Mikä on ihmisen pohjimmainen olemus?  

Myytti siitä, että ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä, ahneita ja aggressiivisia, istuu tiukassa. Sivistys näyttää olevan vain ohut pintakerros, joka särkyy helposti. Mutta teoksessaan Hyvän historia: Ihmiskunta uudessa valossa alankomaalainen toimittaja ja tietokirjailija Rutger Bregman (s.1988), vaatii tällaisen ihmiskuvan täydellistä muokkaamista. On aika nähdä, että ihminen onkin pohjimmiltaan hyvä, jos hänelle vain avautuu siihen mahdollisuus.

Bregman, Rutger: Hyvän historia: Ihmiskunta uudessa valossa [De meeste mensen deugen / Humankind]. Atena, 2020. 441 sivua. ISBN 978-952-300-676-8.

Tartuin Rutger Bregmanin kirjaan Hyvän historia: Ihmiskunta uudessa valossa, kun olin arvostellut Raimo Tyykiluodon Hirmut hallitsijat – 52 diktaattoria. Hyvä, että tartuin, sillä hirmuhallitsijat olivat saaneet mieleni perin apeaksi. Tuntui, ettei ihmiskunnalla ole toivoa paremmasta, koska niin monien maiden johdossa on suuruudenhulluja, ahneita ja pahoja tyranneja.

Vastapainoksi Bregmanin kirja antaa toivoa ja uskoa ihmisen perimmäiseen ystävällisyyteen ja hyvyyteen, vaikka se on täynnä esimerkkejä pahuudesta. Käännöksen puolesta kirjaa on nautinto lukea – kiitos Mari Janatuisen laadukkaan työn.

Historioitsijan koulutuksen saanut Bregman on päätynyt parantamaan maailmaa kirjoissaan, artikkeleissaan ja esityksissään (The Guardian, The Washington Post, Economics, The Conversation, BBC). Hän on ottanut rohkeasti kantaa moniin taloudellisiin, filosofisiin ja historiallisiin kysymyksiin ja esittänyt radikaaleja näkemyksiä mm. rajojen avaamisesta, yleisestä perustulosta ja työajan lyhentämisestä. Hän on myös arvostellut kärkevästi veroja vältteleviä miljardöörejä.

Uusien ajatusten ihmelapsi

Rutger Bregman (s. 1988) on kirjoittanut useita tietokirjoja, ja niitä on käännetty ainakin 20 kielelle. The Guardian on kuvannut häntä ”hollantilaiseksi uusien ajatusten ihmelapseksi”.   Kuva Stephan Vanfleteren

Hyvän historiassa Bregman jatkaa maailman parantamista; tällä kertaa hänen kohteenaan ovat ihmisen perimmäistä olemusta koskevat käsitykset, erityisesti ajatus, että ihminen on luonnostaan itsekäs ja paha. Hän haluaa muuttaa käsityksen. Useiden nojatuolifilosofien ajatusten ja empiiristen tutkijoiden tulosten sekä käytännön esimerkkien avulla hän esittelee kielteistä ihmiskäsitystä ja paljastaa sen puolesta esitettyjen todisteiden pätemättömyyden ja eräissä tapauksissa jopa tutkimusasetelmien ja tutkimustulosten vääristelyn.

Toisaalta Bregman kertoo lukuisista hankkeista ja tapahtumista, joiden perustana on usko ihmisten ystävällisyyteen ja hyvyyteen. Näitä ovat mm. hollantilainen kotihoito-organisaatio ja ”leikkivä koulu”,  norjalaiset vankilat, osallistuva demokratia ja vuoden 1914 joulu ensimmäisen maailmansodan rintamilla. Kirjailija käyttää myös kokonaisen luvun kertoen tapauksista, joissa hyvä on voittanut pahan. Kirjansa loppusanoissa hän antaa kymmenen elämänohjetta, joita noudattamalla voimme yrittää siirtyä uuteen, parempaan maailmaan.

Yli 400-sivuisen kirjan teksti hyppelee aiheesta toiseen, mutta palaa usein jo käsiteltyihin teemoihin täydentäen niitä. Kirjassa on tekstiä tukemassa muutamia graafisia esityksiä ja piirroksia sekä jokunen valokuva ja pari karttaa. Kaikki visuaalinen aineisto on musta-valkoista. Lähdeluetteloa kirjassa ei ole, mutta viitteitä siinä on lähes 800. Viitteistä löytyy paljon mielenkiintoista luettavaa englantia ja hollantia taitaville. Monia viitteissä mainittuja klassikoita on suomennettukin. Hakemiston puute saattaa harmittaa muitakin kuin minua.

Hobbes ja Rousseau

Dregmanin mielestä kaksi ajattelijaa, jotka ovat vaikuttaneet länsimaisten ihmisten politiikkaan, opetukseen ja maailmankuvaan ehkä enemmän kuin ketkään muut, ovat brittifilosofi Thomas Hobbes ja ranskalainen ajattelija Jean-Jacques Rousseau. Heidän ajatuksensa ovat tänä päivänäkin yhteiskuntamme suurimpien näkemyserojen taustalla, ja heidän vaikutuksensa löytyy toisaalta konservatiivien ja realistien, toisaalta edistyksellisten ja idealistien taustalta.

Brittifilosofi Thomas Hobbesin (1588–1679) ihmiskuva lähtee rationaalisesta egoistisesta yksilöstä, joka on luonnostaan paha ja jonka vain sivistys voi pelastaa eläimellisiltä vaistoiltaan. ”Realismin isän” poliittis-filosofisiin ajatuksiin voi tutustua teoksessa Leviathan or The Matter, Form and Power Commonwealth Ecclesiastical and Civill (1651, suom. Leviathan, eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta,1999). Wright, John Michael; Portrait of Thomas Hobbes, Aged 89. National Trust, Hardwick Hall. Wikimedia commons.

Hobbes kehotti ihmistä tutkimaan omia sisäisiä tunnetilojaan ja pelkojaan, niin hän saa tietää, mitä ovat kaikkien muiden ihmisten ajatukset ja intohimot samanlaisissa tilanteissa. Itseään lukemalla hän teki pikimustan diagnoosin. Hän väitti, että luonnonihmisen elämä oli ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”. Ihmistä ajoi pelko – muiden pelko ja kuolemanpelko. Hobbes totesi ihmiskunnan yleiseksi taipumukseksi alituisen ja väsymättömän halun valtaan, halun, joka lakkaa vasta kuolemassa. Tästä seuraa kaikkien sota kaikkia vastaan. Se voidaan kuitenkin saada kuriin, kun ihmiset luopuvat vapaudestaan antamalla vallan yhden valtiaan, Leviathanin, käsiin. Lukemattomat diktaattorit, ministerit ja kenraalit ovat toistaneet miljoonia kertoja tätä ajatusta: ”Antakaa valta meille, muutoin käy huonosti.”

Ranskalainen valistusfilosofi ja kasvatusteoreetikko Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) uskoi, että ihminen on nimenomaan hyvä ja että sivistys on hänet pilannut. Hänen käsityksiinsä voi tutustua esim. hänen teoksissaan Émile ou l’éducation (1762, suom. 1905), Confessions (1768; suom. 1938) ja Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (alkuteos 1755, suom. 2000).

Rousseaun esittämät ajatukset ovat vaikuttaneet erityisesti pedagogiikkaan. Filosofi ajatteli, että sivistys ei ole siunaus vaan myrkky; kaikki oli alkanut mennä huonosti, kun sivistys oli syntynyt. Maanviljelys, kaupunki ja valtio eivät olleetkaan pelastaneet meitä kaaokselta ja anarkialta, vaan juuri ne olivat orjuuttaneet ja kironneet meidät. Paikoilleen asettuminen myös heikensi naisen asemaa ja toi mukanaan nälänhädät, tulvat ja epidemiat. Maanviljelijät joutuivat raatamaan pelloillaan 114–115 tuntia viikossa, kun taas mutta metsästäjä-keräilijät tekivät töitä vain 20–30 tuntia viikossa, joten heille jäi runsaasti aikaa leikkeihin, rentoutumiseen, seurusteluun ja lemmiskelyyn.

Kirjoituksen ja painokoneen keksiminen oli Rousseaun mielestä vain pahentanut tilannetta entisestään. Hän kirjoitti Hobbesin tuhoisien ideoiden elävän ikuisesti juuri kirjapainotaidon takia. Hän uskoi, että ”luonnontilassa” ei ollut kuninkaita eikä byrokraatteja, ja että ihmiset olivat terveitä ja vahvoja sekä kykenivät myötätuntoisuuteen, mutta sen jälkeen meistä tuli veteliä, saamattomia ja kyynisiä egoisteja. Rousseaun näkemysten kannattajat ovat toistelleet näkemystä: ”Antakaa meille vapaus, muutoin käy huonosti.”

Pahan oireyhtymä

Hobbesin ohella Bregman mainitsee lukuisia muitakin vaikuttajia, jotka ovat todistaneet ihmisen pahuutta. Yksi heistä oli ranskalainen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931), joka kirjoitti teoksen La psychologie des foules (1895; Joukkosielu 1912; päivitetty laitos 2017). Kirjassaan hän käsitteli kansallisia piirteitä, rodullista ylivertaisuutta, laumakäyttäytymistä ja joukkopsykologiaa. Hän selitti, että hätätilanteissa ihminen putoaa lähes välittömästi ”sivistyksen tikkailla” alemmas, ja kun paniikki ja väkivalta saavat vallan, ihmisen todellinen luonto paljastuu. – USA:n presidentinvaalien yhteydessä huomasin teoksen vilahtavan jonkun Trumpin kannattajan kädessä! – Kirjan lukivat aikanaan tarkkaan niin diktaattorit Adolf Hitler, Benito Mussolini ja Josef Stalin kuin brittipoliitikko Winston Churchill ja Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt.

Bregman osoittaa, ettei todellisissa hätätilanteissa käy niin kuin Le Bon väitti, vaan niissä paljastuvat ihmisten parhaat puolet. Luonnonkatastrofeissakaan ei juuri koskaan puhkea täysi paniikki. Myös Katrina-hirmumyrskyssä, joka mursi tulvapadot New Orleansissa vuonna 2005, ihmiset pysyivät rauhallisina ja auttoivat toisiaan. Media luo kuitenkin usein poikkeavan kuvan todellisuudesta. Punaisen ristin työntekijöitä Lousianassa. Kuva FEMA, Andrea Booher. Wikimedia Commons.

Synkkää ihmiskuvaa saarnasi myös unkarilaissyntyinen lehtimies, mediatutkija ja professori George Gerbner (1919–2005). Hänen mukaansa vallitsee ”pahan maailman oireyhtymä”, ihmisviha, kyynisyys ja pessimismi. Se näkyy mm. uutisissa. Ne kertovat paljon poikkeuksista: onnettomuuksista, väkivallasta ja terrori-iskuista. Uutisten mukaan paha vain lisääntyy, vaikka esim. nälkä, köyhyys, lapsityö, lento-onnettomuudet ja luonnonkatastrofien uhrimäärä ovat vähentyneet. Ihmiset altistuvat helposti synkille uutisille ja huomaavat vaistonvaraisesti huonot asiat herkemmin kuin hyvät. Metsästäjä-keräilijöille ominaisuudesta oli hyötyä; sen ansiosta he osasivat välttää vaaroja. – Liekö Gerbnerin ajatteluun vaikuttanut, että juutalaisena hän joutui vuonna 1939 pakenemaan Euroopasta Yhdysvaltoihin.

Myös kaunokirjallisuudessa, eri tieteissä ja uskonnoissa vallitsee synkkä ihmiskuva, mutta Bregman osoittaa esimerkkien avulla, että sitä todistetaan oikeaksi jopa epäeettisin keinoin. Kirjallisuudesta löytyy pintakerrosteorian tyyppiesimerkkinä nobel-kirjailija William Goldingin (1911–1993) teos Lord of the Flies (1954; Kärpästen herra, 1960). Erään tosielämän tapahtuman avulla Bregman kuitenkin näyttää, ettei romaanin tarina autiolle saarelle joutuneiden poikien itsekkyydestä vastaa sitä, mitä oikeassa elämässä tapahtuu.

Taloustiede pyrkii osoittamaan, että Homo economicus ajattelee vain omaa voittoaan ja toimii kuin laskelmoiva robotti. Näin ei ole, vaikkakin Bregman toteaa: mitä pitempään opiskelijat opiskelevat taloustiedettä, sitä egoistisempia he ovat. Antropologiassa ja psykologiassa on ihmisen itsekkyyttä ja pahuutta koetettu todistaa vuosikymmenien ajan. Hengen miehetkään eivät ole uskoneet ihmisen hyvyyteen, mitä osoittaa ainakin kristinuskon puhe perisynnistä.

Homo puppy

Venäläinen eläintieteilijä ja perinnöllisyystutkija Dimitri Beljajev (1917–1985) alkoi 1950-luvun lopulla tutkimusapulaisensa, Ljudmila Trutin kanssa jalostaa aggressiivisista hopeaketuista ystävällisiä koiramaisia eläimiä. Vain ystävällisten kettujen annettiin jatkaa sukuaan, ja jo muutamassa sukupolvessa eläimet alkoivat heiluttaa häntäänsä ja kerjätä ihmisten huomiota. Samaan aikaan eläinten korvat alkoivat lurpottaa, häntä kiertyi kippuraan, kuono lyheni, luut ohenivat ja urokset alkoivat muistuttaa naaraita. Ketuista tuli myös älykkäämpiä!

Ihmisenkin olemus on Bregmanin mukaan muuttunut pentumaisemmaksi viimeisten 200 000 vuoden aikana ja todella nopeasti noin 50 000 vuotta sitten. Ihmisen kasvot ja keho ovat tulleet piirteiltään pehmeämmiksi, nuorekkaammiksi ja naisellisemmiksi sekä hampaisto ja leukaluu lapsenomaisiksi. Ihmisestä on tullut Homo puppy. Bregman arvelee, että ulkoisen olemuksen muutoksen taustalla on vaikuttanut myös Homo sapiensin sosiaalisuus. Tämän ansiosta se on pystynyt tekemään yhteistyötä toisten kanssa paremmin kuin muut samanaikaiset ihmislajit, jotka ovatkin hävinneet maapallolta.

Bregman myöntää, ettemme suinkaan ole enkeleitä, vaan meissä on sekä hyvää että huonoa. Siksi on oleellista, kumpaa puolta me toisissamme vahvistamme. Hän valaisee asiaa verkossa kiertävällä kertomuksella (kirjassa s. 25):

Isoisä sanoi lapsenlapselleen: ”Minussa on käynnissä taistelu kahden suden välillä. Toinen on paha, vihainen, ahne, kateellinen, ylimielinen ja raukkamainen. Toinen on hyvä – se on rauhallinen, rakastava, vaatimaton, antelias, rehellinen ja luotettava. Nämä sudet käyvät taistoaan myös sinussa ja kaikissa muissa ihmisissä.”
Poika mietti asiaan hetken ja kysyi sitten: ”Kumpi susi voittaa?”
Vanha mies hymyili.
”Se, jota sinä ruokit.”

Metsästäjä-keräilijöiden pienissä yhteisöissä jäsenten ystävälliset puolet vahvistuivat, ja yhä edelleen ihmiset luottavat vaistonvaraisesti niihin, jotka kuuluvat heitä lähellä oleviin yhteisöihin. Bregman uskoo, että asiat alkoivat mennä pieleen noin 10 000 vuotta sitten, kun ihmiset ryhtyivät viljelemään maata ja asettuivat aloilleen, rakensivat kaupunkeja, jakoivat maan, keksivät yksityisomistuksen ja alkoivat kerätä omaisuutta, niin että sosiaalinen kuilu yksilöiden välillä kasvoi. Ihmisten valitsemat johtajat ottivat armeijat tuekseen, eikä heitä  voitu enää syrjäyttää pilkan ja häpeän avulla, kuten metsästäjä-keräilijät olivat tehneet.

Ilmeisesti uusissa yhteisöissä itsekkäät, ilkeät ja ahneet ovat pärjänneet niin hyvin, että antiikin ajoista lähtien historioitsijat, poliitikot, kirkonmiehet, filosofit ja eri alojen tutkijat ovat rakentaneet synkkää ihmiskuvaa ja opettaneet meidät näkemään itsekkyyttä joka paikassa. Monien lakien ja säädösten lähtökohta on nykyisinkin, ettei ihmisiin voi luottaa.

Synkkää ihmiskuvaa ovat julistaneet mm. historioitsija Thukydides (n. 460 – n. 400 eaa.), kirkkoisä Augustinus (354–430), valtioteoreetikko Niccòlo Machiavelli (1469–1527), reformaattorit Martin Luther (1483–1546) ja Jean Calvin (1509–1564), filosofi Thomas Hobbes (1588–1679), kirjailija ja poliitikko Edmund Burke (1729–97), filosofi ja poliitikko Jeremy Bentham (1748–1832), filosofi Herbert Spencer (1820–1903), biologi Thomas Henry Huxley (1825–1895), filosofi Friedrich Nietzsche (1844–1900) sekä psykoanalyytikko Siegmund Freud (1856–1939). Yhdysvaltojen perustajaisätkin uskoivat ihmisen itsekkyyteen.

Tappaja-apinoita ja muita hirviöitä

Monet antropologit, biologit ja psykologit ovat kannattaneet hobbesilaista ihmiskuvaa, mutta otan tähän vain muutaman Bregmanin antaman esimerkin. Kun Raymond Dart (1893–1988) löysi vuonna 1924 ihmisapinan jäänteet (Australopithecus africanus the man ape of South Africa, 1925), hän päätteli sen vaurioituneista luista, että lajin on täytynyt olla verenhimoinen kannibaali. Hän uskoi myös, että sota ja aggressio ovat olleet evoluution kantava voima. Dartin teoria tappaja-apinasta kiehtoi ihmisiä, mutta myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, että ihmisapinan oli surmannut suuri petolintu, ei lajitoveri.

Biologi Richard Dawkins ( s. 1941) esitteli ajatuksensa itsekkäänä syntyneestä ihmisestä ja geenien merkityksestä evoluutiossa teoksessaan The Selfish Gene (1970; Geenin itsekkyys, 1993). Monet muut tutkijat ja vaikuttajat uskoivat häneen. Amerikkalaisen energiayhtiö Enronin toimitusjohtaja Jeffrey Skilling (s. 1953) on heistä yksi. Hän halusi 1990-luvun lopulla toteuttaa kirjaa käytännössä ja sovelsi Rank & Yank -arviointijärjestelmää, joka pakotti työntekijät rajuun kilpailuun keskenään. Tulos-tai-ulos-järjestelmineen Enron menestyikin hienosti, mutta pian paljastui valtava kirjanpitorikos, josta Skilling joutui vuosikymmeniksi vankilaan. Enronin tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä amerikkalaisista yrityksistä noin 60 prosenttia soveltaa jotakin arviointijärjestelmää, jossa ihmissuhteet ovat hobbesilaisittain nasty, brutish and short. Mm. Amazon ja Uber usuttavat työntekijänsä toisiaan vastaan.

Myös amerikkalaiset sosiaalipsykologit ovat 1950-luvulta lähtien yrittäneet ymmärtää, mikä on tehnyt ihmisistä hirviöitä vielä keskitysleirienkin jälkeen. Toinen toistaan karmeammilla kokeilla he ovat osoittaneet ihmisten pystyvän hirvittäviin tekoihin. Eräs tutkija koetti saada täysin tasapainoisten koulupoikien ryhmiä käymään toistensa kimppuun ärsyttämällä heitä yhä uudelleen, mutta lapset halusivat vain olla rauhassa. Toinen tutkija pani koehenkilönsä antamaan toisille osallistujille jopa kuolettavia sähköiskuja. Vastahakoisia houkuteltiin ja yllytettiin vetoamalla siihen, että iskujen antaminen oli tutkimuksen onnistumisen kannalta välttämätöntä. – Iskut eivät onneksi olleet oikeita, mutta osallistujat eivät sitä tienneet.

Kolmas tutkija, Philip Zimbardo (1933), teki 1971 ns. vankilakokeen, jossa vapaaehtoiset opiskelijat esittivät ”vankeja” ja ”vartijoita”. Hän halusi saada selville vankien reaktioita, mutta kiinnostuikin vartijoiden toimista, kun vartijat jo kokeen toisena päivänä muuttuivat muka omaehtoisesti sadisteiksi. Kun vangit tekivät kapinan, vartijat tukahduttivat sen vaahtosammuttimilla, mutta meno kävi yhä villimmäksi. Kaksiviikkoiseksi suunniteltu koe oli lopetettava jo kuudentena päivänä.

Vasta vuosikymmenien kuluttua Zimbardo myönsi kirjassaan The Lucifer Effect (2007), että vartijoille oli annettu ohjeita siitä, miten vangit saadaan pelkäämään ja miten näiltä viedään yksilöllisyys. Vartijoita oli myös kehotettu mm. herättämään vankeja keskellä yötä ja punnerruttamaan rangaistukseksi tai laittamaan piikkejä näiden peittoihin. Sitä paitsi kokeen idea oli alkujaan erään opiskelijan, joka myös esitti vartijaa sekä yllytti muita vartijoita antamalla näille ”sado-kreatiivisia” ideoita. Osallistujat eivät siis suinkaan käyttäytyneet spontaanisti julmasti, vaan heitä painostettiin. Heidät saatiin uskomaan, että kokeeseen osallistumalla he edistävät tiedettä eli tekevät hyvää. – Kaikki noita julmia kokeita tehneet tutkijat niittivät maailmalla mainetta, ja monet maallikot uskovat heidän ”tuloksiinsa” yhä.

Luonnollista ystävällisyyttä ja hyvyyttä

Hyvän historiassa on paljon kiinnostavia teemoja, jotka liittyvät kysymykseen ihmisen perusluonteen laadusta – aseveljeys, terrorisoituminen, vankilat, poliisin toiminta, rasismi, asukasbudjetti ja osallistuva demokratia. Annan tässä muutamia täkyjä eli mieleeni jääneitä lauseita, joissa on sekä Bregmanin että muiden ajatuksia: – Iskun rohkenee tehdä helpommin, jos sen tekee jonkun kanssa, johon luottaa ja josta pitää. –Ystävykset ja rakastavaiset radikalisoituvat yhdessä. – Roskasakki on paras panna lukkojen taa. – Mitä kalliimpi auto, sitä tökerömmin ajettu. – Ilman yksityisomaisuutta meillä ei ole kannustimia toimia ja me muutumme pian apaattisiksi hötyjiksi. – Maailma hyötyy usein enemmän jatkuvuudesta kuin jatkuvista muutoksista. – Rauhanomainen vastarinta on paljon tehokkaampaa kuin väkivaltainen. – Tarvitaan aikaa, jotta ihmiset tottuvat toisiinsa. – Lukijan kannattaa ottaa tarkemmin selvää, kenen ajatuksia nämä ovat ja mihin yhteyksiin ne liittyvät.

Kirjansa lopussa Bregman antaa kymmenen ohjetta maailman parantamiseksi. Tässä ohjeet tiivistetyssä muodossa:

I. Jos et ole varma, lähde hyvästä. Useimmat ihmiset ovat kunnon väkeä.
II. Ajattele win-win-skenaarioina. Parhaissa diileissä kaikki voittavat.
III. Paranna maailmaa, esitä kysymys. Kysy ensin, mitä toiset tahtovat.
IV. Hillitse empatiaa, treenaa myötätuntoa. Empatia, myötäeläminen on väsyttävää, mutta myötätunto antaa energiaa.
V. Yritä ymmärtää toista, vaikka se menisi yli ymmärryksen. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä. Puhu siksi asioista niiden oikeilla nimillä.
VI. Rakasta lähimmäistäsi kuten muut rakastavat lähimmäisiään. Anna myötätunnon johdattaa itseäsi ja ymmärrä, että muukalaisetkin ovat ihmisiä.
VII. Vältä uutisia. Harkitse huolella, millaisella informaatiolla ruokit mieltäsi.
VIII. Älä lyö natsia (tai: ojenna käsi suurimmalle vihollisellesi). Kuuntelemisesta voi olla apua.
IX. Tule kaapista, älä häpeä hyvää. Hyvän tekeminen voi tarttua myös niihin, jotka katselevat tapahtumia sivusta.
X. Ole realistinen. Toimi luontosi mukaan, älä häpeä anteliaisuuttasi ja tee hyvää kirkkaassa päivänvalossa. Nyt naiivilta vaikuttava voikin olla huomenna terveen järjen mukaista.

Bregman on varma, että kun me uskomme useimpien ihmisten olevan kunnollisia, voimme järjestää koulumme, vankilamme, oikeusvaltiomme ja demokratiamme aivan toisella tavalla ja voimme alkaa elää toisenlaista elämää. Mutta parempi maailma ei ala meistä itsestämme yksilöinä vaan meistä yhdessä.

Rutger Bregmanin tuotantoa

Met de kennis van toen Actuele problemen in het licht van de geschiedenis (2012)
De geschiedenis van de vooruitgang (2013)
Gratis geld voor iedereen: En nog vijf grote ideeën die de wereld veranderen (2014); suomeksi Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman (2018)
Het water komt – Een brief aan alle Nederlanders (2020)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *