Monumentti monumentista

Dosentti Raimo Savolaisen elämäkerta J.V. Snellmanista (Sivistyksen voimalla. J.

Savolainen Raimo: Sivistyksen voimalla. J.V. Snellmanin elämä.. Edita, 2006. 1126 sivua. ISBN 951-37-4573-2.

Dosentti Raimo Savolaisen elämäkerta J.V. Snellmanista (Sivistyksen voimalla. J.V. Snellmanin elämä. Edita 2006) on yhtä monumentaalinen kuin kohteensakin – ainakin laajuutensa puolesta (1126 sivua, teksti- ja viitesivuja 1083). Kaksipalstaisen formaattinsa ja paksuutensa takia teos ei ole lukijaystävällinen. Kuten aina, loppuun sijoitettujen viitteiden seuraaminen on hankalaa mutta näin paksun ja painavan kirjan kyseessä ollessa se on erityisen vaikeaa. Teos on tilausteos juhlavuotta varten ja sellaiseksi myös ulkonaisesti tehty. Kuten juhlakirjan arvoista onkin, on kuvitus ja muu ulkoasu laadukasta työtä.

Elämäkerta etenee pääluvuittain kronologisesti alkaen Snellmanin suku- ja perhetaustan kartoittamisella 1700 -luvulta lähtien. Pääluvut sisältävät useita alalukuja ja jokaisen pääluvun alussa on Snellmaniin liittyvä kronologia kyseisen luvun osalta. Siten lukija saa jokaisen luvun alussa käsityksen siitä, mitä se pitää karkeasti ottaen sisällään. Toiseksi viimeinen pääluku Pankkimiehenä puoluepolitiikan viritessä jää hieman sirpaleiseksi eikä pääluvun otsikko täysin vastaa sen sisältöä. Viimeinen luku Aina ajankohtainen Snellman käsittelee suhtautumista Snellmaniin sortovuosista aina nykyhetkeen asti.

Kuten kirjan laajuudesta voi päätelläkin, se on kirjoitettu ns. lavealla kädellä, välillä kaunokirjallisesti ja paljon yksityiskohtia sisältäen. Kaunokirjallisesta ilmaisusta olkoon esimerkkinä kirjan ensimmäisen pääluvun ensimmäinen lause: ”Tuoreen männyn ja tervan tuoksu siivitti Johan Vilhelm Snellmanin syntymää Patience-laivan kajuutassa, Tukholman satamassa 12.5.1806.” On tietysti kysymys tutkijan henkilökohtaisesta ominaisuudesta, kirjoittaako laveasti vai suppeasti, mutta asiaan voi toki itse vaikuttaa. Tämän teoksen kohdalla supistamisen varaa olisi ollut reilustikin, niin paljon detaljeja sekä laajoja yleiskatsauksia ja sivupolkujakin se sisältää. Teoksen pikkutarkkaa esittämistyyliä kuvaa esimerkiksi lause ”Illan hän vietti yksinään kylpylässä nauttien oluttuopillisen.” (s. 243). Toki on myönnettävä, että näin yksityiskohtainen kuvaus luo inhimillisen kuvan kohdehenkilöstään, mutta karsimisen varaa olisi siitä huolimatta ollut runsaasti. Tässä laajuudessa teos, niin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kuin se onkin, uuvuttaa välillä lukijansa.

Tutkimuksen rakenne on looginen ja perusteltu. Kun kuitenkin on kysymys tieteellisestä tutkimuksesta, paha puute on, ettei se sisällä minkäänlaista johdantolukua, jossa tutkija selvittäisi tutkimuskysymyksiään sekä tutkimusmotiivejaan ja -metodejaan ja analysoisi käyttämiään lähteitä. Viimeksi mainittua problematiikkaa käsitellään jonkin verran viimeisessä luvussa ”Aina ajankohtainen Snellman”.

Tutkimuksen perustana oleva lähteistö, niin arkistolähteiden kuin tutkimuskirjallisuudenkin osalta, on kattava. Valitettavana puutteena näen kuitenkin sen, ettei kirjoittaja ole käyttänyt viime tammikuussa tarkastettua VTT Katja Huumon väitöskirjaa ”Perkeleen kieli”. Suomen kieli ja poliittisesti korrekti tiede 1800 -luvulla, (Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk; 166. Suomen tiedeseura 2006), joka merkittävällä tavalla liittyy Snellman -tutkimuksenkin problematiikkaan. Samaten olisi voinut mainita teoksen Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehittämiseen 1800 -luvulla (SKS toimituksia 979. Helsinki, SKS 2004). Lähdeluettelo on jonkin verran epäortodoksisesti laadittu: siinä ei ole erikseen kategoriaa ”Julkaistut alkuperäislähteet”, jonka alle mielestäni ehdottomasti olisivat ainakin Snellmanin kootut teokset kuuluneet sen sijaan, että ne nyt on sijoitettu Kirjallisuus -otsikon alle. Ovathan Snellmanin kootut teokset olleet merkittävä alkuperäislähde tälle tutkimukselle ja sen vuoksi kuuluisivat muun kuin tutkimuskirjallisuuden joukkoon. Viittaustekniikka on pääosin kunnossa, joissakin kohdin tosin jäin viitettä kaipaamaan ja pohtimaan, mistä kirjoittaja asian tietää.

Huolimatta siitä, että jo kirjan nimikin ”Sivistyksen voimalla” antaa viitteen tutkimuksen punaisesta langasta, olisi sen eksplikointi ollut tarpeen tehdä. Tutkimuksen edetessä nousee esille kaksi varsinaista ns. punaista lankaa. Toinen on jo mainittu sivistysidea, se, miten Snellmanin sivistysajattelu nuoruudesta vanhuuteen kehittyi ja toinen on Snellmanin suhde uskontoon. sekä näiden kietoutuminen yhteen. swedenborgilais-böhmeläisestä perheestä tulleen Snellmanin suhde uskontoon ja hengellisyyteen oli koko hänen elämänsä ajan ristiriitainen. Snellmanin elämässä vallitsi ristiriita julkisen tiedemiehen ja yksityisen hengenmiehen välillä (alun perinhän Snellmanin oli tarkoitus valmistua papiksi). Uskonnollisuus oli silti hänen ja hänen seuraajiensa, varsinaisten puoluejohtajien Yrjö-Koskisen ja Meurmanin aikana tärkeä suomalaiskansallisen liikkeen käyttövoima. Snellman kasvatti lapsensa Herran pelossa, vei heitä kirkkoon ja soitti virsiä, mutta saattoi suhtautua kirkkoon instituutiona hyvinkin kriittisesti kiistäen kirkon oppien hegemonian kristillisyyttä määrittelevinä normeina. Snellmanin ajattelussa uskonnollisuudella ja sivistyksellä oli selvä yhteys: uskonto oli siveellisyyden perusta. Siveellisyys näkyi kansan laeissa ja tavoissa, mutta se ei Snellmanin mukaan ollut mahdollista ilman uskoa yleisesti vallitsevaan järkeen, joka vaati ihmistä luopumaan itsekkäistä eduista. Nämä kaksi päälinjaa, sivistys ja uskonnollisuus, hengellisyys, ovat tutkimuksen keskeiset punaiset langat, joiden suhteen Snellmanin ajattelun kehittymistä nuoruudesta vanhuuteen teoksessa erityisesti valotetaan.

Savolainen perehdyttää lukijan perin pohjin Snellmanin filosofisen ajattelun kehittymiseen ja siihen, miten siitä muotoutui käytännön poliittinen ohjelma, suomalaiskansallinen liike. Valitettavaa mielestäni on, että Snellman – tutkimuksen perusteella kuva Snellmanin johdolla lähes tulkoon jyrän lailla etenevästä suomalaiskansallisesta liikkeestä säilyy, kun sen sijaan muun viimeaikaisen tutkimuksen (esim. em VTT Katja Huumon tutkimus ja prof. Irma Sulkusen tutkimus Suomalaisen kirjallisuuden seurasta) perusteella on pystytty osoittamaan tuon liikkeen heterogeenisyys samoin kuin se, että oli myös muita kehitysvaihtoehtoja ja henkilöitä, jotka pyrkivät suomalaisuutta määrittelemään ja kehittämään. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, ketkä saivat ja voivat määrillä suomalaisuutta ja mitä siihen kuului. ”Pää-ukko” Snellman oli tietysti vahva hahmo, mutta vaihtoehtojakin oli. Tutkimuksessa kyllä käsitellään ”liikkeen” sisäisiä mielipide-eroavaisuuksia, mutta käsittelytavasta tulee tunne, että Snellmanin ajattelutapa ja hänen käsityksensä olivat ainoita oikeita ja siten hänen johtamansa fennomaaniliikkeen voitokas kehitys oli jollain tapaa väistämätöntä. Ehkä nimenomaan tähän ongelmaan liittyy muutama tulkinnallinen ristiriita, joita Savolainen ei kuitenkaan ole itse kommentoinut vaikka varmasti on ne tietänyt. Mainittakoon tässä yksi: prof. Irma Sulkunen esittää SKS:n historiassaan, että Snellman ei lainkaan arvostanut Lönnrotin Kalevalaa ja suhtautui siihen kriittisesti. Savolainen esittää asian täsmälleen päinvastoin kirjoittaen, että Snellman ”oli innostunut kansalliseepoksen syntymisestä ja antoi sen kirjoittajalle Lönnrotille suuren arvon” (s. 151). Savolainen SKS:n historian lukeneena varmasti huomasi tämän ristiriidan ja olisi ollut paikallaan kommentoida sitä.

Ehkä teoksen juhlakirjaluonne on aiheuttanut sen, että sitä lukiessa vääjäämättä tulee sellainen tunne, että lähes kaikki hyvä ja positiivinen, mitä 1800 – luvulla ja etenkin sen jälkipuoliskolla tapahtui, oli lähtöisin Snellmanista. Tämän osoittavat jo teoksen eräiden päälukujen otsikot: Spanska Fluganin julkisen herätystyön airueeksi; Maailmalta Kuopioon kansakunnan herättäjäksi; Professoriksi ja isänmaallisuuden virittäjäksi; Keisarin uudistusohjelman käsikirjoittaja; Uudistusten tehokas toimeenpanija. Alalukujen otsikointi jatkaa samaa linjaa. Savolaisen tutkimuksen perusteella Snellmanista tulee myös toinen Suomen kansakoulujen isä Uno Cygnaeuksen lisäksi ja vieläpä tätä tärkeämpikin (alaluku Kansakoulujen isyyttä jakamassa). Alaluku Suomen Fröbel Snellmanin mankelissa (Fröbel oli saksalainen kasvatustieteilijä, joka oli keskittynyt erityisesti varhaiskasvatukseen) päättyy tarpeettoman ivailevasti seuraaviin lauseisiin: ”Skandinaviassa annettiin Cygnaeukselle myöhemmin nimi ”Suomen kansakoulujen isä”. Ennemmin hän näyttäisi ansaitsevan nimen ”Suomen lastenseimien ja lastentarhojen isä”. Hän voisi olla myös ”Pohjoismaiden Fröbel”.” (s. 648) . Tuleepa Snellmanista tämän tutkimuksen perusteella Suomen rautateiden kokonaissuunnitelman laatijakin (s. 568) sekä valtiopäivien pelastaja Puolan kapinan olosuhteissa (s. 709).

Mitenkään kiistämättä Snellmanin elämäntyön merkitystä en kuitenkaan voi uskoa, että yksistään hänen merkityksensä olisi ollut näin ratkaiseva. Snellmanin kynä sauhusi ja artikkeleita syntyi mitä moninaisimmista ajankohdan suurista kysymyksistä, mutta ei hän ollut yksin. Vahva mielipidevaikuttaja hän varmasti oli, muttei kuitenkaan ainoa. Tämä ongelma on kuitenkin yleinen elämäkertatutkimuksen ongelma: kohdehenkilöstä kasvaa usein tarkoitettua suurempi primus motor. Oikeudenmukaisuuden nimessä on kuitenkin todettava, että toki Savolainen osoittaa muidenkin henkilöiden merkityksen asioiden toteuttamiselle, erityisesti merkittävää oli ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin ja hänen apulaisensa Emi Stjernvall-Walleenin tuki ja kannatus keisarin valtaistuimen luona Pietarissa. Henkilökohtaisesti oli kauppaneuvos Henrik Borgströmillä ja tämän kauppahuoneella merkittävä osuus Snellmanin elämän eräissä vaiheissa.

Teoksen teksti on hyvää ja pääosin neutraalia kieltä. Muutamissa kohdin tekstistä tulee liian selvästi ilmi kirjoittajan suhtautuminen käsiteltävään asiaan tai henkilöön. Mikäli kyse oli Snellmanin tai jonkun muun arviosta, olisi sen tullut tekstistä näkyä. Muutamia esimerkkejä: ”Varhaisempien fennofiilien heikkoutena oli se, että kieli- kansallisuuskysymystä ei osattu yhdistää valtioaatteeseen” (s.96). Heikkoutena kenen mielestä, tulee lukijalle välittömästi mieleen. J. J. Nervanderista Savolainen kirjoittaa (s. 173), että ” Hän laskelmoi enemmän henkilökohtaisten etujensa varmistamiseksi kuin antautui vakaumuksen vietäväksi”. Sivulla 194 kirjoitetaan puolestaan, että ”Monelle maistuivat professuuri ja yhteiskunnallinen arvostus makeammilta kuin yhteiskunnan rakentaminen ja kansakunnan kohtalo.” Nämä muutamat esimerkit ovat hyvin arvottavia, mutta onneksi suurin osa kirjan tekstistä on neutraalia.

Varsinaisia virheitä ja painovirheitä teoksessa on hyvin vähän, mikä kertoo laadukkaasta toimitustyöstä. Muutama pieni virhe tekee kuitenkin mieli oikaista, vaikkei niillä mitään merkitystä ole kokonaisuuden kannalta. Sivulla 674 mainitaan L.G. von Haartmanin kartano – sen nimi on Lemsjöholm/Lempisaari. Sivulla 596 mainittu Nikolai I:n ajan kansanvalistusministeri (opetusministeri) oli Sergei Uvarov. Vuoden 1956 lakkoa kutsutaan yleislakoksi eikä suurlakoksi, joksi yleisesti kutsutaan vuoden 1905 lakkoa (s. 962). Osoituksena siitä, että teosta on kirjoitettu hyvin kauan ja osittain perustuu jo vuosia sitten tehdylle arkistotyölle, on varmaankin se, että viitteissä asiakirjojen sijoituspaikka on välillä Valtionarkisto ja välillä Kansallisarkisto. Laajaa kokonaisuutta ajatellen nämä ovat vain pieniä lapsuksia, joilla ei ole sinänsä merkitystä.

Näistä kriittisistä kommenteista huolimatta teos on merkittävä ja tarpeellinen lisä suomalaiseen historiantutkimukseen. Paitsi kohdehenkilöään tutkimus kuvaa 1800 -luvun suomalaisen yhteiskunnan kehitystä monipuolisesti ja elävästi. Teoksesta piirtyy kiitettävällä tavalla ehyt ja perusteellinen henkilökuva yhdestä Suomen historian suurmiehistä, ja vieläpä inhimillinen kuva. Voidaankin sanoa, että Savolainen on inhimillistänyt Snellmanin – mutta ei pudottanut kansakunnan kaapin päältä.

Savolainen kuvaa niin nuoren miehen lemmentuskaa kuin aviomiehen ja -vaimon suhdetta toisiinsa ja perheen merkitystä Snellmanille todeten, että ”Eheytynyt suhde ja toimiva perhe-elämä loivat perustan Snellmanin julkiselle toiminnalle”. Snellmanin lastenhoito-ohjeet saattoivat koskea mitä pienimpiä yksityiskohtia, samoin taloudenhoito-ohjeet, eikä lukija voi välillä välttyä tuntemasta sääliä miestään 22 vuotta nuorempaa aviovaimo Jeannettea kohtaan miehen välillä ankarankin arvostelun ja ohjeistuksen johdosta. Snellmanin kohtaloksi tuli menettää rakastettu Jeannette tämän ollessa vain 29-vuotias ja jäädä viiden lapsen yksinhuoltajaksi viidenkymmenen vuoden ikäisenä. Vanhin lapsista ei ollut vielä täyttänyt 11 vuotta ja nuorin oli 20 kuukauden ikäinen. Taloudelliset huoletkaan eivät olleet perheelle tuntemattomia.

Kuten tunnettua, Snellman kannatti kiihkeästi koulutusmahdollisuuksien laajentamista myös tytöille, jotta nämä saisivat tarpeellisen määrän sivistystä kasvattaakseen lapsensa siveellisiksi ja isänmaallisiksi kansalaisiksi. Snellmanin ohjelmassa yhteiskunnallinen toiminta oli miehen asia, vaimon ja äidin toimintasfääri oli kansalaisyhteiskunta. Naisen tehtävä ei ollut vähäinen: hän oli perityn tavan säilyttäjä ja äidintehtävässä hänen tuli olla tietoinen velvollisuudestaan isänmaata kohtaan. Kuten Savolainen kirjoittaa, ”Jos kansakunnan naisilla oli isänmaallista tietoisuutta, niin kansakunnassa oli isänmaallisia miehiä”.

Yhden arvostelun puitteissa on mahdotonta käydä läpi kaikkia Snellmanin elämänvaiheita, jotka kirjassa esitetään perusteellisesti ja monipuolisesti. Teos valottaa kattavasti niin Snellmanin elämänvaiheita ja uran kehittymistä hallituksen arvostelijasta professoriksi ja senaattoriksi kuin hänen filosofisen ajattelunsa kehittymistäkin nuoruudesta vanhuuteen. Nykyajan historiantutkijoillekin kelvannee Snellmanin ohje, ettei historioitsija saa vetäytyä kuoreensa vaan hänen tulee tuoda menneisyydestä esiin sellaista, mikä puhuttelee nykyajan ihmistä. ”Historian äänen kuullessaan filosofikin vaikenee.”

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *