Kun maailma on informaatiomurroksessa, kohdistuu myös akateemiseen kirjoittamiseen muutospaineita. Enää ei tieteentekijöiden sallita vetäytyä kammioihinsa. Näkyvyys ja vuorovaikutus ovat päivän sanoja. Nykytutkijoita harjoitetaan tieteellisen viestinnän kursseilla muotoilemaan tutkimustuloksensa älykkään eleganteiksi viesteiksi. Tiede- ja tutkimusuutisia kirjoittavien journalistien on löydettävä yhtä aikaa asiallinen ja persoonallinen tapa muotoilla toisen kirjoittaman tutkimuksen pohjalta uutinen, joka pysähdyttää ja puhuttaa. Tietokirjailijoilla on käytössään tietokirjaksi kutsuttu pitkän proosan laji. Ei ole samantekevää miten asiat esitetään.

Tähän ajankohtaiseen saumaan osuu biologitaustaisen tiedetoimittajan Tiina Raevaaran tietokirja Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Akateemisia kirjoittajaoppaita alkaa jo suomeksikin olla. Vastapainon kirja ei kuitenkaan oikeastaan kilpaile muutama vuosi sitten ilmestyneen Gaudeamuksen kirjan, Urpu Strellmaninja Johanna Vaattovaarantoimittaman teoksen Tieteen yleistajuistaminen, kanssa. Molemmissa painotetaan kirjoittamisen ja yleistajuistamisen taitoa – sitä, että tieteestä kirjoittamista voi opetella ja sitä voi ja kannattaa harjoitella. Mutta tuoreessa kirjassa tilaa annetaan enemmän myös tieteen yleistajuistamisen merkityksen pohdinnalle tässä ajassa ja kulttuurisessa tilanteessa – kun tiedeuutiset puhuttavat enemmän kuin koskaan.

Yleistajuistamisen prosessi

Tiedeuutiset ovat luettuja uutisia, ja niitä jaetaan taajaan sosiaalisessa mediassa. Suomalaisen tietokirjallisuuden tasossa sen sijaan on parantamisen varaa Raevaaran mukaan. Monilla oppialoilla yleistajuistajia ei ole lainkaan tai tarjonta on kapeaa. Meillä olisi hänen mukaansa paljon oppimista luovan tietokirjallisuuden kulttuurin kehittämisessä.

Kaikki alkaa ideasta ja näkökulmasta. Omasta tutkimuksesta kirjoittavan on osattava katsoa tuttua kokonaisuutta etäisyyden päästä ja vielä uudesta näkökulmasta. Tiedejournalistin on puolestaan päästävä oloutumaan toisen tutkimuksen maastoon, mielenkiintoiseen paikkaan, josta riittää ihmeteltävää ja kerrottavaa. Raevaara ehdottaa avuksi tasolta toiselle liikkumisen menetelmää, jota hän myös havainnollistaa kirjansa tietolaatikossa.

Hyvä on luonnollisesti tuntea myös erilaiset juttutyypit. Uutinen on erilainen kuin ilmiöjuttu tai yliöartikkeli, henkilökuva erilainen kuin kolumni tai reportaasi. Nykytutkijoiden olisi hyvä tuntea juttutyyppien erot ja rakennusperiaatteet. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että tiedejournalismi eroaa aivan olennaisesti tutkimusproosasta, jossa voidaan johdatella ja pohjustaa satoja sivuja ennen kuin lähdetään terävöittämään omaa argumenttia – jos lähdetään.

Raevaaran mukaan luovan tai kirjallisen tietokirjoittamisen (literary non-fiction) eväiksi ei riitä pelkkä tarinallisuus – niin trendikästä kuin narratiivinen tietokirjoittaminen onkin. Tarinallisuutta olennaisempia elementtejä ovat kerroksellisuus, sisällöllinen ja kerronnallinen rikkaus, eheys, intensiivisyys ja esteettisyys. Eikä esteettisyys tarkoita välttämättä kauneutta tai poeettista ilmaisua, vaan pikemminkin tyylikkyyttä, eleganttiutta. Parhaimmillaan tieteen yleistajuistaminen voi olla sanataidetta. Evääksi ja todisteeksi tuleville sanataiteilijoille Raevaara tarjoaa luovan kirjoittamisen kursseilta tuttua novelliharjoitusta, jonka pohjalta voi hyvin kirjoittaa lyhyen tiedeaiheisen asiatekstin.

Luova tietokirja

Tietokirja – pitkä proosa – on ymmärrettävästi vielä oma juttunsa. Siinäkin on omat lajityyppinsä ja taustamuuttujansa. Ajan hallinta on aivan toista kuin lyhyen tiedeuutisen laatimisessa. Tilaa käytetään vapaammin kuin väitöskirjassa. Ihanteellinen olisi kirjallinen tai kaunokirjallinen tietokirja, joka perustuu pikemminkin tyyliin kuin tarinaan. Raevaara ottaa onnistuneesta monitieteisestä kaunokirjallisesta tietokirjasta esimerkiksi kirjallisuustieteen emeritaprofessorin ja kirjailija Merete Mazzarellankirjan Sielun pimeä puoli. Mary Shelley ja Frankenstein (2014). Mikäs siinä.

Raevaaran oma tausta on biologiassa, ja hän ottaa paljon esimerkkejä luonnontieteen maailmasta, jossa tieteellinen teksti kirjoitetaan usein persoonattomaan muotoon. Yleistajuisessa tekstissä kirjoittaja saa kuitenkin hänen mukaansa olla läsnä – joko omana itsenään tai sitten rakennettuna minäkertojana, jossa omaelämäkerralliset elementit jäävät taustalle.

Humanistisessa tutkimuksessa tiedon ja ymmärtämisen alkuperä on kuitenkin kirjoittava subjekti, johon muu tieto ja lähdekirjallisuus suhteutuu. Humanistinen tutkimus pohjaa kirjoittamiseen. Lähde niissäkin on kuitenkin ilmoitettava, ja yleistajuisessa artikkelissa lukijaa on ohjattava tiedon ja lähteiden jäljille.

Sosiaalisessa mediassa persoona korostuu, mutta toki Facebookissa voi jakaa tieteellisiä artikkeleita ja keskustella niistä. Minusta Tiina Raevaaran näkemys someen kuuluvasta tiedejournalismin virheiden korjaavuudesta on kyllä liian optimistinen. Itse seuraan työkseni lukemiseen liittyvää tutkimusta ja uutisointia, joka on todella leväperäistä. Kustantajat ja erilaiset kirjan välitykseen ja levitykseen sitoutuneet katto-organisaatiot levittävät paljon virheellistä ”tutkimustietoa” lukemisen parantavasta vaikutuksesta – usein viittaamatta kunnolla mihinkään lähteeseen tai konkreettiseen tietoon. Lukemistietoa pyritään suhteellistamaan koko ajan, mutta aina tulee uusia yltiöpäisiä lukuoptimisteja, joiden mukaan Shakespearea lukemalla voi parantua masennuksesta. Kaikkien meidän lukemisen ystävien kannattaisikin lukaista Raevaaran kirjan tietolaatikko: ”Näin vältät munaukset sosiaalisessa mediassa”. Sen toinen ohjeista kuuluu: Lue aina alkuperäinen tutkimusartikkeli ennen kuin jaat mitään.

Järki ja tunteet

Tiedejournalismi on pärjännyt ilmeisen hyvin median myllerryksen keskellä, mutta samalla, hyvinvointivaltion rapautuessa ja ihmisten pelätessä toimeentulonsa puolesta, kriittiset puheenvuorot akateemista eliittiä kohtaan ovat lisääntyneet. Sen myötä myös tiedettä ja tieteellistä kirjoittamista arvostellaan tavalla, jota pari vuosikymmentä sitten ei olisi voinut kuvitellakaan. Äänensävyt ovat ikäviä – ja usein valovuosien päässä tieteen maailmaan sinänsä kuuluvasta kriittisestä ajattelusta. Jotkut puhuvatkin postfaktuaalisesta aikakaudesta – ajasta, jolloin tosiasioista tai argumenteista ei enää piitata, kun kaikki on niin fiilistä ja kokemuksellista.

Tässä ajassa tietokirjallisuutta ja tiedejournalismia siis tarvitaan – puhumaan kansalle järkeä kirjallisessa muodossa. Onhan tunne kirjallisuuden käyttövoima, kuten muistamme Aristoteleen opeista. 1990-luvulla puhuttiin popularisoinnista. Silloin termille ja asialle saattoi vielä yliopistollakin nyrpistellä. Nyt puhutaan yleistajuistamisesta – ja siitä on tullut yliopiston yksi perustehtävä, niin kuin kuuluukin. Raevaaran kirja on tarpeen muistuttaessaan, että tutkijat ja journalistit voivat itse tehdä paljon sen hyväksi, että tieteestä kirjoitetaan asiallisesti ja eloisasti. Tajuaako kukaan? ottaa paikkansa asiallisten kirjoittamisoppaiden joukossa.