Myytti yhdestä Suomesta

Antti Häkkisen, Panu Pulman ja Miika Tervosen toimittama ”Vieraat kulkijat - tutut talot: Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa” on erittäin tervetullut lisä suomalaiseen historiankirjoitukseen. Kirjassa nivotaan yhteen etnisyyteen liittyviä kysymyksiä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. 500-sivuinen kirja koostuu 14 artikkelista ja sen tekemiseen on osallistunut yhteensä 10 kirjoittajaa. Kirjassa tuodaan suuren yleisön saataville Suomen Akatemian SYREENI (Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa) - tutkimusohjelman yhden alahankkeen tulokset.

Häkkinen, Antti; Pulma, Panu & Tervonen, Miika (toim.): Vieraat kulkijat - tutut talot: Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. 502 sivua. ISBN 951-746-755-9.

Antti Häkkisen, Panu Pulman ja Miika Tervosen toimittama ”Vieraat kulkijat – tutut talot: Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa” on erittäin tervetullut lisä suomalaiseen historiankirjoitukseen. Kirjassa nivotaan yhteen etnisyyteen liittyviä kysymyksiä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. 500-sivuinen kirja koostuu 14 artikkelista ja sen tekemiseen on osallistunut yhteensä 10 kirjoittajaa. Kirjassa tuodaan suuren yleisön saataville Suomen Akatemian SYREENI (Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa) – tutkimusohjelman yhden alahankkeen tulokset.

Kirjan kantava ajatus on kumota oletus suomalaisen yhteiskunnan historiallisesta homogeenisyydestä ja yhtenäiskulttuurista, joka nähdään 1800-luvulla alkaneen nationalistisen politiikan luomana illuusiona, joka on historiankirjoituksessa nielty karvoineen päivineen. Myytti yhden kulttuurin ja kansan Suomesta sisältää kirjoittajien mukaan näkemyksen poikkeuksellisen yhdenmukaisesta yhteiskunnasta etnisyyden, uskonnon, sosiaalisen rakenteen, elämänmuotojen ja identiteettien näkökulmista (s. 9-10), jolla on tukahdutettu olemassa ollutta moninaisuutta. Kirjassa yhtenäisyyden väitettä kyseenalaistetaan erilaisia valta-asemaltaan heikompia ryhmiä tarkastelemalla, jota kautta myös avataan nationalistista vallankäyttöä. Rinnakkaisena tarinana kulkee muutos köyhästä agraarivaltiosta vaurastuneeksi, teollistuneeksi ja kaupungistuneeksi moderniksi yhteiskunnaksi.

Sisällöllisesti teoksessa käsitellään suomalaisen alaluokan historiaa, työläisperheen elämää, maaseudun naisia ja erilaisia kiertolaisia, kuten rihkamakauppiaita, ojureita ja hevosnylkyreitä. Lisäksi siinä tarkastellaan juutalaiseen, venäläiseen ja romanivähemmistöön sekä siirtokarjalaisiin liittyviä kysymyksiä. Kirjan suurin ansio onkin näiden yhteiskunnan marginaaleissa eläneiden ihmisten tuntojen ja vaiheiden tuominen laajasti saataville sekä niiden väliset keskinäiset erot. Lopuksi Panu Pulma tarkastelee yleisemmällä tasolla suomalaisen etnopolitiikan muotoutumista ja Miika Tervonen kritisoi monikulttuurisuusideologiaa kulttuurisesta essentialismista.

Antti Häkkisen artikkeli maaseudun kiertolaisista ja kiertolaisuudesta on kirjan ehdotonta kärkeä. Kulkijoiden joukossa oli niin arvostettuja ammattimiehiä, kuten suutareita, kuin halveksittujen ammattien edustajia: esimerkiksi sälli ja hevosnylkyri. Häkkinen on luonut artikkelia varten mielenkiintoisen teoreettisen mallin ”maineesta”, joka koostuu niin arvostusta kuin stigmaakin luovista tekijöistä (s.234-235). Mallin avulla hän luo muistitietoa analysoimalla maineprofiileja eri ammattikunnille (s. 237) ja etnisille ryhmille (s. 251). Arvostuksen ja stigman käsitteillä on mahdollista avata eri ryhmien yhteiskunnallista asemaan asettumatta silti alttiiksi yleistävälle paternalismille ja uhrikeskeisyydelle. Maineprofiilit osoittavat etteivät halveksituimmatkaan ryhmät olleet sitä aina ja kaikissa tilanteissa.

Venäläisiä käsittelevät Tiina Korhosen ja Outi Kirmon artikkelit tuovat esille venäläisen väestön moninaisuuden ja aseman uskonnollisella, kielellisellä ja poliittisella tasolla. Ortodoksinen uskonto, venäjän kieli ja itsenäistymisen jälkeinen suhde Neuvostoliittoon johtivat näiden erityispiirteiden yksityistymiseen ja jopa niiden kieltämiseen sekä tietoiseen itsensä suomalaistamiseen. Outi Kirmon vaikeudet löytää haastatteluihin suostuvia venäläistaustaisia 2000-luvun Suomessa kertovat syvistä traumoista (s. 344). Monille ortodoksinen seurakunta ja yhdistykset toki tarjosivat kotoisan suojapaikan, mutta työelämässä venäläisyys häivytettiin taka-alalle.

Tarkastelluista etnisistä ryhmistä voidaankin todeta, että romanit säilyivät marginaalisessa asemassa koko tarkasteluajanjakson, kun taas juutalaiset ja venäläiset, joskin eri tavoin, pystyivät sieltä nousemaan. Analyysissään suomalaisesta etnopolitiikasta Panu Pulma kommentoi romanien ja saamelaisten vasta viime vuosikymmeninä parantunutta asemaan tuomalla esiin kansainvälisen yhteistyön ja painostuksen merkityksen näiden ryhmien kohdalla. Ilman sitä voisimme olettaa, että kummankin ryhmän asema olisi nykyistä huonompi.

Pitkään kirjaan mahtuu toki aina napinan varaa. Ensinnäkin kirjoittajat olisivat voineet selkeämmin hakea yhteyksiä tai ainakin tarjota enemmän vertailukohtia nykypäivän tilanteeseen niin teoreettisella tasolla kuin aineistonkin osalta. Etnisyys- ja syrjäytymistutkimusta tehdään jo melko leveällä rintamalla ja historiallista aineistoa olisi voinut peilata näiden tulosten valossa. Muun muassa suomalaisten juutalaisten sosiaalisen aseman muutos osoittaa kuinka etnisyydestä ei väistämättä muodostua loukkua, vaan että kyse on aikaan ja paikkaan sidotusta ilmiöstä, joka muuttuu siinä kuin muukin maailmassa. Toisaalta somalien kohdalla voisi pohtia, että onko heillä vaarana joutua ”uusiksi romaneiksi”, jotka kärsivät monikertaisesta ja periytyvästä syrjäytymisestä.

Lukijan tehtävää olisi lisäksi suuresti helpottanut, jos kirjan alussa olisi ollut jonkinlainen yleinen kirjallisuus- ja tutkimuskatsaus aikaisempaan, historialliseen etnisyystutkimukseen Suomessa. Nyt näitä tietoja tulee tipoittain matkan varrella, ja ainakin itse jäin miettimään, että mikä on tämän kirjan suhde aikaisempaan tutkimukseen. Harmillisinta oli myös se, ettei aivan kaikkia viittauksia löytynyt lähdeluettelosta.

Teos on historialliseksi tutkimukseksi harvinaisen ajankohtainen. Parhaillaan pohditaan mihin suuntaan 1990-luvulla monietnistynyt Suomi on menossa, johon kirja tarjoaa oivaa historiallista perspektiiviä. Tämän päivän ”mamu-talkissa” eli maahanmuuttajapuheessa nimittäin turhan usein unohdetaan muutosten pitkäkestoisuus ja pitkäaikaisuus. Integraatiopyrkimykset halutaan toteuttaa nyt ja heti. Tasaveroisen kohtelun nimissä ryhmiä pyritään kohtelemaan samalla tavoin, vaikka niiden lähtökohdat, mahdollisuudet ja yleisempi yhteiskunnallinen asema ovat hyvin erilaisia. Käsillä oleva teos osoittaa hyvin kuinka eri ryhmien kohtalot ovat samana ajanjaksoja vaihdelleet varsin paljon.

Kaiken kaikkiaan ”Vieraat kulkijat – tutut talot” on kokonaisuudessaan korkeatasoinen, ansiokas ja innovatiivinen kooste perinteisten vähemmistöjen ja köyhyyden tutkimuksesta Suomessa. Siitä saavat monet nykypäivän vastaavia ilmiöitä tutkivat kotimaista vertailupohjaa analyyseilleen, jottei kaikessa tarvitse olla muiden maiden esimerkkien varassa. Kirja sisältää paljon uutta tietoa ja toivon sen löytävän laajan lukijakunnan niin historioitsijoiden kuin nykypäivän etnisyystutkijoiden joukossa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *