historiaan, hermostuneisuuden aikakauteen sekä medikalisaatioon ja terveyden kaupitteluun. Väiteltyään vuonna 1999 tutkimuksellaan C. G. Jung and the Psychology of Symbolic Forms hän on kirjoittanut mm. teokset  Alchemists of Human Nature(2007) ja Neurosis and Modernity: The Age of Nervousness in Sweden (2007) sekä toimittanut kirjat Modernity and Its Discontents: Sceptical Essays on the Psychomedical Management of the Malaise (2005), Työstä, jousta ja jaksa: Työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus (2010) ja Valta Suomessa (2010). Valtavan taustatietämyksen pohjalta Pietikäinen on uskaltanut tarttua lähes mahdottomaan tehtävään ja kirjoittanut Hulluuden historian – ja onnistunut siinä. Kiinnostukselle löytyy muitakin syitä, jotka paljastuvat teoksen lopussa.

Yli neljäsataasivuisessa ja pienellä kirjasimella painetussa teoksessaan Pietikäinen käsittelee kolmea teemaa: hulluuden suhteellisuutta ja historiallisuutta, hulluuden lääketieteellisen hallinnan muotoutumista sekä potilasta ja potilaan tarinaa. Kirjan ensimmäisessä osassa hän piirtää yleiskuvan hulluuden historiasta alkaen antiikista ja päätyen 1700-luvulle, valistuksen aikaan. Toisessa osassa hän kuvaa 1800-luvun suurta murrosta, kun alienisteista eli psykiatreista tuli hulluuden hallitsijoita, kun mielisairauden lajeja luokiteltiin entistä tarkemmin ja kun mielisairaalalaitos syntyi. Kolmannessa osassa Pietikäinen tarkastelee hulluuden hoitomenetelmien kehitystä 1900-luvulla shokkihoidoista ”psykofarmakologiseen vallankumoukseen”. Neljännessä osassa tekijä paneutuu mielisairauksien historian pimeään puoleen, missä tulevat vastaan jo edellisessä luvussa käsitellyn lobotomian lisäksi rotuhygienia, rasismi, poliittinen psykiatria ja eutanasia. Vastapainoksi hän nostaa esiin hulluuden historian harvoja valoisia puolia: hoidon inhimillistymisen, potilaan aseman parantumisen ja sairauksien lisääntyneen ymmärtämisen. Pietikäinen päättää kirjansa 1960-luvulta lähtien puhaltaneisiin uusiin tuuliin: medikaalista hulluuden hoitoa ja potilaiden kohtelua alettiin arvostella, psyykenlääkkeet vakiintuivat mielisairaalahoitoon, sairaalalaitosta alettiin purkaa ja potilasjärjestöjä perustettiin, mutta medikalisaatio kiihtyi. Kovin myönteistä kuvaa psykiatrian keinoista ja tehokkuudesta hän ei kuitenkaan anna.

Kirjassaan Pietikäinen käsittelee pääasiassa Länsi-Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Englanti, Ranska, Saksa ja Yhdysvallat nousevat käsittelyssä keskeisiksi, mutta sopivissa kohdissa tekijä valaisee myös Pohjoismaiden sekä Venäjän ja Neuvostoliitonkin tilannetta. Pitkin matkaa tekijä muistaa kertoa myös suomalaisen hulluuden hoidon kehityksestä, vaikkei hän pyrikään antamaan kokonaiskuvaa maamme psykiatrian historiasta. Toivottavasti se saadaan joskus myöhemmin.

Tutkimuksen kolme aaltoa

Mielisairauden historian tutkimuksessa on Pietikäisen mukaan nähtävissä kolme aaltoa. Ensin tutkijat kertoivat edistystarinaa, jossa rationaalinen, tieteellinen ja humaani psykiatria voitti taikauskoiset ja epätieteelliset hulluuden selitykset ja epähumaanin hullujen kohtelun. Vaihe kesti 1900-luvun alkupuolelta 1960-luvulle, jolloin toisen aallon edustajat ryhtyivät tutkimaan kriittisesti hulluuden historiallisia ja sosiaalisia yhteyksiä kyseenalaistaen aikaisempien psykiatrihistorioitsijoiden edistystarinan ja katteettoman omakehun. Esim. ranskalainen monitieteilijä Michel Foucault, amerikkalainen sosiologi Erving Goffman ja unkarilaissyntyinen psykiatri Thomas Szasz edustavat tätä suuntaa. Itse vaikutuin 1970-luvulla kovasti Szaszin teoksesta Myth of Mental Illness (1961/1974).

