Juuri nyt, kun suomalaista terveydenhoitojärjestelmää ollaan mullistamassa perusteellisesti, on ajankohtaista tutustua artikkelikokoelmaan Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Teoksen ovat toimittaneet Oulun yliopiston historian lehtori, FT Markku Hokkanen ja Helsingin yliopiston tutkijatohtori, FT Kalle Kananoja. Siihen on myös seitsemän muuta tutkijaa Suomesta ja Yhdysvalloista antanut panoksensa. Kirja liittyy terveyden ja lääketieteen sosiaalisen rakentumisen tutkimuksen traditioon. Siinä ei arvioida ”objektiivisesti” menneitä sairaus- ja terveyskäsityksiä tai hoitomuotoja, vaan keskitytään aikalaisten näkemyksiin ja kokemuksiin parantamisesta nimenomaan kulttuurisesta näkökulmasta.

Parantamisen monimuotoisuus

Teoksen laaja johdanto ja kahdeksan artikkelia kattavat erilaisia terveyshistorian aihepiirejä Suomesta Aasiaan, Afrikkaan ja Amerikoihin. Kirjoittajat pyrkivät hahmottelemaan lääkintäkulttuurien historiaa globaalista näkökulmasta ja eri alueiden välisiä yhteyksiä painottaen. Teos on katsaus siihen uuteen terveyshistoriaa koskevaan tutkimukseen, jota on tehty antropologian, etnologian, historian ja uskontotieteen piirissä ja jossa lääkinnällinen pluralismi on noussut merkittäväksi teemaksi. Tapaustutkimuksen keinoin kirjoittajat analysoivat ”kiisteltyjä teitä terveyteen”. Kaksi artikkelia kohdistuu Suomeen ja kuusi muuta Espanjan ja Portugalin siirtomaihin, Aasiaan, Afrikkaan sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan. Ajallisesti tekstit ulottuvat keskiajalta nykypäivään. Venäjä ja Neuvostoliitto, Australia ja Uusi Seelanti jäävät kirjan ulkopuolelle, mutta toimittajat mainitsevat myös niitä koskevia uusia tutkimuksia.

Johdannossaan ”Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus ja lääkinnällinen hybridisaatio globaalihistoriassa” Hokkanen ja Kananoja luovat taustaa artikkeleille. He selvittävät ensin kansainvälisessä tutkimuksessa käytetyt keskeiset käsitteet (esim. medicina, social history of medicine, traditional medicine, complementary and alternative medicine / näyttöön perustuva lääketiede,  lääketieteen sosiaalihistoria, perinteinen lääketiede, täydentävät ja vaihtoehtohoidot). Tämän jälkeen he etenevät kronologisesti esitellen kirjassa käsiteltäviä teemoja. Ensin he avaavat antiikin aikana ja keskiajalla vallinneita monimuotoisia lääkintäkulttuureita ja -järjestelmiä, joissa vaikutteita on virrannut jatkuvasti eri suuntiin. Silmäiltyään varhaismodernia kehitystä he tarkastelevat eurooppalaisten ekspansion aiheuttamaa maailmanlaajuista ”sekamuotoistumista” sekä modernisaation ja koululääketieteen nousun tuomia muutoksia muihin lääkintäkulttuureihin. He käsittelevät myös kolonialismin ja globalisoituvien parantamiskulttuurien yhteyksiä. Johdantonsa he päättävät kokoelman artikkelien tiivistettyihin esittelyihin ja 14-sivuiseen lähdeluetteloon, josta löytyy yllin kyllin lisälukemista.

Suomalaista parantamista 1500-luvulta 2000-luvulle

Kalevalaseura-säätiön toiminnanjohtaja, FT Ulla Piela tarkastelee suomalaisen lääkintäjärjestelmän kehittymistä artikkelissaan ”Konsti elää kauwan: Parantaminen Suomessa varhaismodernilta ajalta nykypäivään”. Hän kertoo, miten käsitykset sairauksien syistä ovat viidensadan vuoden kuluessa muuttuneet ja miten muutokset ovat vaikuttaneet sekä viralliseen terveydenhoitoon että kansanomaisiin käsityksiin terveydestä, sairaudesta ja parantamisesta. Perinteinen kansanlääkintä ja vaihtoehtohoidot ovat säilyneet sitkeästi koululääketieteen rinnalla, ja arkielämässä on erilaisia hoitomuotoja käytetty usein rinnatusten.

Kuva: Joka tahtoo hywin terwesnä pysyä, ja kauwwan eleä  pitkä ijällisexi, se eläkään kohtuullisesti juomasa ruasa, rakkauden harjoituxesa, kylwysä eli saunankäymisesä, suonen lyönnisä, nukkumisesä, työsä, murheesa ja muisa asian-haaroisa. Teoksesta Konsti Elää kauwwan eli Tarpeellisia ja hyödyllisiä neuwoja ja Ojjennus-nuoria1 Terweyden warjelemisexi ja saada elää isohon ikähän, 1786. Virtuaalinen vanha kirjasuomi.

Piela kirjoittaa lääkitsemisen ammattilaisista, lääkintätaitoa käsittelevistä vanhoista julkaisuista, terveyshallinnosta, terveydenhuollon kehittämisestä sekä piirilääkäreiden ja kansaparantajien hankauksista. Hän käsittelee myös sivistyneistön suhtautumista rahvaan lääkintäkonsteihin, Lönnrotia terveysvalistajana ja omavaraista kotihoitoa. Hän toteaa, että Ruotsiin saatiin ensimmäiset ulkomaiden yliopistoissa koulutetut lääkärit 1500-luvulla ja 1613 perustettiin Uppsalan yliopistoon lääketieteellinen tiedekunta. Vuonna 1688 lääkärin toimi rajattiin vain yliopistokoulutuksen saaneille lääkäreille. Suomessa lääkärien koulutus alkoi vasta 1700-luvulla Turun Akatemiassa. Julkista terveydenhuoltoa ryhdyttiin kehittämään säädösten ja instituutioiden avulla 1600-luvun jälkipuoliskolla, ja se muotoutui 1700-luvun kuluessa. Terveyshallinto kulki kehityksessä käytännön lääkintätaidon edellä.

Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan kansalaisten terveystilasta tuli 1800-luvun sääty-yhteiskunnassa julkisen vallan kohde, jota kontrolloitiin lääketieteellisin, lainsäädännöllisin, taloudellisin ja poliittisin toimin. Samaan aikaan kiisteltiin kiivaasti hyväksytyistä lääkintäjärjestelmistä. 1900-luvulla kansalaisten terveydentila otettiin julkisen vallan kohteeksi, ja sitä pyrittiin parantamaan lukuisilla säädöksillä. Näistä vuoden 1972 kansanterveyslaki on tähän päivään asti antanut terveyden peruspalveluja koskevan normiston, jonka käytännön toteuttajia ovat kunnat. Harvat turvautuvat yhä kansanparantajiin, mutta vaihtoehtohoidot ovat jatkuvasti suosiossa. – Saa nähdä, miten nyt 2000-luvulla käy sote-myllerryksessä.

Vesiparannusta ja terveysneuvoja antava ”valelääkäri”

Suomen historian tohtorikoulutettava Suvi Rytty puolestaan tutkii yhtä tapausta, 1900-luvun alussa vaihtoehtohoitoja tarjonneen naisparantajan toimintaa, jota koulutetut lääkärit pitivät laittomana. ”Puoskarointia vai puhdasta auttamisen halua? Luonnonparantaja Maalin Bergström ja laittoman lääkärintoimen harjoitus 1900-luvun alun Suomessa” tutustuttaa lukijan aikanaan hyvin tunnetun luonnonparannusliikkeen johtohahmon toimintaan. Karjalassa mm. Kirvun parantolan johtajana toiminut Bergström oli saanut oppinsa saksalaiselta Louis Kuhnelta (1835–1901), jonka mukaan sairaudet paranivat ruokavalion sekä kylmien kylpyjen avulla ja jonka sairauskäsitys perustui pääasiassa vanhoihin lääketieteellisiin teorioihin, mm. humoraalipatologiaan. Hydropatia eli vesihoito, jota Bergströmkin harjoitti, oli yksi 1800-luvulla syntyneistä uusista lääkintäjärjestelmistä. Nämä olivat vastareaktio aikakauden lääketieteelle, joka käytti jopa hengenvaarallisia hoitokeinoja. Luonnonparannus oli sekä Saksassa että Suomessa yhteiskunnallinen uudistusliike, ja sen uskottiin ratkaisevan modernin elämäntyylin aiheuttamat ongelmat, juoppouden, rikollisuuden, köyhyyden ja sairaalloisuuden. Suomessa ”kuhniminen” oli ensin ruotsinkielisen yläluokan harrastus, mutta 1900-luvun alussa rahvas löysi sen ja Karjalassa siitä tuli suorastaan  kansanliike.

Kuva: Teoksesta Captain R. T. Claridge, Hydropathy 1843.

Ihmisiä saapui sankoin joukoin Bergströmin luo parantolaan saamaan vesihoitoja ja terveysneuvoja. Ehkä tuo kansansuosio sai paikalliset lääkärit ottamaan hänet silmätikukseen, ja hänet haastettiin neljä kertaa käräjille mm. puoskaroinnin harjoittamisesta ja rokotusvastaisen propagandan levittämisestä. Lääkärit pitivät automaattisesti hänen antamiaan hoitoja vahingollisina, koska ne eivät olleet virallista lääketiedettä. He samaistivat lääketieteellisesti vahingollisen parannustoimen laittomaan parannustoimeen. Huolimatta Bergströmin saamista sakkotuomioista kansa hakeutui tunnetun parantajan hoitoon.

Myös monet perinteiset kansanparantajat joutuivat oikeuden eteen, minkä aikaisemmat tutkijat ovat myös maininneet, vaikka eivät ole kiinnittäneet huomiota siihen, että kyse oli lääkäreiden kamppailusta parantajia vastaan lainsäädännön avulla. Rytty kuitenkin selvittää artikkelissaan, millaisin perustein lääkärit haastoivat Bergströmin oikeuteen, miten oikeus määritteli laillisen ja laittoman parantamisen sekä miten kansa ja luonnonparantajat itse suhtautuivat parannustointa rajaavaan lakiin.

Lääkärit asennoituivat luonnonparannukseen epäillen. Duodecim-lehti kirjoitti 1903: ”puoskarit pantakoon vankiloihin, intoilijat houruhuoneisiin”. He pitivät Kuhnen oppeja huijauksena ja humpuukina, sillä ne olivat ristiriidassa lääketieteen sairauskäsityksen kanssa. Bergströmin harjoittama parannus oli muka vahingollista, koska se ei ollut lääketiedettä. Virallinen peruste Bergströmin toiminnan lainvastaiseksi tuomitsemiselle oli, että parantaja ilman lääkärin pätevyyttä otti maksun neuvoistaan – maksut olivat kuitenkin hyvin pieniä lääkäreiden palkkioihin verrattuna. – Rytyn väitöskirjatutkimus vaihtoehtoisista hoitomuodoista valmistuu Turun yliopistossa ilmeisesti vuoden lopulla.

Lääkintää kolmella mantereella

Utahin yliopiston apulaisprofessori, Ph.D. Hugh Cagle, tarkastelee iberialaisten siirtokuntien lääkintähuoltoa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja erityisesti Intiassa 1400-luvun lopulta alkaen artikkelissaan ”Koloniaalisen lääkintäkulttuurin kasvitiede: Sukupuoli, auktoriteetti ja luonnonhistoria Espanjan ja Portugalin imperiumeissa”. Hän keskittyy siinä alkuperäiskansojen naisten osuuteen valloittajien lääkintähuollossa. Cagle vie lukijan Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Intiaan, mihin Portugalin ja Espanjan merenkulkijat 1400-luvun lopulta lähtien suuntasivat maailmanvalloituksensa ja missä he levittivät häikäilemättä valtaansa ja kulttuuriaan alkuperäisväestöjen keskuuteen. Lääkintäasioissa valloittajat joutuivat kuitenkin turvautumaan paikallisten apuun. Portugalin Afrikan siirtokunnissa sekä Brasilian sokeriviljelmillä afrikkalaiset naisorjat toimivat parantajina, ja Etelä-Amerikan espanjalaissa siirtokunnissa valloittajien intiaanivaimot ja palvelusväki jakoivat lääkintätietämystään myös muukalaisille.

Artikkelinsa tapaustutkimuksessa Cagle tarkastelee Intiassa vuodesta 1534 lähtien toimineen portugalilaisen lääkärin Garcia de Ortan julkaisua Coloquios dos simples e drogas da India (1563). Teos sisältää paljon Ortan naispalvelijan, Antonian, välittämää tietoa lääkekasveista, mutta heijastaa myös kirjoittajansa väheksyvää naiskäsitystä. Euroopan tieteessä miehet näet rajasivat naiset lääkinnän ja luonnontutkimuksen ulkopuolelle, ja lääketieteen ammatillistuminen rajoitti naisten parantamistyötä ja heikensi heidän arvovaltaansa terveyteen ja parantamiseen liittyvissä asioissa. Siirtokunnissa eurooppalaiset virkamiehet ja tiedemiehet kirjasivat naisten tietämyksen luonnosta kirjeisiinsä, raportteihinsa ja julkaisuihinsa. Varsin pian koulutetut lääkärit ja inkvisitio kääntyivät alkuperäisväestöjen lääkitsijöitä vastaan.

”Perinne murroksessa: Perinteinen tiibetiläinen lääketiede ja globalisaatio” on otsikkona FM Jaakko Takkisen artikkelilla. Kirjoittaja toimii tohtorikoulutettavana University of Californiassa, Santa Barbarassa. Teksti on runsaasti oppisanoilla ryyditetty. Siinä hän käsittelee institutionalisoidun tiibetiläisen lääketieteen eli sowa rigpan globalisaatiota, (de)politisointia ja uustraditionalismia Kiinassa Tiibetin autonomisella alueella, ja tiibetiläisten diasporayhteisössä Intian Himalajalla, mihin tiibetiläisen buddhalaisuuden päämies, dalai-lama, pakeni 1959 kiinalaisten kukistettua tiibetiläisten kapinan. Nykyisin tiibetiläinen lääkintäjärjestelmä on sekä Kiinassa että Intiassa hyväksytty ja tunnustettu paikallisen terveydenhuollon osa, mutta se on myös valaiseva esimerkki globalisaation myötä tapahtuvasta vanhojen ja uusien hoitomuotojen sekoittumisesta, hybridisaatiosta. Takkinen on havainnut tämän käsitteen käyttökelpoiseksi tutkimuksessaan.

Kiinassa tiibetiläinen lääketiede on säilyäkseen huomioinut poliittiset realiteetit ja depolitisoitunut, sekularisoitunut ja ”tieteellistynyt”. Kiinalais-länsimaisen lääketieteen diskurssi on sitä neutraloinut, ja buddhalaisia elementtejä on siitä ”sterilisoitu”. Se noudattaa ainakin osittain länsimaisen lääketieteen standardeja, ja siitä on tehty myös tuottoisaa liiketoimintaa, niin että tiibetiläiset lääkevalmisteet tekevät kauppansa Kiinassa globaaleilla lääkemarkkinoilla. Pohjois-Intiassa tiibetiläiset lääkärit ovat suhtautuneet varauksellisemmin sowa rigpan sekularisointiin mutta hyväksyneet kaupallistumisen mahdollisuudet. Tässä uustraditionaalisuudessa konstruoidaan ja rekonstruoidaan tiibetiläisen lääketieteen perinnettä, jotta saavutetaan poliittisia, taloudellisia, yksilöllisiä ja yhteisöllisiä tavoitteita. Pakolaishallitus esittää sowa rigpan sekä tieteellisiin kriteereihin taipuvana perinteenä että tärkeänä osapuolena globaalin kansanterveyden parantamisessa ja markkinoi sitä uhattuna, henkisyyden kyllästämänä perinteenä. Tiibetiläinen lääketiede ei siis enää ole Kiinan eikä Intian alueella paikallista eikä tiibetiläistäkään vaan kansainvälistä ja transnationaalista.

Eteläisen Afrikan lääkintäkulttuuria

Kirjan toimittajista Hokkanen kirjoittaa aiheesta ”Muuttuva afrikkalainen parantaminen ja siirtomaavalta: Kohtaamiset, vuorovaikutukset ja kamppailut eteläisessä Afrikassa”. Hänen teemojaan ovat afrikkalaisen parannuskulttuurin monimuotoisuus, joustavuus ja hybridisaatio sekä kamppailut vallasta, märittelyistä ja käytänteistä. Hän selvittää, miten kolonialismin ajan oikeuslaitoksen, kirkkojen, antropologien ja etnografien tuottama tieto veti rajaa lääkinnän, uskonnon ja magian välille. Maantieteellisesti hän keskittyy alueille, joille britit ulottivat siirtomaavaltansa 1800-luvun alussa, mutta joille portugalilaiset olivat tulleet jo 1500-luvulla ja hollantilaiset asettuneet 1600-luvulta alkaen. Hokkasen tuoreimmat kommentit koskevat 2000-lukua. Tarkastelualue on kuvattu kartassa ”Eteläinen Afrikka, tekstissä esiintyvät paikat” (s. 231). Etelä-Afrikka, Botswana, Lesoto (p.o. Lesotho), Mosambik, Malawi, Namibia ja Zimbabwe on mainittu nykynimillään, ja Etelä-Afrikkaan on merkitty brittikauden alueet: Kapin siirtokunta, Transvaal, Oranje ja Natal. Tästä kuten kirjan muistakin kartoista puuttuu mittakaava.

Brittien varhaisissa teksteissä kirjoitettiin afrikkalais-, alkuasukas- tai sadelääkäreistä, ja 1800-luvun puolivälissä teksteihin ilmaantui afrikkalaisen noitatohtorin stereotyyppi: kehittymätön, tietämätön ja taikauskoinen. Pilkkaamalla, marginalisoimalla ja demonisoimalla noitatohtoreita pyrittiin legitimoimaan kolonialismia, lähetystyötä ja koululääketiedettä. Virkamiehet pitivät parantajia turvallisuusuhkana, ja eurooppalaiset lääkärit väheksyivät heitä pitkään, mutta heidän lääkekasvinsa alkoivat kiinnostaa, kun eurooppalainen farmakologia kehittyi. Tulijoita kiinnosti myös myrkytysten hoito. Sitä vastoin noituus, joka liittyi olennaisesti parantamiseen, epäilytti. Oikeuslaitoskaan ei uskonut noituuteen, mutta se uskoi myrkyttämiseen. Kun timanttien ja kullan löytyminen Etelä-Afrikasta 1870-luvulla lisäsi teollistumista, kaupungistumista, modernisaatiota ja työläisten määrää, työläiset turvautuivat sairauksissaan ja vaivoissaan sekä länsimaisiin lääkäreihin että afrikkalaisiin parantajiin.

Länsimainen lääketiede, kristillinen lähetysliike ja valkoinen valtiovalta yhdistivät voimansa 1800-luvun lopulla afrikkalaisia parantajia vastaan, mutta perinteinen parannuskulttuuri säilytti elinvoimansa afrikkalaisten käsissä. Kuitenkin se muuttui ja mukautui siirtomaavallan, uskonnollisten muutosten ja modernisaation mukana. Osa parantajista piiloutui ja salasi toimintansa. Suurin osa sopeutui: monet ammatillistuivat ”herbalisteiksi” perustaen yhdistyksiä 1930-luvulta alkaen; toiset käyttivät länsimaisia lääkkeitä ”eurooppalaisten” tautien yhteydessä. Kuuluisimpien parantajien maine ja asiakaskunta ylitti rotu-, luokka- ja kansallisuusrajat. Vuoden 1974 vaihtoehtoisia hoitomuotoja koskeva asetus loi puitteet afrikkalaisten parantajien tunnustamiselle herbalisteina, ja 1985 parantajat laillistettiin kansallisesti. Nykyisin Etelä-Afrikassa on noin 250 parantajien yhdistystä. Sitä paitsi parantajien yhteistyö koulutettujen lääkärien kanssa mm. HIV/aidsin hoidossa on alkanut, vaikkakin se on edelleen vaikeaa.

Kuva: The Kolloh-Ma, The Wesleyan juvenile offering. A Miscellany of Missionary information for young persons. Vol. X. Wesleyan Methodist Missionary Society 1853.

Hokkanen kirjoittaa ’afrikaanereista’ siinä, missä aikaisemmat tutkijat ovat kirjoittaneet ’buureista’ ja ’afrikandeista’. Ilmeisesti uusi käsite on juurtumassa. Sen sijaan en soisi ’evankelikaalisen lähetysliikkeen’ (s. 227) korvaavan ’evankelista’ tai ’matalakirkollista’. Artikkeliakaan en muuttaisi ’kappaleeksi’ Hokkasen tavoin, sillä kappale tarkoittaa suomessa edelleen oman kokonaisuutensa muodostavaa tekstin osaa, joka alkaa uudelta riviltä. Suomessa puhutaan yleensä Jehovan todistajista, ei ’Vartiotorni-liikkeestä’.

Afrobrasilialaista parantamista

Kalle Kananoja tarkastelee alkujaan afrikkalaisia parantamisjärjestelmiä Brasiliassa. Artikkelissaan ”Sorrettujen vastaisku: Afrobrasilialaisen lääkintäkulttuurin muuttuvat merkitykset 1700–1940” hän keskittyy parantamiseen kohdistuneisiin asenteisiin. 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin mennessä Brasiliaan tuotiin Afrikan keskiosista lähes viisi miljoonaa orjaa, jotka toivat mukanaan myös lääkintäkulttuurinsa. Afrikkalaisten harjoittamaa parantamista alettiin kutsua calunduksi kimbutunkielen henkipossessiota merkitsevän kilundu-sanan pohjalta. Parantajasta käytettiin myös noitaa merkitsevää nimitystä feiticeiro/a (< fetiço=taikakalu). Harvemmin käytettiin neutraalia termiä curandeiro/a. Nimitysten mukaan afrikkalaiset parantamisrituaalit nähtiin noituutena ja paholaisen aikaansaannoksina.

Brasilian lukuisista orjaparantajista Kananoja esittelee kaksi 1700-luvulla toiminutta miestä. Kummankin toiminnassa oli afrikkalaisia ja eurooppalaisia, jopa kristillisiä piirteitä. Kumpikin hoiti sekä orjia että orjanomistajia, ja kun heidän maineensa kasvoi, he pystyivät ostamaan itsensä vapaaksi. Tukijoista huolimatta kumpikin ilmiannettiin inkvisitiolle epäilyttävän lääkintätoimen harjoittamisesta, ja niinpä heitä koskevat tiedot ovat peräisin inkvisition kuulustelupöytäkirjoista ja todistajanlausunnoista

Afrobrasilialainen uskonnollisuus ja parantaminen saivat 1800-luvulla candomblé– traditiossa organisoidumman muodon yhteisöissään (terreiro). Maalliset ja kirkolliset auktoriteetit paheksuivat henkipossessiokulttia, mutta orjien muodostamat yhteisöt nauttivat laajaa suosiota. Varsinkin keisarikunnan (impérion) aikana (1822–1889) afrikkalaisia parantajia ja afrobrasilialaisia parantamistapoja pyrittiin tukahduttamaan, ja vielä 1900-luvun alussa julkinen suhtautuminen oli negatiivista.

1890-luvulla alkoi tradition antropologinen tutkimus, jossa parantamista ei enää pidetty puoskaroimisena, koska parantajien ja potilaiden käsitys maailmasta oli samanlainen. 1910-luvulla ensimmäinen musta historioitsija käänsi ylösalasin käsitykset mustien kielteisestä ja marginaalisesta vaikutuksesta Brasilian sosiokulttuuriseen kehitykseen. Suurin asennemuutos tapahtui kuitenkin 1930-luvulla, jolloin intellektuellit avasivat uuden näkökulman afrikkalaisuuteen ja nostivat afrikkalaisuuden kansallisen kulttuuri-identiteetin osaksi. 1934 ilmestyi ensimmäinen kenttätyöhön perustuva etnografinen tutkimus afrobrasilialaisista uskonnoista, ja vuosisadan kuluessa afrobrasilialainen lääkintäkulttuuri vakiinnutti asemansa leviten maan ulkopuolelle ja muuttuen näin ylirajaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Voidaan siis puhua orjien jälkeläisten vastaiskusta.

Trinidadinafrikkalaiset ja -intialaiset parantajat

FT Maarit Forden toimipaikka on The University of West Indies, missä hän opettaa kulttuurientutkimusta. Artikkelissaan ”Obeah ja toiseuden politiikka: Parantaminen, body politics ja etnisyyden tuottaminen Trinidadissa” hän käsittelee parantamisen kriminalisoimista ja parantajien oikeudenkäyntejä 1900-luvun Trinidadissa Karibialla. – Pieni saarivaltio Trinidad ja Tobago itsenäistyi vuonna 1962. – Alue kuului ensin Espanjan ja sitten Ison-Britannian siirtomaihin. Vuoteen 1838 asti sinne tuotiin orjia Länsi-Afrikasta ja sen jälkeen siirtotyöläisiä Intiasta. Vaikka alueelle tuli maatyöläisiä ja kauppiaista muistakin maista, suurin osa työläisistä oli afrikkalais- tai intialaistaustaisia.

Forde tutkii oikeuslaitoksen, median sekä historioitsijoiden ja antropologien käsityksiä, joiden mukaan parantaminen Trinidadissa on etnisesti jakautunutta. Hän osoittaa, että parantamista koskeva puhe ja tieto on tukenut etnisten luokitusten ja ryhmien vakiintumista sekä yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Hän katsoo 1900-luvun alkupuolen poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden aiheuttamaa sairautta, kipua ja kärsimystä pääasiassa intialaistrinidadilaisten parantajien toiminnan kautta. Lähteinään hän käyttää Port of Spain Gazette -lehden kirjoituksia parantamiseen liittyvistä pidätyksistä ja oikeudenkäynneistä vuosina 1890–1939.

Lehtijutut vähättelevät, parodioivat ja kriminalisoivat uskontoon ja parantamiseen liittyviä rituaaleja ja kosmologista tietoa. Ne tuottavat stereotyyppisiä kategorioita: afrikkalaiskaribialaiset ovat laiskoja, yksinkertaisia, alkukantaisia ja itsehallintoon kykenemättömiä; intialaiskaribialaiset (coolies) ovat alistuvia mutta arvaamattoman väkivaltaisia. Vasta 1930-luvulla uskontoantropologit alkoivat etsiä ”afrikkalaista kulttuuriperintöä” Karibialta ja nähdä sen myönteisessä valossa. Forden analyysissa nousevat esille myös poliittis-taloudellinen kehitys ja parantajat, jotka hyödynsivät työssään hyvin eklektistä keinovalikoimaa.

Forde käyttää obeah– ja body politic-käsitteitä. Obeah on teksteissä vuodesta 1868 esiintynyt aikalaiskäsite. Se on tarkoittanut alkujaan afrikkalaisperäisten parantajien rituaalisia käytänteitä, joissa pyritään yliluonnollisten voimien avulla vaikuttamaan aineelliseen todellisuuteen. Sanaa on sovellettu myös intialaisperäisten parantajien toimintaan. Body politic on hankalampi käsite, jota Forde ei edes suomenna. Lukija voi ymmärtää sen esim. kansakunnaksi tai valtiorakennelmaksi tai jäädä ymmälleen. Artikkelin perusteella body politic – ihmisruumiin kaltainen kansakunta – ei Trinidadissa toteutunut, sillä diskurssillaan valkoinen eliitti erotti afrikkalais- ja intialaistaustaisten työläisten yhtenäisyyttä ja poliittista potentiaalia.

Muitakin outoja ilmaisuja Forde käyttää. Obeahin ”hallinto” (s. 295) tarkoittanee hallitsemista, ja ”klientelistiset suhteet” (s. 299) lienevät asiakassuhteita. Mutta mitä tarkoittavat ”intiantrinidadilainen” (mm. s. 295), ”afrikantrinidadilainen” (mm. s. 296) ja ”afrikankaribialainen” (mm. s. 303)? Kirjoittaja ei voi tarkoittaa Intiassa tai Afrikassa asuvaa trinidadilaista tai karibialaista vaan trinidadinintialaista, trinidadinafrikkalaista ja karibianafrikkalaista. – Toimittajat ja vertaisarvioijat olisivat saaneet lukea tekstin tarkemmin, kun kustantamoissa ei enää oikaista tällaisia ”pikkuasioita”.

Tasankointiaanien parantamiskulttuuria

Kirjan viimeisen artikkelin ovat laatineet Helsingin yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti, FT Rani-Henrik Andersson ja University of South Dakotan apulaisprofessori, Ph.D. David Posthumus. Artikkelissaan ”Pyhällä tavalla olen saanut heidät kävelemään: Parantamisen traditiot lakota-intiaanien keskuudessa” he tutkivat Pohjois-Amerikan intiaanien, erityisesti lakotojen parantamisen muotoja 1800-luvulta nykypäivään paneutuen parantajien henkiolennoilta saamiin voimiin ja menetelmiin sekä erilaisten parantajien ja tietäjien välisiin suhteisiin.

Lakota-intiaanit kuuluvat siouxeihin, jotka väistyivät uudisasukkaiden tieltä Missourijoen länsipuolen tasangoille 1700-luvun puolimaissa. Vuonna 1868 Etelä-Dakotaan määriteltiin lakota-reservaatti, ja viimeiset lakotat asettuivat sinne 1881. Tämän jälkeen he olivat täysin riippuvaisia Yhdysvalloista ja sen intiaanipolitiikasta, joka pyrki sulauttamaan alkuperäisväestön mm. kieltämällä sitä harjoittamasta uskontoaan. Kun kielto poistettiin 1934, kulttuurin hävittämisen ja assimilaation tilalle tuli säilyttäminen ja elvyttäminen, mutta intiaaneilla itsellään oli vähän sanomista omissa asioissaan, sillä valkoiset asiamiehet hallitsivat reservaatteja. 1950- ja 1960-luvulla reservaatit pyrittiin lakkauttamaan ja asukkaat siirtämään kaupunkeihin. Näin intiaanien itsemääräämisoikeus lakkaisi ja heimosidonnainen kulttuuri tuhoutuisi. Tästä menettelystä luovuttiin 1970-luvulla. Yhdysvaltain harjoittaman sortopolitiikan takia lakotojen kulttuuriset traditiot kokivat kovia ja parantamisjärjestelmä painui maan alle.

Tietäjät ja parantajat ovat olleet lakotojen kulttuurissa tärkeitä henkilöitä. Osa heistä on varsinaisia parantajia (medicine men, noitatohtoreita, poppamiehiä). Näiden yläpuolella arvoasteikossa ovat todelliset tietäjät eli pyhät miehet, joista esimerkiksi kirjoittajat nostavat Black Elkin, yhden tunnetuimmista Amerikan alkuperäiskansojen edustajista. Tietäjät parantavat voimansa avulla, jonka he ovat saaneet näyissä erilaisilta hengiltä, ja he kuuluvat esim. ukkosen, karhun tai biisonin uniseuraan sen mukaan, millaisia näkyjä  he ovat nähneet. Heitä arvostetaan, koska he pystyvät keskustelemaan henkien kanssa. He saavat initiaationsa mysteeritanssissa ja heille opetetaan pyhä kieli, jota muut eivät ymmärrä. He diagnosoivat sairauden, parantavat sen ja määräävät tarvittaessa lääkkeitä. He voivat puhaltaa tai imeä sairauden pois ihmisestä.

Kuva: Black Elk ja Elk of the Oglala Buffalo Bill Wild West Show, Lontoo, 1887.

Viime vuosikymmeninä lakotojen kuten muidenkin intiaaniheimojen perinteet ovat elpyneet. Monille lakotoille ”uskonto” on totaalinen sosiaalinen ilmiö, kaiken kattava kategoria. Siihen sisältyy mm. mytologia, shamanismi, sosiaalisuus, talous, oikeus, moraali ja etiikka. Rituaaleilla ilmaistaan ja ylläpidetään perinteitä ja identiteettiä. Rituaaleissa tietyistä esineistä tulee pyhiä symboleja. Uskonnon, rituaalien ja pyhien symbolien kautta yhteisö pystyy tulkitsemaan ja järjestämään universumiaan. Tässä kokonaisuudessa parantaminen on holistista: sairauden parantamisen lisäksi pyritään henkisen tasapainon löytämiseen sekä yhteisön sisäisen yhteyden säilyttämiseen tai palauttamiseen. Vanhaan tapaan rituaalien tavoite on hengellisen ja fyysinen tasapaino, harmonia, hyvinvointi ja terveys, mutta aikaisempien uniseurojen tilalle ovat tulleet tietäjien ja parantajien rituaaliset ryhmät. Näistä yksi keskeinen on Native American Church, jossa kristinusko ja intiaanien perinteiset uskomukset yhtyvät.

***

Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassatodistaa lääkintäkulttuurin moniarvoisuudesta. Sen artikkelien perusteella lääkinnällistä pluralismia voi pitää lääkintähistorian yleispiirteenä kaikkina aikoina ja kaikilla mantereilla: potilaat valitsevat, millaista hoitoa ja keneltä he hakevat, eikä järjestelmästä toiseen liikkuminen ole heille välttämättä ongelma. Vaikka lääkintäjärjestelmien ja erilaisia hoitoja tarjoavien parantajien välillä on ollut kiistelyä ja taistelua vallasta, niiden välillä on ollut myös vuorovaikutusta, jonka seurauksena järjestelmät ovat hybridisoituneet. Biolääketiede vallitsee länsimaissa, mutta se ei täälläkään sulje pois vaihtoehtoisia ja täydentäviä hoitomuotoja, joiden laillisuutta on määritelty eri aikoina eri tavoin. Tähän määrittelyyn ovat vaikuttaneet lääkärikunnan järjestäytyminen ja ammatillistuminen sekä uskonnollisten ja poliittisten toimijoiden pyrkimykset.

Tapaustutkimuksissaan artikkelien kirjoittajat sivuavat valtakysymyksiä: kaikkialla on kamppailtu siitä, mikä on hyväksyttävää parantamista ja mikä on taikauskoa, noituutta, puoskarointia tai peräti rikollisuutta. Yleensä miehet ovat pyrkineet heikentämään naisten asemaa parantajina, mutta myös yhteiskuntaluokka ja rodun kategoriat ovat vaikuttaneet kamppailuihin. Vuosisatojen ajan keski- ja yläluokkaiset – erityisesti valkoiset – miehet ovat pyrkineet lääkinnän auktoriteeteiksi sekä omassa maassaan että valloittamillaan alueilla, mutta he ovat onnistuneet siinä vain osittain.

Suomenkielistä lisälukemista:

Halmesvirta, Anssi 1998: Vaivojensa vangit. Kansa kysyi, lääkärit vastasivat – historiallinen vuoropuhelu 1889–1916.

Harjula, Raimo 1981: Veljeni Mirau: Kansanparantajan matkassa afrikkalaisessa kulttuurimaisemassa.

Hernesniemi, Antti 1994: Jäsenet paikalleen, paha veri pois. Kansanlääkintä terveyden kentässä.

Hyry, Katja (toim.) 1994: Sairaus ja ihminen. Kirjoituksia parantamisen perusteista.

Hytönen, Elina 1998: Lohikäärmeen lääketiede: Kiinalaisen lääketieteen perusteet.

Jousivuo, Timo ja Mikkeli, Heikki (toim.) 1995: Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa.

Rinne, Katri 1988: Amanda Jokinen, Tyrvääläinen kansaparantaja.

Tuovinen, Jane 1984: Tietäjistä kuppareihin: Kansanparannuksesta ja -parantajista Suomessa.

Vuorinen, Heikki S. 2010: Taudit, parantajat ja parannettavat: Lääketieteellinen Historia.