Krimin liittäminen Venäjään ja Itä-Ukrainan kriisi ovat aktivoineet Euroopan turvallisuuskeskustelua toden teolla, ja myös Suomessa asia on saanut osakseen huomiota. Yhtenä piirteenä tästä on useiden Natoa sivuavien teosten julkaiseminen. Markku Salomaan teos Puhutaan Natosta on sopiva lisä kirjallisuuden voimin käytävään keskusteluun. Se on yhdistelmä niin tutkimusta kuin perustietojen luettelemista, ja antaa sellaisenaan sisältöä Nato-keskustelun argumentteihin. Docendo on julkaissut viime aikoina Salomaan teoksen lisäksi myös Gustav Hägglundin ja Jukka Valtasaaren teokset, jotka sivuavat samaa aihepiiriä.

Markku Salomaan Puhutaan Natosta jakaantuu johdannon lisäksi kahteentoista käsittelylukuun, lähdeluetteloon sekä liitteisiin. Salomaa lähtee liikkeelle perusajatuksesta, että Naton asemasta on muotoutumassa keskeinen Euroopan turvallisuuden takaaja. Teoksen tarkastelussa hyödynnetään muun muassa Samuel Huntingtonin paradigmoja, ja näyttääkin siltä, että ajatus sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä ei ole lainkaan vanhentunut oppirakennelma. Ainakin se auttaa ymmärtämään maailmassa käynnissä olevaa poliittista liikehdintää. Salomaan teos ei sinällään ole akateeminen tutkimus, vaan Euroopan tilannetta on helpompaa ymmärtää lähestymistavalla, jossa perehdytään Naton historiaan, nykytilaan ja organisaation toimintaa ja päätöksentekoa määritteleviin tapoihin, sekä missä analysoidaan käytännössä Venäjän potentiaalista uhkaa; millä tavoin se näyttäisi olevan valmis laajentumiseen niin sotilaallisin, taloudellisin kuin poliittisin keinoin, ja miksi Nato on tärkeä osa Euroopan ja mahdollisesti myös Suomen turvallisuutta. Siten onkin hyödyllistä rakentaa kokonaiskuvaa myös koko maailmassa vaikuttavista tekijöistä.

Teoksen pääpaino on turvallisuudessa ja sen ymmärtämisen käsittelyssä. Nato tulkitaan ennen kaikkea keinoksi luoda turvallisuutta kollektiivisella järjestelyllä, jolla pystytään vakauttamaan Euroopan oloja ja tapa lähentää saman arvomaailman omaavia valtioita atlantistismin kautta. Turvallisuuspoliittisesti muuttuvassa maailmassa Nato on yhä keskeisempi toimija, joka alkaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä kääntyä taas sisäänpäin ja siten panostamaan enemmän nimenomaan Euroopan turvallisuuteen kriisinhallintaoperaatioiden sijaan. Teoksessa tehdään selväksi erilaisten organisaatioiden, ennen kaikkea Naton ja nyt jo käytännössä edesmenneen WEU:n suhde, ja niiden asema suhteessa erityisesti Euroopan unioniin.

Katteettomia uskomuksia

Natoa tai Euroopan turvallisuutta ei voi käsitellä ilman ydinaseita, eikä Salomaa jätäkään aihetta käsittelemättä. Ydinaseet todetaan kiihkottomasti osaksi turvallisuusjärjestelyitä, eikä Naton roolia tai toimenkuvaa näytä olevan rationaalista tarkastella puhtaasti ydinaseiden kannalta. Yhdeksi Suomen turvallisuuden kannalta ongelmalliseksi kohdaksi katsotaankin se, että jos Venäjä haluaisi vaikuttaa Suomen poliittiseen tilanteeseen ydinaseilla uhkaamisella, ei Suomella olisi yksinkertaisesti mitään keinoja vastata. Toisaalta sama ongelma piilee Suomen puolustusratkaisussa, jonka perusajatuksena on kyetä vastustamaan mahdollista hyökkääjää siihen saakka, kunnes kansainvälinen yhteisö rientää apuun. Ongelmaksi muodostuukin se, että Suomella ei ole olemassa sopimusta sotilaallisen avun saannista. Siten Suomen puolustusratkaisu nojaa uskomuksiin, joiden toteutumisesta ei ole mitään takeita.

Salomaan teoksen parhaaksi anniksi osoittautuivat kappaleet kahdeksasta kahteentoista, joissa käsiteltiin niin Euroopan turvallisuusidentiteetin muovautumista, Venäjän sotilaallisia ja poliittisia intressejä sekä Naton laajentumisen logiikkaa. Salomaa on myös hyvin suorasukainen siitä, miten kokee Suomen tilanteen.

Nato on ollut pitkään Suomen poliittisessa keskustelussa eräänlainen peikko. Suomi tekee Naton kanssa yhteistyöstä rauhankumppanuuden myötä, mutta muuten Nato-keskustelu on keskittynyt eräänlaiseen optio-ajatteluun. Poliittinen eliitti puhuu jäsenyyden tarpeettomuudesta, mutta ylläpitää retorisesti ajatusta siitä, että tarpeen tullen Suomi voi ottaa jäsenyyden kannalta tarvittavat askeleet. Ukrainan tapahtumat ovat periaatteessa antaneet syyn pohtia sitä, mikä tilanne sitten vaatisi jäsenyyttä, mutta se keskustelu on jäänyt harmillisen vähäiseksi. Salomaa tuomitsee Nato-option hyödyntämisen, koska sillä ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa; ei ole olemassa mitään sopimusinstrumenttia, joka loisi Suomelle option jäsenyydestä. Maa joko on tai ei ole Naton jäsen, ja ainoastaan jäsenet hyötyvät Naton turvallisuustakuista.

Kuva: Naton kokous Nizzassa 2005 (Wikipedia)

Jäsenyyttä puoltavia argumentteja

Salomaan näkökulmasta Nato on väistämättä se järjestely, jolla tietyn arvomaailman jakavat valtiot huolehtivat valtiollisten rajojensa kunnioittamisesta. Se täydentää Euroopan muita turvallisuutta ylläpitäviä järjestöjä, kuten Euroopan unionia, Euroopan neuvostoa sekä ETY-järjestöä. Salomaa tekee selväksi, että EU:sta ei ole enää luomaan puolustusrakenteita. WEU oli lähellä tulla EU:n turvallisuuspilariksi, mutta Ruotsin silloinen ulkoministeri ja Suomen silloinen ulkoministeri Tarja Halonen käytännössä blokkasivat prosessin. Tässä mielessä viime aikojen keskustelu EU:n armeijasta on pahasti myöhässä, koska sen etsikkoaika meni jo ohi 1990-luvulla.

Teoksessa on hyödynnetty n. 300 lähdeviitettä, joskin olisin nähnyt mielelläni niitä enemmänkin. Lähteinä on käytetty erilaisia julkisia asiakirjoja sekä erilaista ennen kaikkea läntisten tutkijoiden tuottamaa kirjallisuutta. Teoksen sisältö on pääasiassa hyvää tasoa, vaikka erityisesti teoksen alkupuolella keskitytään Naton perustietojen luetteluun, jolloin analyyttisyys kärsii. Ajoittain paremmalla kontekstoinnilla olisi saavutettu uskottavampi tulkinta, kuten esimerkiksi arviolla, että Naton pelote pysäytti Venäjän uudet aluevaltaukset Ukrainassa. Naton jäsenvaltioiden omille päätöksentekoprosesseille olisi ollut hyvä antaa enemmän huomiota. Kosovon sota, toisin kuin Salomaan teoksessa esitetään, ei kaikkien mielestä ollut aivan niin suoraviivaisen onnistunut operaatio nimenomaan päätöksenteon kannalta.

Tekstistä löytyi pari kauneusvirhettä. Niistä vähäisempi ongelma ovat yksittäiset kirjoitusvirheet, joita teoksesta löytyi sieltä sun täältä. Keskeisempi kauneusvirhe oli tapa kirjoittaa Nato kokonaan isoilla alkukirjaimilla. Teoksesta löytyy aihepiirin seurauksena väistämättä runsaasti viittauksia erilaisiin kansainvälisiin sopimuksiin tai organisaatioihin, erityisesti Natoon, ja lopputuloksena sivut ajoittain täyttyvät erilaisista kirjainlyhennelmistä. Naton kohdalla olisi voinut käyttää tässä arvostelussa käytettyä ulkomuotoa, niin tekstistä olisi muotoutunut lukijaystävällisempi. Yhtäkaikki, teoksessa käytetty tapa on johdonmukainen.

Kaiken kaikkiaan teos on hyödyllinen lisä Suomen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun nimenomaan siinä, että se tarjoaa perusteltuja argumentteja turvallisuuskeskusteluun. Tulkinta on sinällään selvästi Nato-jäsenyyden kannalle kallistuva. Jäsenyyden puolesta onkin nyt esitetty vahvoja argumentteja, jotka nojaavat käsitykseen turvallisuudesta niin Euroopan nykytilanteessa kuin todennäköisessä lähitulevaisuudessa.

Kuva: Kartta Naton laajentumisesta 1949-2009 (Wikipedia)