1900-luvun lopulla noussut tutkimuksen kolmas aalto on keskittynyt mielisairaaloihin, potilaspopulaatioihin ja potilaiden kokemuksiin. Tutkijat ovat selvittäneet hoitomenetelmien, kansanterveysaatteiden ja psykofarmakologian historiaa sekä medikalisaatiota eli lääketieteellistymistä. Yleensä ottaen tutkimuksen kenttä on laajentunut; näkökulmia ja metodeja on tullut lisää. Tutkimus auttaa meitä ymmärtämään hulluuden syntymistä ja ilmenemistä sekä sitä, miten luodaan mielenterveyttä ja mielenterveyden myyttiä.

Muutamat suomalaiset psykologit ja historioitsijat – Pietikäinen heidän mukanaan – ovat sukeltaneet rohkeasti hulluuden historian kolmanteen aaltoon. Potilaskeskeinen näkökulma ja kulttuurihistoriallinen kontekstointi näyttää olevan uudelle tutkimukselle ominaista, eikä lukijoiden viihdyttäminenkään ole kiellettyä. – Uusista tutkimuksista haluan mainita erityisesti Jutta Ahlbeck-Rehnin Seilin sairaalaa (2006) ja Ville Kivimäen sotilaspsykiatriaa koskevan väitöskirjan Battled nerves: Finnish soldiers’ war experience, trauma, and military psychiatry, 1941–44 (2013), jotka Pietikäinen mainitsee, sekä Kirsi Tuohelan melankoliaa käsittelevän väitöskirjan Huhtikuun tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870-1900. (2008) joka ei ilmeisesti ole hänen eteensä osunut.

Kaikki kunnon tutkijat määrittelevät ensin keskeiset käsitteensä. Niin tekee Pietikäinenkin. Heti kirjansa ensimmäisessä luvussa hän toteaa, että hullu on erilainen, poikkeava, omituinen – joku, jonka kanssa kommunikointi on jotenkin nyrjähtänyttä. Vaikka hulluuden kriteerit ovat eri aikoina vaihdelleet, hulluksi on yleensä todettu ihminen, jonka käytös poikkeaa normaalina pidetystä keskivertokäyttäytymisestä. Poikkeavuus on voinut ilmetä mm. aistiharhoina, pakkomielteinä ja -toimintoina, ahdistuksena, masennuksena, maniana, itsemurhayrityksinä, alkoholismina, levottomuutena tai liikkumattomuutena. Pietikäisen mukaan aivan viime aikoina on alettu katsella hulluuden historia diagnoosien kohteidenkin näkökulmasta. Omassa teoksessaan hän pyrkii tuomaan esille myös potilaiden kokemuksia, joita sentään löytyy kirjeistä, päiväkirjoista, muistiinpanoista, haastatteluista ja joskus jopa omaelämäkerroista.

Antiikista valistuksen aikaan

Mieleltään häiriytyneitä on varmasti ollut ihmisyhteisöissä aina, mutta esihistorian ajalta heidän hoidostaan kertovat vain kalloihin poratut reiät. Historialliselta ajalta on sentään muitakin lähteitä. Jo antiikin aikana alettiin luokitella hulluuden lajeja ja kehitellä hoitoja. Kreikassa mielen häiriöt jaettiin maniaan ja melankoliaan, ja niiden taustalla uskottiin olevan ruumiin nesteiden tasapainon järkkyminen. Luonnetyypin uskottiin myös altistavan tiettyihin tauteihin. Suoneniskennällä, kylvyillä, hieronnalla, liikunnalla, yrteillä ja ruokavaliolla nesteet koetettiin saada tasapainoon. Sekä humoraali- että temperamenttioppi olivat länsimaisen lääketieteen teorian perustana pari tuhatta vuotta.

Detail from The Extraction of the Stone of Madness, a painting by Hieronymus Bosch depicting trepanation (c.1488-1516)

Hulluuden luonnolliset selitykset hallitsivat osin keskiajallakin, mutta monet kirkon miehet uskoivat myös demonien aiheuttavan hulluutta, mistä seurasi, että paholaisen riivaamista ihmisistä ajettiin sairautta ulos manaamalla ja ruoskimalla. Hulluuden hoitoa etsittiin myös rukouksista, kuppauksesta, ulostus- ja oksennuslääkkeistä. Toivioretkienkin uskottiin parantavan mieleltään sairaita. Kansanparantajat, puoskarit ja papit antoivat apua kaikenlaisten vaivojen ja sairauksien hoidossa, mutta 1200-luvulta lähtien perustetuissa yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa koulutettiin jo oppineita lääkäreitä.

Lontooseen jo 1200-luvun puolivälissä perustettua Bethlemin hospitaalia pidetään Länsi-Euroopan ensimmäisenä sairaalana, jossa hoidettiin myös hulluja. 1300-luvun lopulla laitos muutettiinkin kokonaan mielisairaalaksi. Satojen vuosien ajan ”hoito” tässä kuten muissakin ”houruloissa” oli mielivaltaista ja kohtelu karkeaa: potilaita pidettiin nälässä ja liassa, hakattiin ja kahlittiin, ja ulkopuoliset päästettiin heitä töllistelemään.

Jo antiikista tuttu melankolia oli 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun muotisairaus, jolle löytyi luonnollisia ja yliluonnollisia syitä. 1600-luvulla syntyi moderni käsitys hulluudesta mielen sairautena; hulluus oli väärää ajattelua, aivojen koneiston häiriöitä, irrationaalisuutta.

1600-luvulla alkoi myös Ranskan mielisairaalalaitos kehittyä, kun Ludvig XIV määräsi joka kaupunkiin perustettavaksi yleisen sairaalan. Laitoksilla oli lähinnä sosiaalipoliittinen tehtävä, sillä niihin koottiin kaikenlaisia epätoivottuja ihmisiä: mielisairaita, maankiertäjiä, kerjäläisiä, vanhuksia, vammaisia, prostituoituja. Näistä köyhistä, epäluotettavista ja yhteiskuntarauhaa uhkaavista kansalaisista toivottiin saatavan työkykyisiä ja -haluisia.

Lähes kaikkialla sairaalat olivat pitkäaikaissairaiden säilömispaikkoja, eikä niissä ollut erityistä hoitoideologiaa tai keskitettyä hoitojärjestelmää. 1700-luvun lopulla näkyi kuitenkin eräitä edistyksen merkkejä, kun säilömiseen lisättiin terapeuttinen päämäärä: kurittamisen ja eristämisen sijaan koetettiin auttaa ja parantaa. Firenzeläinen lääkäri Vincenzio Chiarugi laati ensimmäisenä selkeät ohjeet mielisairaiden terapeuttiselle toiminnalle. Ehkä laajin vaikutus oli ns. moraaliterapialla, jota kveekarit harjoittivat 1700-luvun lopussa uskonveljilleen perustamassaan laitoksessa The York Retreat. Hoitoon kuului ystävällisyys ja humaanisuus sekä lääkityksen, pakkokeinojen ja rajoitteiden välttäminen. Potilaita kohdeltiin järjellisinä olentoina, ja laitos oli kodinomainen. Kevyt työ toimi terapiana. Pian moraaliterapian ideoita sovellettiin muuallakin. Mielisairaiden hoidon kehitys liittyi osaltaan länsimaisen ihmiskuvan yksilöllistymiseen, psykologisoitumiseen ja tieteellistymiseen, joka alkoi 1700-luvulla.

Ruotsalainen kasvitieteilijä ja systematisoinnin mestari Carl Linné luokitteli hulluudenkin 1740-luvulla sairauden ulkoisten merkkien perusteella. Hän jakoi mielen sairaudet kolmeen ”heimoon”: järjen, mielikuvituksen ja tahdon sairauksiin. Järjen sairauksiin kuuluivat Dementia eli mielen heikkous, Mania eli mielen raivokkuus, Vesania eli pakkomielteisyys, Delirium eli sekavuus sekä Melancholia eli krooninen riutuneisuus, toimettomuus, ärtymys, unettomuus ja epäluuloisuus. Mielikuvituksen sairauksiin kuuluivat mm. aistien häiriytyneisyys, näköharhat ja hypokondria. Tahdon sairauksien oireita olivat vähentynyt kyky ja halu. Valitettavasti Linnén luokitusta mielen sairauksista ei koskaan julkaistu. Jos niin olisi käynyt, hulluuden historia olisi luultavasti ollut vähän toisenlainen.

Michel Foucault, yksi hulluuden historian ankarimmista arvostelijoista, jota Pietikäinen aiheellisesti kritikoi, on puhunut valistuksen vuosisadasta pimeänä aikana psykiatrian historiassa ja väittänyt, että 1600-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuun Euroopassa vallitsi ”suuren säilöönoton” aika. Tällöin yhteiskunta muka sulki laitoksiin suuria ihmismääriä, pani mielisairaat töihin ja kohteli heitä julmasti. Mielisairaat eristettiin, koska hulluus koettiin häiriöksi, uhaksi järjelle ja järjestykselle. Ranskassa eristäminen ja huono kohtelu olivatkin todellisuutta, mutta mistään suuresta säilöönotosta ei voida puhua; esimerkiksi Pariisissa oli 1700-luvun lopulla alle 80 potilasta hoidossa, ja hekin olivat parantumattomasti sairaita.

Hulluuden medikalisoiminen 1800-luvulla

image

Hoito-optimismi, joka oli vallinnut 1700-luvulla, alkoi 1800-luvulla haihtua ja muuttua pessimismiksi ja fatalismiksi, kun sairaaloihin sijoitettiin yhä enemmän kroonisesti sairaita, jotka synkensivät paranemistilastoja. Laitosten ansiosta perheet kuitenkin pääsivät eroon hankalista jäsenistään, ja yhteiskuntakin sai ”turhat” henkilöt pois näkyviltä.

Kuva hulluudesta oli 1800-luvun alussa epäyhtenäinen ja vaihteleva. Eri maissa ja eri sairaaloissa sairauksia nimettiin ja selitettiin eri tavoin. Vielä vuosisadan puolivälissä psykiatrialta puuttui yleisesti hyväksytty sairauksien luokittelu eikä yhteistä psykiatrista teoriaa ollut. Mutta vähitellen hulluus alettiin määritellä lääketieteellisesti. Mielisairaalalaitos ja psykiatrien ammattikunta syntyivät. Myös diagnostiikka, teknologia ja sairausteoriat kehittyivät, niin että 1900-luvun alkaessa hulluuden kuva oli melko yhtenäinen.

Psykiatria ja psykiatriset hoitokeinot eivät näytä 1800-luvun alkupuolella juuri kehittyneen. Usein lääkäri vain vahvisti sukulaisten, naapurien ja muiden maallikoiden tulkinnat potilaan sairaudesta. ”Hoidot” olivat alkeellisia ja suorastaan kyseenalaisia. Pakkokeinoja, rajoitteita, eristämistä ja pelottelua käytettiin usein. Sairaita kytkettiin käsi- ja jalkarautoihin, ketjuihin ja kaulapantoihin, heitä kiedottiin lepositeisiin, puettiin pakkokintaisiin tai -paitaan sekä tungettiin häkkisänkyihin. Lääketieteellisinä ja kirurgisina menetelminä käytettiin vanhoja keinoja: oksettamista, ulostuslääkkeitä, verenvaluttamista, suonen iskentää ja kuppausta. Sitä paitsi henkilökunnan pätevyydessä oli toivomisen varaa, ja hoitajia ja lääkäreitä oli liian vähän. Hoidon taso vaihteli kuitenkin maittain ja sairaaloittain. Yleensä huonot hoitotulokset synnyttivät epäluuloa sekä alienisteja että asyylejä kohtaan. Laitosten huonoa mainetta kasvatti myös se, että ahtaissa sairaaloissa tartuntataudit levisivät helposti.

Mielisairaiden lääkäreitä nimitettiin anglosaksisessa maailmassa ja Ranskassa 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun asti alienisteiksi, koska he hoitivat sekä itsestään että yhteisöstään ”vieraantuneita” ihmisiä; Saksassa heitä sanottiin psykiatreiksi 1800-luvun alusta lähtien. Mielitautioppi kehittyi omaksi lääketieteen alakseen Ranskasta alkaen, ja alienistit saivat hulluuden tulkintojen ja hoidon monopolin, niin että heistä tuli koko kansan mielenterveyden tarkkailijoita ja vartijoita. Lääkärien keskuudessa hullujen tohtoreita ei silti kovin arvostettu, ja vasta 1800-luvun lopulta lähtien psykiatriaan erikoistuminen alkoi yleistyä.

Ranska ja Saksa johtivat 1800-luvulla mielen sairauksien tutkimista, diagnosointia ja hoitoa. Uuden aikakauden alkua symboloi hullujen kahleista päästäminen, jonka ranskalainen Philippe Pinel teki vuonna 1793. – Se unohdetaan, ettei hän kuitenkaan hylännyt pakkopaitaa. – Saksassa kehitettiin maan yhdistymisestä (1871) alkaen yliopistollinen klinikkajärjestelmä, jossa hulluutta tutkittiin tieteellisin menetelmin. Klinikat palvelivat myös käytännön medikaalista koulutusta, ja niissä annettiin mielisairauksista tietoa kaikille lääkäreille. Suomalaisetkin kävivät Saksassa opissa. 1800-luvun loppuun mennessä psykiatria oli saavuttanut suhteellisen vakaan aseman useimmissa länsimaissa.

1800-luvun yleisimpiä sairausnimikkeitä olivat melankolia, (mono)mania, alkoholismi, neurosyfilis, pellagra (johtuu niasiinin puutteesta), pakkomielteet ja -toiminnat sekä hysteria. Myös nostalgia, aboulia ja fuuga kuuluivat sairauksiin, jotka ovat kokonaan unohtuneet. Potilaita sijoitettiin laitoksiin myös dementian, epilepsian, kehitysvammaisuuden ja Parkinsonin taudin vuoksi. Maanis-depressiivisyys diagnosoitiin jo 1850-luvulla, mutta medikaaliseen maailmanmaineeseen se nousi vasta 1900-luvun alussa. Vuosisadan vaihteessa keksittiin myös dementia praecox -diagnoosi, joka kummitteli pitkään sanastossa, ennen kuin skitsofrenia syrjäytti sen. Uusia nimikkeitä olivat neuroosit, lievät mielenterveyden häiriöt.

Lapinlahden sairaalan luettelo sairaalaan ottamisen syistä vuodelta 1880 valaisee ajan psykiatrista ajattelutapaa. Potilas voi päätyä hoitoon moraalisista, älyllisistä, sensuaalisista tai ulkoisista syistä tai sisään oton taustalla voi olla aikaisempi sairaus. Moraalisia syitä olivat mm. liiallinen uskonnollisuus, omantunnon kriisi tai rakkaushuolet. Älyllinen syy oli ylirasitus opinnoissa tai henkisessä työssä. Sensuaalisia syitä olivat alkoholismi ja onania. Ulkoinen syy voi olla esimerkiksi pään vamma. Aikaisempia tai akuutteja sairauksia olivat aivotulehdus, aivovamma, kaatumatauti, hysteria ja syfilis.

Mielisairauksien uskottiin olevan aivosairauksia ja perinnöllisiä, pahan ituplasman aiheuttamia. 1800-luvun lopulla hulluutta selitettiin degeneraatiolla eli rappeutumisella, jonka uskottiin olevan veressä. Vammaisia ja vajavaisia pidettiin tarpeettomina henkilöinä, joista tuli päästä eroon hygieenisin toimin. Ihmiskunnan rappeutumisen syiksi nähtiin huonon perimän lisäksi alkoholismi, siveettömyys, huono ravinto ja epäterveet olosuhteet. Muualla degeneraatio-oppi väistyi, mutta Saksassa sitä kannatettiin vielä kauan 1900-luvulla.

Puheterapiaa, sokkeja ja psykokirurgiaa

Mielisairauksia alettiin 1900-luvulla selittää psykologisin ja sosiaalisin tekijöin. Puhehoidosta tuli uusi hoitomuoto, jonka edustajista Sigmund Freud oli tunnetuin. Tämä ”suuri taikuri” etsi sairauksien syitä lapsuudesta. Hän hoiti varakkaiden asiakkaiden neurooseja, siis lieviä mielenterveyden häiriöitä puheen avulla, psykoanalyysilla, mutta menetelmä ei tehonnut psykooseihin. Kuten Pietikäinen huomauttaa, hänen ei tiedetä varsinaisesti parantaneen ketään, mutta hän lienee onnistunut lisäämään potilaittensa itseymmärrystä. Freudilla oli kieltämättä valtava vaikutus varsinkin Yhdysvaltojen psykiatriaan, mutta Pietikäinen ei ilmeisesti erityisesti arvosta hänen harjoittamaansa hoitomuotoa, vaikka psykoanalyyttisen psykiatrian suosio kesti maailmalla 1960-luvulle asti. – Suomessa psykoanalyyttinen terapia sinnittelee edelleen niin psykiatrien kuin psykologienkin vastaanotoilla.

Jokseenkin vaarattoman puheella terapoimisen ohella 1900-luvulla harjoitettiin varsin rajujakin hoitoja, kuten uudenlaisia sokkeja, psykokirurgiaa ja lääkitystä. Nämä kaikki liittyivät Foucaultin kritikoiman suureen säilöönottoon, jonka kaltainen ilmiö alkoi länsimaissa 1800-luvulla ja jatkui 1900-luvuilla, kun julkinen valta pyrki siivoamaan mielisairaat ja muut marginaaliryhmät laitoksiin. Mielisairaalalaitos oli laajimmillaan esim. USA:ssa 1950-luvulla ja Ruotsissa 1960-luvun puolivälissä sekä Suomessa 1970-luvun alussa.

Maailmansotien välisenä aikana koetettiin täyttyviä mielisairaaloita väljentää mm. erilaisten sokkien avulla, joista tunnetuimpia olivat 1930-luvulta lähtien insuliini- ja sähkösokki sekä kardiatsiolihoito. Näiden dramaattisten hoitojen käyttöön otto heijastaa 1930- ja 1940-luvun rotuhygienian sävyttämiä asenteita, jotka vähättelivät mielisairaiden kärsimystä ja ihmisarvoa. Koomaan johtavia insuliinisokkeja annettiin skitsofreniapotilaille usean vuosikymmenen ajan, vaikka ne olivat kalliita ja niiden vaikutus oli lyhyt. Lievää sähköhoitoa oli annettu melankolisiksi diagnosoiduille potilaille jo 1700-luvulla ja ”heikkohermoisille” 1800-luvulla. Nyt epileptisen kohtauksen aiheuttavia sokkeja annettiin masentuneille. Sähkösokkien antaminen oli melko vaaratonta ja halpaa, mutta niiden hyöty potilaille oli kyseenalainen. Silti niitä harrastettiin Suomessa vielä 1990-luvulla. Skitsofreenikoita hoidettiin 1930-luvulla myös kardiatsolilla, joka aiheutti hyvin tuskallisia kouristuksia. Menetelmästä luovuttiin jo 1940-luvulla. Sokkien tarkoituksena oli tuottaa potilaalle keinotekoinen epilepsiakohtaus tai kooma, jotta häntä vaivaavat tuskatilat, harhat, jäykkyystilat ja muut oireet poistuisivat. Näin kävikin ainakin tilapäisesti, ja laitokset rauhoittuivat, mutta myönteinen vaikutus haihtui nopeasti.

image

Kuva: Käytettyjä hoitomuotoja: lobotomia, insuliinishokki, sähköshokki

Sokkihoitojen ohella psykokirurgia muodostaa synkän luvun psykiatrian historiassa. Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla oli pyritty parantamaan hysteerisiä naisia tai lieventämään heidän oireitaan leikkelemällä heidän kohtuaan, munasarjojaan tai klitoristaan. Vielä 1900-luvun alussa eräskin kirurgi puoskaroi potilaitaan poistamalla heiltä jokseenkin mielivaltaisesti hampaita, nielurisoja, nenäonteloita, vatsalaukkuja, pernoja, sappirakkoja, kohdunkauloja ja suoliston osia, eivätkä kollegat edes älähtäneet, vaikka potilaita kuoli jälkiseurauksiin. Oikeustoimikelvottomilta potilailta ei kysytty, halusivatko he itse noihin leikkauksiin.

Lupaa ei kysytty myöskään niiltä potilailta, joiden aivoja leikeltiin 1930-luvulta alkaen. Lobotomia oli ajan suuri keksintö, josta myönnettiin jopa Nobelin palkinto vuonna 1949! Leikkauksella pyrittiin katkaisemaan hermoratoja otsalohkojen ja muiden aivojen osien välillä, jotta vaikeasti psykoottinen potilas vapautuisi harha-aistimuksistaan ja -ajatuksistaan. Näin ei kuitenkaan välttämättä käynyt, vaan leikkaus aiheutti aivovamman, jonka seurauksena potilas alkoi käyttäytyä estottomasti ja levottomasti sekä menetti aloite- ja arvostelukykynsä. Hänen luovuutensa katosi ja persoonallisuutensa latistui tai hän muuttui täysin apaattiseksi. Pietikäinen kirjoittaa peräti 14 sivulla tästä pöyristyttävästä hoitomuodosta, jonka kultakausi kesti 1940-luvun puolivälistä 1950-luvulle. Pohjoismaissa lobotomialeikkauksia tehtiin tuhansia, Suomessakin 1 550. Jopa lasten aivoja leikattiin. Vaikka menneiden aikojen hoitomenetelmät kauhistuttavat meitä, Pietikäinen varoittaa:

 ”Vuosikymmenien takaisia tieteellisiä standardeja ei ole perusteltua tuomita nykyisillä lääketieteen kriteereillä. Se olisi anakronismia, menneisyyden tulkintaa nykyisten arvojen ja käytäntöjen mukaan. 1900-luvun puolivälin lääketieteellisin kriteerein psykokirurgia ja sokkihoidot olivat hyväksyttäviä ja monille jopa edistyksellisiä menetelmiä – nehän osoittivat, kuinka pitkälle oli edetty niin mielisairauksien salaisuuksien selvittämisessä, neurotieteissä kuin leikkaustekniikoissakin. Lobotomia tai sen parannettu versio, stereotaktinen psykokirurgia, oli menetelmänä tiukasti psykiatrian valtavirrassa 1960-luvulle saakka.”

Pilleripsykiatriaa

Lääkehoitoa oli ennen 1900-lukua käytetty hullujen hoidossa verraten vähän, mutta vuosisadan alussa barbituraateista tuli suosittuja unilääkkeitä. Psyykenlääkkeiden varsinainen valtakausi alkoi kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla, ja siitä pitäen on biokemiallisia aineita kehitelty ahkerasti, taloudellisia voittoja tavoitellen. – 1950-luvun ”ihmelääkkeitä” olivat mm. klooripromatsiini, meprobanaatti ja ipromiatsidi psykoosiin, ahdistukseen ja masennukseen. – Helpon ja nopean pilleripsykiatrian avulla hulluuden hallintaa on siirretty suljetuista laitoksista kohti avohoitoa, poliklinikoita, päiväsairaaloita ja terveyskeskuksia. Lääkkeillä on myös potilaiden ääni vaimennettu; ”kemiallisesta pakkopaidasta” on tullut sosiaalisen kontrollin väline.

Farmakologinen hoito on noussut 1950–1960-luvulta lähtien hallitsevaan asemaan psykiatriassa, ja 1980-luvulta lähtien ovat mielialalääkkeet levinneet normaaliväestönkin keskuuteen ahdistusta ja masennusta lievittämään – ja kasvattamaan lääketehtaiden voittoja. Kuitenkin skitsofrenian ja muiden keskeisten mielenhäiriötilojen lääkehoidon kehitys on pysähtynyt. Mutta valta on lääkefirmoilla ja psykiatreilla!

Thorazin mainos 1960-luvulta

Vaikka mielisairaalapaikkoja on voitu vähentää lääkkeiden ansiosta ja ammattiauttajien määrä on moninkertaistunut, on mielenterveysongelmista kärsiviä ja ongelmien takia työkyvyttömiä yhä enemmän. Lääkkeillä on helpotettu oireita, mutta aiheutettu vammoja aivoihin ja mieleen, sosiaaliseen elämään ja toimintakykyyn. Sitä paitsi lääkkeiden pitkäaikaishyötyä ei ole selvitetty. Mekaanisten rajoitteiden – kahleiden, pakkopaidan ja lobotomian – sijaan ovat tulleet kemialliset rajoitteet – psykofarmakologinen pakkopaita. Mikä pahinta, sairaalalaitoksen typistämisen vastapainoksi ei ole luotu korvaavaa psykososiaalista tukiverkostoa, päivähoitoloita ja neuvoloita, vaan ihmiset jätettiin paljolti heitteille huolehtimaan itse ”vapautumisen projektistaan”.

Eristämisen, riiston ja tuhoamisen mekanismeja

Yksi Hulluuden historian kiintoisimmista on luku, jossa Pietikäinen käsittelee rotuhygieniaa, eugeniikkaa, sterilointia ja eutanasiaa. Näiden taustalla on 1800-luvulla esiin noussut rappeutumisoppi. Englanninkielisissä maissa puhutaan eugeniikasta, muissa rotuhygieniasta, jonka tavoitteena on luoda perimältään laadukas (valkoinen) herrarotu positiivisen tai negatiivisen eugeniikan avulla, ts. valistuksella tai hävittämällä alempiarvoiset elementit väestöstä erilaisin interventioin – laitoksiin eristämällä, kastraatiolla, avioliittokielloilla.

Rotuhygieeninen ajattelu puki valkoisen koulutetun keskiluokan pelot ja haaveet sanoiksi ja sosiaalipoliittiseksi toiminnaksi tieteen avulla. Se vaikutti Pohjois-Amerikassa ja Pohjoismaissa sekä erityisesti Saksassa. Yhdysvallat oli negatiivisen eugeniikan edelläkävijä kansallissosialistisen Saksan syntyyn asti. Siellä harjoitettiin pakkosteriloitiin vajaamielisiä, mielisairaita, epileptikkoja, sokeita, kuuromykkiä, raajarikkoja ja rikollisia. Pohjoismaissa ja Saksassa poljettiin yksilön oikeuksia räikeästi kuri- ja säätelypolitiikalla. Tanska sääti sterilointilain 1929, Norja ja Ruotsi 1934 sekä Suomi 1935. Suomessa terveyspuheessa oli valtion etu keskeinen, ja aluksi varsinkin ruotsinkieliset lääkärit kannattivat sterilointia, mutta itsenäisyyden jälkeen suomenkielisetkin oppineet ja poliitikot kiinnostuivat ”rotuterveysopillisesta” steriloimisesta. Lain voimassaoloaikana 1935–1970 Suomessa steriloitiin 54 128 henkilöä, joista valtaosa oli naisia. Operaatioiden huippu osui vuosiin 1956–1963. – Voidaankin kysyä, oliko Suomi oikeusvaltio.

Saksa oli kuitenkin varsinainen pimeyden ydin, jossa rotuhygienia huipentui systemaattiseen murhaoperaatioon. Kuulostaa karmivalta, että 1930-luvulla yhdysvaltalaiset Rockefeller-säätiö ja Carnegie-instituutti tukivat taloudellisesti saksalaisten rotubiologiaa. Vuosina 1939-1941 Saksassa noudatettiin pakkosteriloinnin lisäksi myös eutanasiaohjelmaa, jonka mukaan mielisairaat, vajaamieliset ja rikolliset mielisairaat tapettiin kaasuttamalla, myrkyttämällä, ylilääkitsemällä tai nälkään näännyttämällä. Kaikkiaan 200 000 – 300 000 potilasta surmattiin. Näin lääkärit saivat arvokasta tutkimusmateriaalia. – Juutalaisten joukkotuho oli jatkoa tälle modernille noitavainolle. – Itä-Euroopan sosialisti-diktatuureissa ei eugeniikkaa kannatettu, sillä siellä uskottiin ympäristön vaikuttavan yksilöön enemmän kuin perimän, mutta niissä käytettiin psykiatriaa poliittisena keinona. Poliittisia vastustajia suljettiin pakkohoitoon esimerkiksi ”hitaasti etenevän skitsofrenian” perusteella. – Psykiatrian historiassa on pimeän puolen vastapainona Pietikäinen pystyy esittämään vain muutamia valonpilkahduksia.

Ihmisyyden tutkimusta

Petteri Pietikäisen teos Hulluuden historia on vaikuttava ja tärkeä teos. Ei haittaa, vaikka herkkähipiäisimmät psykiatrit siitä älähtäisivätkin. Kirjan lukemiseen kannattaa uhrata aikaa ja ajatuksia eikä pidä masentua, vaikkei hulluuden lopullisia selityksiä ei olekaan vielä keksitty. Ne eivät löydy pelkästään biologiasta tai sosiaalisista prosesseista, vaan todennäköisesti jostakin fysiologisten ja psykologisten tai sosiaalisten selitysten väliltä. Kun tutkimme hulluutta, tutkimme samalla ihmisyyttä ja ihmisluontoa sekä kulttuurin muutosta ja inhimillisyyden moninaisuutta. Petteri Pietikäisen sanoin:

”Hulluuden määrittelyt ja kriteerit vaihtelevat ajallisesti ja paikallisesti, mutta juuri normaaliuden rajojen rikkomista tutkimalla voidaan valaista ihmisluonnon arvoitusta.”

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *