Oulun yliopiston aatehistorian professori Juha Mannisen tuore tutkimus käsittelee päälle päin kaikkea muuta kuin ajankohtaista aihetta, 1700-luvun Turun akatemian valistusaatteita. Tarkemmin katsoen kyseessä on kuitenkin nykymaailmallekin varsin merkittävä aihe, suomalaisen kansallistunteen ja "meidän" historiamme varhaisvaiheet. Perinteisestihän historiankirjoitus on etsinyt suomalaisten kansallistietoisuuden juuria mahdollisimman kaukaa menneisyydestä, ja 1700-luvun oppineiden suomalaisuusharrastusten on nähty "ennakoivan" ja pohjustavan 1800-luvun suomalaisuusaatetta. Samalla nämä kaksi aatetta, fennofilia ja fennomania on erotettu selkeästi toisistaan, samoin kuin valistus ja romantiikka on nähty toisilleen jyrkästi vastakkaisina ilmiöinä. Viime vuosikymmeninä perinteiset ajatukset kansallisuudesta ja kansallisesta identiteetistä ovat joutuneet perusteellisen kritiikin kohteeksi, ja ajatus kansakunnasta jonain itsessään olemassa olevana, primordialismi, on tutkijoiden parissa heitetty käytännössä romukoppaan.

Vanhojen aatteiden romuttamiseen on kuulunut myös fennofiilien toiminnan uudelleenarviointi. Kuten keskusteluissa on usein tapana, myös historiantutkimuksessa on ensin esitetty vanhalle tulkinnalle jyrkän vastakkainen tulkinta, joka sitten vaatii uudenlaisia vastaväitteitä, joko uuden tulkinnan kumoamista entistä painavammin argumentein tai vielä uudemman tulkinnan esittämistä. Tieteenteon ideaalinahan on ymmärtääkseni kaiken tiedon jatkuva kiistämisyritys. Jos vanha argumentaatio kestää, niin hyvä sille. Usein käy kuitenkin niin, että uuden teesin vastaväitteet perustuvat nekin vanhan teorian hylkäämiseen, sen perusteet kun ovat auttamatta jääneet heikolle pohjalle.

Nyt käsillä olevassa tutkimuksessa Manninen on jälkimmäisillä linjoilla, hän ei yritä palauttaa vanhaa, jo Snellmanista periytyvää primordialismia kunniaan, vaan ottaa kantaa jo käynnistyneeseen, primordialismista erkaantuneeseen keskusteluun. Irtiotolle primordialismista on keskeisenä pohjana irtiotto myös finalismista; kun Heikki Ylikankaan "kansallis-idealistiseksi koulukunnaksi" ristimä historiankirjoitus näki mielellään historialla olevan päämääränään Suomen kansakunnan kukoistuksen (luonnollisesti Snellmanin hegeliläisessä hengessä), Manninen muistaa huolellisesti varoittaa lukijaansa tällaisesta ajattelusta. Hän asettaa kunkin kirjoittajan ajatukset ajan omaan ympäristöön, kirjoittajan edeltäjien ja aikalaisten muodostamaa taustaa vasten, ja mahdollinen jälkivaikutus näkyy osana ajallisesti seuraavien kirjoittajien taustoja. Tämä ei sinänsä ole nykyisessä historiantutkimuksessa mitenkään uutta ja radikaalia, mutta se on hyvä tuoda tässäkin esille, sillä tuo snellmanilainen, päämäärähakuinen historiankäsitys on tutkijoillekin melko tuoretta menneisyyttä ja populaarimmassa historiakuvassa edelleen yleistä.

Manninen rajaa termin "valistus" koskemaan vain 1700-lukua, ja tarkemmin sanoen aikaa Isonvihan lopusta (1722) Porthaniin. Näinkin tarkka valistuksen alkamiskohta on tällä kertaa perusteltu, sillä kyseisenä vuonna Turun akatemia pääsi pitkän tauon jälkeen aloittamaan uudelleen toimintansa. Muuten hän korostaa valistuksen monimuotoisuutta ja monipuolisuutta, eikä se Turussakaan ollut monoliittinen ja muuttumaton ideologia, vaan se sai monenlaisia muotoja ajasta ja aatteiden esittäjistä riippuen. Manninen rinnastaa kiehtovalla tavalla Skotlannin ja Suomen toisiinsa: vaikka etenkin maiden vauraudessa oli radikaali ero, olivat molemmat kuitenkin suuremman maan periferia-alueita, ja molemmissa valistus oli luonteeltaan maltillista, ja molemmissa maissa valistuksenkin oppineet olivat kiinnostuneita oman maan rahvaan erikoisesta kielestä ja tavoista. Vaikka suomalainen sen enempää kuin skottilainen valistus eivät olleetkaan yhteiskunnallisesti radikaaleja tai uskonnonvastaisia suuntauksia, olivat ne yhtä kaikki valistusta.
Manninen antaa myös erinomaisen kuvan yliopiston virkajärjestelmän toiminnasta ja niihin vaikuttaneista tekijöistä. Päällimmäisiksi näistä nousevat ensinnäkin Ruotsin valtakunnanpolitiikan kiemurat ja niiden vaikutukset sekä siihen, ketkä virkoja saivat että ennen kaikkea siihen, mitä kulloinkin oli viisasta ja mahdollista sanoa – historia tarjosi jo silloin hienoja mahdollisuuksia kritiikin peittelyyn. Toinen tärkeä tekijä oli yliopistossakin vallinnut klienttijärjestelmä suojelijoineen ja suojatteineen, johon liittyy luonnollisesti yleisemmät ystävyyssuhteiden verkostot ja opettaja-oppilassuhteet.

Suomalaisten kansallisen identiteetin juuria etsittäessä huomio on syystäkin kiintynyt kahteen 1700-luvun ajattelijaan, Daniel Jusleniukseen ja Henrik Gabriel Porthaniin. Jusleniuksen teokset Aboa Vetus et Nova, Vindiciae Fennorum ja Suomalaisen sana-lugun koetus on vanhastaan nostettu esille suomalaisen kansallishengen selkeinä ilmauksina, ja Porthanistahan teki kansallisen suurmiehen jo J. V. Snellman. Juha Mannisen tutkimus kiertyy pääosin näiden kahden yliopistomiehen ympärille. Samalla hän kuitenkin käy läpi muitakin suomen kielen ja suomalaisen kansakunnan ilmauksia 1700-luvun Suomessa, muun muassa maamme ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden, Mynämäen kirkkoherra Anders Litzeliuksen "Suomalaisten tieto-sanomien" vaiheita. Toisin kuin vanhempi historiankirjoitus, Manninen ei hakemalla hae "suomalaisuuden ilmauksia", vaan suhtautuu näihin suomen kielen puolustajiin tutkivasti: mitä kyseiset ilmiöt olivat ja mikä oli niiden tausta ja merkitys. Näin Litzeliuksenkin toiminnan taustalta paljastuu Jusleniuksen lisäksi pyrkimys tavallisen kansan valistamiseen ilman sen kummempia "kansallisia" päämääriä, ja hänen sitä laajempi vaikutuksensa jää vaille empiiristä näyttöä. Anders Chydenius jää aivan vastaavista syistä vain muutaman maininnan varaan, sillä omana aikanaan hänen merkityksensä etenkin kieleen ja identiteettiin liittyvissä kysymyksissä oli varsin vähäinen.

Hän esittelee myös Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherran Johan Forsskåhlin, joka teki seurakunnastaan "suomalaisen kansakunnan" kirkon ryhtymällä saarnaamaan siellä myös ruotsiksi, jolloin sinne saapui ylempienkin yhteiskuntaluokkien edustajia. Samoin hän esittelee Jusleniuksen ajatusten jatkajia, jotka toisin eivät järin merkittävään asemaan nousseet. Tämä on kuitenkin perusteltua, sillä ajatuksethan eivät ole mitään itsenäisiä olioita, vaan niitä kantavat ihmiset. Jos halutaan vetää linjaa vaikkapa Jusleniuksesta Porthaniin, on näytettävä joko edellisen vaikuttaneen jälkimmäiseen suoraan, tai sitten näytettävä se välittäjien ketju, jolla ajatukset siirtyivät Porthaniin asti ja hänestä eteen päin. Varsin kiitettävästi Manninen tulee näyttäneeksi senkin, etteivät tällaiset linjat ole kuitenkaan kovin suoria: kun vaikkapa Snellmanin kaltaista suurta gurua ei ole, eivät oppilaatkaan ole sitoutuneet opettajansa uskollisiksi seuraajiksi.

Oman lukunsa muodostavat salaseurat, joiden luonnetta 1700-luvun maailmassa Manninen esittelee varsin perusteellisesti. Se kuuluisin suomalainen salaseura, Aurora-seura, esitellään tässä tutkimuksessa perusteellisesti, olihan sen keskeisenä voimana ja lehden julkaiseman lehden (Tidningar utgifne af ett sällskap i Åbo) toimittajana itse H. G. Porthan. Manninen hahmottelee Aurora-seuralaisten aatteita ja heidän erilaisia vaikuttajiaan analysoimalla seuran kokoushuoneen esineistöä ja sen symboliikkaa hekä turhankin perusteellisesti. Aurora-seuran esittely ansaitsee sikäli kyllä paikkansa tässä kirjassa, että seura liittyi Potrthanin ja hänen lähipiirinsä suomalaisuusajatuksiin, olivat ne sitten paikallispatrioottisia tai jotain muuta.

Manninen käy kyllä huolellisesti läpi suomalaisuutta ja Suomen kieliä koskevat kysymykset läpi, muttei tyydy vain tähän. Hän käy myös läpi 1700-luvun oppineiden aatteellisia taustoja ja erilaisia suuntauksia, jolloin tärkeäksi teemaksi nousee kysymys latinasta ja kansankielestä: valistuksen valtavirtana oli Ruotsissa pitkään käytännönläheinen hyötyajattelu, "hattupäinen valistus", jonka aatemaailmaan kuului myös kritiikki latinaa kohtaan ja kansankielen suosiminen. Sivistyneistölle suunnatuissa kirjoituksissa tämä kansankieli oli luonnollisesti ruotsi, ja ylipistollisia väitöskirjoja ryhdyttiinkin julkaisemaan ruotsiksi jo 1750-luvulla. Se, että oppineet olisivat käyttäneet suomea tieteellisessä työssään, ei tullut kenellekään mieleen Kansallisen kielen korostaminen suuntautui vuosisadan mittaan yhä enemmän myös ylhäisön suosimaa ranskaa vastaan, mutta tällöinkään kyse ei ollut suomen kielen, vaan ruotsin aseman vahvistamisesta. Nämä taustat ovat kuitenkin välttämättömiä edellytyksiä suomalaisten identiteetin ja kieliasenteiden ymmärtämiselle tässä Ruotsin itäisemmässä osassa. Hattupäisen valistuksen syrjäytti sittemmin uushumanismi, osa valistusta sekin, joka korosti enemmän latinan merkitystä, mutta joka ei kansankielen (siis ruotsin) merkitystä enää vähätellyt. Sekä Jusleniuksen vaikutuksen että hattupäisen valistuksen hiipuessa myös kieleen sitoutunut kansallisuuden määrittely jäi taka-alalle.

Manninen tuo esille myös muutaman suomalaisten ruotsalaistamista kannattaneet kirjoittajat, mutta esittää heidät lähinnä yksittäistapauksina. Nämä näkemykset olisivat kuitenkin kaivanneet vähän enemmänkin huomiota, olivathan nekin osa sitä keskustelua, josta Jusleniuksen ja Porthanin kohdalla oli kyse. Nyt hän tyytyy vain toteamaan vaikkapa Israel Nesseliuksen vaikutuksen vähäiseksi.

Daniel Jusleniusta Manninen ei luokittele valistuksen edustajaksi, vaan sen edeltäjäksi. Sen sijaan hän esittää Jusleniuksesta rohkean luonnehdinnan: hän oli Mannisen mukaan Suomen ensimmäinen varhaisnationalisti! Väitteensä perustana Mannisella on ennen kaikkea Vindiciae Fennorum, jossa Juslenius kuvaili Suomen omana, Ruotsista erillisenä kansakuntanaan ja kehuu sekä puolustaa suomalaisia kaikin mahdollisin tavoin, sortumatta aikaisemman historiankirjoituksen villeimpiin fantasioihin. Manninen vertaa Jusleniusta romantiikan ajan fennomaaneihin ja toteaa, ettei hän jäänyt näistä jälkeen ollenkaan suomalaisten tapojen, kulttuurin ja maan ihannoijana ja rakastajana. Juslenius tähdensi myös omaa, nimenomaan suomalaista patrioottisuuttaan. Näillä perusteilla Manninen hylkää perinteisen luonnehdinnan Jusleniuksesta fennofiilinä ja siten jonkinlaisena fennomaanien laimeampana edeltäjänä. Mannisen mukaan Juslenius oli varhaisnationalisti. Samalla hän kuitenkin tähdentää, että Jusleniuksella ei ollut mitään varsinaisesti poliittisia päämääriä, vaan hän päinvastoin pyrki korostamaan suomalaisten erinomaisuutta alamaisina ja sotilaina Kaarle XII:n ajan sotaa käyvässä Ruotsissa. Juslenius ei myöskään rajannut suomalaisuutta kielen perusteella, joten suomalaisia olivat kaikki Pohjanlahden itäpuolen ja Ahvenanmaankin asukkaat. Kansallisuuden määrittelivät siis syntyperä ja kasvuympäristö, ei kieli.

Suurin huomio Mannisen tutkimuksessa kohdistuu siis Henrik Gabriel Porthaniin. Perinteisestihän Porthan on nähty fennofiilinä ja suomen kielen puolustajana ruotsalaistamispyrkimyksiä vastaan. Matti Klinge on kuitenkin kiistänyt viimeksi mainitun tulkinnan ja korostanut Porthanin olleen lojaali ruotsalainen. Klingen mukaan Porthan näki Suomessa kaksi eri kansakuntaa, sisämaiden barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseutujen väestön. Kieli ei tähän Klingen mukaan liittynyt millään lailla. Porthanilla ei myöskään ollut Klingen mukaan mitään suomalaisten ruotsalaistumista vastaan, hän vain vastusti ruotsalaistamisen pakollisuutta.

Selvitettyään Porthanin erilaisia taustoja ja tuotantoa Manninen ottaa nyt Porthanin kyseiset tekstit uudelleen syynättävikseen. Porthan määritteli Mannisen mukaan suomalaisuuden nimenomaan kielen perusteella, myös läntisen Ruotsin metsäsuomalaiset kuuluivat suomalaisten kansakuntaan – ja juuri näiden suomalaisten ruotsalaistamista väkisin Porthan vastusti. Porthanin näkemyksen Suomen kahdesta kansakunnasta Manninen kiistää, koska asianomaisessa tekstissä lukee, että "quasi nationes", toisin sanoen "ikään kuin kansakuntia". Näillä perusteillaan Manninen korostaa Porthanin olleen varhaisnationalisti, ja samalla hylkää lopullisesti termin fennofilia. Vanhempiin tulkintoihin Manninen vetää rakoa kuitenkin korostamalla sitä, ettei Porthanin tapa korostaa suomalaisuutta ollut millään muotoa suunnattu Ruotsin valtakuntaa tai ruotsin kieltä vastaan, eikä se ollut muutenkaan poliittinen aate. Edelleen hän korostaa sitä, ettei Porthan nähnyt ollenkaan ongelmallisena sitä, että Suomessa puhuttiin kolmea eri kieltä (suomea, ruotsia ja latinaa), tai liioin sitä, että suomenkielisen rahvaan lapsille sosiaaliseen kohoamiseen liittyi automaattisesti myös kielen vaihto ruotsiin.

Mannisen mukaan Juslenius ja Porthan olivat siis varhaisnationalisteja. Nationalismi on etenkin varhaisemmista ajoista puhuttaessa aina ongelmallinen käsite, joten on syytä tarkastella sitä, miten Manninen asialla tarkoittaa. Hän asettuu seuraamaan tunnettua nationalismitutkija Anthony D. Smithiä, joka kiistää perinteisen primordialismin, mutta pitää kuitenkin välimatkaa innokkaimpiin konstruktivisteihi/modernisteihin, jotka taas ovat tähdentäneet kansakuntaisuuden uutuutta ja luonnetta tietoisesti luotuina konstruktioina. Smith on taas korostanut sitä, että etnisiä siteitä laajakantoisempia kansallisia siteitä esiintyi monin paikoin jo uuden ajan alusta lähtien ylempien yhteiskuntaluokkien parissa. Manninen nostaa esille myös saksalaisen Hagen Schultzen, joka on hakenut kansakuntia aina uuden ajan alusta asti, mutta tietyllä varauksella: nämä kansakunnat eivät vielä olleet meidän modernin maailmamme koko väestön käsittäviä kansakuntia, vaan eliittien (enimmäkseen aateliston, mutta monissa maissa myös muiden ylempien yhteiskuntaluokkien) kansakuntia. Manninen tukeutuu edelleen Smithin tekemään jaotteluun lateraalisiin ja vertikaalisiin kansakuntiin, toisin sanoen vaikkapa Ranskan tai Ruotsin kaltaisiin kansakuntiin, jotka ovat kehittyneet moderneiksi, koko väestön käsittäviksi ja tiedostamiksi kansakunniksi vähitellen, valtakunnan ydineliitin muodostamasta "kansakunnasta" vähitellen laajentuen. Lateraalisesta kansakunnasta käy taas esimerkkinä Suomi, jossa kansakunta luotiin tavallisen kansan kulttuurin ja etnisten tunnusmerkkien pohjalle. Näin siis Manninen tulkitsee kansakunnan paitsi liittyväksi kansalliseen tietoisuuteen, myös julkisuuteen ja poliittiseen osallistumiseen. Manninen huomauttaa myös aivan aiheellisesti, että kaikkiin nationalismeihin kuuluu väistämättä aineksia molemmista tyypeistä, puhtaina niitä siis ei ole olemassa. Näin hän näkee myös Porthanin kirjoituksissa sekä vertikaalisen että lateraalisen nationalismin piirteitä.

Tulkitsemalla Porthanin nationalistiksi Manninen osoittaa myös ilmeisen epäjatkuvuuskohdan perinnäisessä historiankuvassamme: jos Porthan edeltäjineen ja aikalaisineen oli niin suomalaismielinen, miten sitten hänen jälkeensä kaikki katkesi niin, että fennomaanien piti "ravistella sivistyneistö hereille"? Manninen esittääkin, että Porthanista johtaa suora yhteys hänen oppilaidensa, etenkin J. J. Tengströmin kautta romantiikkaan ja sitä kautta ennen pitkää myös Snellmaniin ja hänen kansalliseen "herätykseensä".

Mannisen tulkinta Jusleniuksesta ja Porthanista on tervetullut lisä suomalaiseen keskusteluun kansakuntamme synnystä, rakentamisesta ja meidän identiteetistämme. Mannisen näkemys suomalaisesta varhaisnationalismista herättänee vielä pitkään keskustelua. On kuitenkin muistettava, että nationalismi on käsitteenä kaikkea muuta kuin selkeästi määritelty. Helpoin keino väittää vastaan Manniselle olisi määritellä nationalismi hieman ahtaammin, vaikkapa kutsumalla Jusleniusta ja Porthania Eric Hobsbawmin tapaan protonationalisteiksi, nationalismia edeltäneen vaiheen edustajiksi. Tällöin siis he olisivat edustaneet jotain sellaista, joka myöhemmin saattoi kehittyä (tai olla kehittymättä) nationalismiksi. Joku toinen taas voisi kenties kutsua Jusleniusta ja Porthania patriooteiksi, epäpoliittisiksi oman maan tai maakunnan ylistäjiksi, ja kytkeä nationalismin nimenomaan poliittisten vaatimusten esittämiseen. Mannisen tulkinnan keskeiseksi ongelmaksi tuntuukin näin ajateltuna nousevan etuliite "varhais": tarkoittaako se nationalismin ensimmäistä vaihetta, vai nationalismin esiastetta, toisin sanoen onko varhaisnationalismi osa nationalismia vai sen edeltäjä?

Tulkitaan Juslenius ja Porthan sitten varhaisnationalisteiksi, fennofiileiksi, protonationalisteiksi tai patriooteiksi, Mannisen tutkimus on puheenvuoro tärkeässä keskustelussa. Nationalismin ja kansakuntaisuuden tutkimuksessa on usein rajauduttu varsin ahtaasti Ranskan vallankumoukseen ja sen mukanaan tuomaan käsitteeseen koko väestön käsittävästä kansakunnasta. (Manninen huomauttaa tähän, ettei sekään käsite vielä kattanut koko väestöä, vaan naiset jäivät sen ja poliittisen osallistumisen ulkopuolelle.) Käsitteet eivät kuitenkaan putkahtele tyhjästä, vaan niillä on omat historiansa, jotka myös vaikuttavat niiden sisältöön ja muotoiluihin, monen muun tekijän ohella. Jos nationalismi määritelläänkin vain moderniksi nationalismiksi, ja kiistetään näin Mannisen tulkinta varhaisnationalismista, on kuitenkin olennaisen tärkeää nähdä se pohja, jolle varsinaiset nationalistit myöhemmin pääsivät rakentamaan. Manninen korostaa Porthanin kansakuntakäsitteen jatkumista J. J. Tengströmin kautta Turun romantiikkaan asti, mutta tällöin herää mielenkiintoinen jatkokysymys: miten vuosi 1809 vaikutti tähän käsitteeseen? Ennen fennomanian nousua suomen kieli ei ymmärtääkseni enää määrittänyt suomalaisuutta, vaan suomalaisiksi ymmärrettiin osapuilleen kaikki suuriruhtinaskunnan asukkaat. Tämä kysymys ei kuitenkaan enää kuulu Mannisen tutkimuksen piiriin.