Näyttävää ja maittavaa

Tiedon tyttäret on tärkeä lisä suomalaisen naishistoriaan sekä oikeastaan ensimmäinen suomeksi kirjoitettu useita maita, tieteenaloja ja aikakausia kattava tutkimusperustainen teos tieteen historiasta. Marjo Nurminen onnistuu kirjan johdannossa puhuttelemaan kahta erilaista lukijaa, metodologiseen keskusteluun vihkiytynyttä historiantutkijaa ja tästä keskustelusta autuaan tietämätöntä maallikkoa. Kirjan teksti on kertovaa ja kuvailevaa pikemminkin kuin analyyttistä, ja sen ansio on nimenomaan tieteenhistorian suuren kertomuksen osaavassa täydentämisessä.

Nurminen, Marjo T.: Tiedon tyttäret. Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen. WSOY, 2008. 445 sivua. ISBN 978-951-0-31824-9.

Tietokirjan kirjoittaminen muistuttaa salaatin tekemistä. Onnistuneeseen lopputulokseen tarvitaan tuoreita raaka-aineita (ajanmukaista ja pätevää tutkimuskirjallisuutta), pilkkomista ja sekoittamista (aineiston valikointia, yhteensovittamista ja jäsentämistä) ja houkutteleva esilllepano. Parhaassa tapauksessa kastike sitoo erilaiset maut yhteen ja tekee kokonaisuudesta omaleimaisen.

Vertauksen ei ole tarkoitus olla vähättelevä. Hyvän tietokirjan kirjoittaminen on erittäin vaikea taito, mitä osoittaa osaltaan sekin, että vuonna 2008 ilmestynyt Tiedon tyttäret on paitsi merkittävä panos suomalaiseen naishistoriaan oikeastaan myös ensimmäinen suomeksi kirjoitettu tieteenhistorian yleisesitys, so. useita maita, tieteenaloja ja aikakausia kattava tutkimusperustainen teos tieteen historiasta. Teos välittää kaksi keskeistä opetustaan – että naisilla on paikka tieteenhistoriassa ja että tieteellä on sosiaali- ja kulttuurihistoriansa – lukijalle vakuuttavasti ja viihdyttävästi.

Tuoreet raaka-aineet

Kansainvälistä tutkimusta tutkijanaisten historiasta on 1980-luvun alun jälkeen ilmestynyt runsaasti. Marjo Nurminen tuntee ja hyödyntää tätä kirjallisuutta laajasti. Ilahduttavaa on, että hän näyttää käyttäneen jonkin verran myös muuta kuin englanninkielistä kirjallisuutta. Raaka-aineiden alkuperästä ei tosin voi olla täyttä varmuutta, koska alaviitteet on teoksessa suomalaisen tietokirjaperinteen mukaan minimoitu. Lukukohtainen lähdeluettelo lisää tutkimuksellista läpinäkyvyyttä ja myös auttaa aiheesta kiinnostunutta halutessaan löytämään alkuperäistutkimusta aiheesta.

Historiallista tutkimusta tutkijanaisista on karkeasti ottaen kahdenlaista: osa nostaa tutkijanaisia esiin unohduksesta ja osa koettaa selittää mistä naisten marginaalinen asema länsimaisessa tieteessä johtuu. Tiedon tyttäret nojautuu edelliseen tutkimusperinteeseen. Se nostaa esiin joukon toimijoita, joita tieteenhistorian pikkujättiläiset eivät tunne, maailmanhistorian pikkujättiläisistä puhumattakaan. Vaikka teoksen alaotsikko puhuu oppineista naisista, monet sen kohdehenkilöistä eivät olleet vain jonkin alan erikoistietoja omaavia oppineita, vaan myös tietoa aktiivisesti tuottavia, arvioivia ja välittäviä tutkijoita.

Nurminen tarkastelee 25 naista faaro Hatsepsutista (n. 1518 – 1468 eKr) Marie Paulze Lavoisieriin (1758 – 1836). Otos on pakostakin vain pisara meressä. Esimerkiksi Biographical Dictionary of Women in Science (2000) esittelee noin 2730 naistutkijaa, joista sadat osuvat Nurmisen tarkastelemalle ajanjaksolle. Nurminen mainitsee toki tekstissään muitakin oppineita naisia, ja lisäksi kirjasta lopusta löytyy bonuksena sata minielämäkertaa. Ankaralla kädellä valikoiminen toimii, sillä se on antanut mahdollisuuden paneutua tarkasteltuihin hahmoihin perusteellisesti.

Miksi juuri nämä naiset? Tähän kysymykseen kirjoittaja ei suoraan vastaa. Ainakin heistä on ollut saatavissa riittävästi aineistoa hyvän tarinan kirjoittamiseen. Valintaa lienee ohjannut myös pyrkimys kattavuuteen: tapaukset levittäytyvät eri aikakausille – muinaiskulttuureihin, antiikkiin, keskiaikaan, renessanssiin sekä 1600- ja 1700-luvuille – ja monille oppineisuuden aloille. Tapaustutkimukset käsittelevät (nykykäsittein ilmaistuna) ainakin kemian, filosofian, matematiikan, historian, klassisten kielten, lapsenpäästöopin, astronomian ja kasvitieteen taitajia.

Oppialojen runsaus auttaa lukijaa huomaamaan, miten muuttuvia ja mielivaltaisia ovat olleet naisille kulloinkin sopivana pidetyn tieteentekemisen rajat. Esimerkiksi kemiaa, joka sittemmin on ylennetty ”kovien” tieteiden joukkoon, pidettiin 1700-luvulla erityisen sopivana naisille, koska se assosioitui ruuanlaittoon ja rohtoihin. Monet naiset myös kunnostautuivat nykyisin miehiseksi mielletyssä matematiikassa, varmaankin osittain siksi että sitä saattoi harjoittaa kotona, ilman erityisiä tiloja tai laitteita.

Onnistuneet sekoitussuhteet

Tiedon tyttärien ajallinen rajaus on selkeä: kirja alkaa muinaiskulttuureista ja päättyy 1800-luvun alkuun. Rajaus on tarkoituksenmukainen, sillä viimeisen 200 vuoden aikana tutkijanaisten määrä on moninkertaistunut, tieteen kenttä laajentunut ja tieteellinen kirjallisuus teknistynyt siinä määrin, että yhden ihmisen olisi hyvin vaikea hallita kunnolla useita tieteenaloja. Ajallisen etäisyyden tuoma eksotiikka on kenties myös tuonut teokselle lisää lukijoita.

Myöskään rakenteen kanssa ei turhia konstailla: käsittely etenee kronologisesti niin, että alaluvuissa käsitellään yksi, kaksi tai (yhdessä tapauksessa) kolme naista. Luvut kertovat naisten elämänvaiheista ja saavutuksista oman aikakautensa tieteen, kulttuurin ja yhteiskunnan muodostamassa kontekstissa. Yksilökeskeisyys on perinteinen mutta etenkin laajalle lukijakunnalle suunnatussa teoksessa toimiva ratkaisu. En kuitenkaan nimittäisi kirjan lähestymistapaa mikrohistorialliseksi, kuten Nurminen tekee, pelkästään sillä perusteella että se keskittyy yksilöihin, joita voi pitää joissain suhteissa poikkeuksellisina tai marginaalisina.

Luvut ovat melko itsenäisiä, mikä helpottaa teoksen jakamista sopiviin luku-urakoihin. Lukujen irrallisuus kuitenkin jättää tapaustutkimuksia sitovien teemojen etsimisen lukijalle. Eräs asia joka kiinnitti omaa huomiotani useammassa kuin yhdessä tapauksessa on se, miten kekseliäästi tutkimusintoiset naiset hyödynsivät usein rajattua toimintapiiriään, miten he esimerkiksi tutkivat tähtiä kotinsa katolta käsin tai havainnoivat hyönteisiä puutarhassaan. Ulkopuolisuus vaikeutti tutkijanaisten elämää, mutta pani toisaalta tekemään ja näkemään asioita omintakeisella, valtavirrasta poikkeavalla tavalla. Ilmiö on tuttu muualtakin kuin tieteestä: jollain ilmeisellä mutta vaikeasti määriteltävällä tavalla esimerkiksi Barbara Strozzin (1616-77) sävelkieli tai Artemisia Gentilleschin (1593-1652/53) maalaukset erottuvat aikansa musiikin ja kuvataiteen valtavirrasta.

Siinä missä horisontaaliset, yliajalliset kytkennät tapausten välillä jäävät ohuiksi, Nurminen näkee paljon vaivaa istuttaakseen tarinat vertikaalisesti oman aikansa tieteeseen ja yhteiskuntaan. Konstekstualisoinnissa hän onnistuu hyvin. Kiitos sen, mitä Helsingin Sanomien arvostelija nimitti (29.10.2008) ”makrohistorialliseksi laverteluksi”, teos laajenee päteväksi tieteenhistorian yleisesitykseksi, joka soveltuu myös yliopistolliseksi oppikirjaksi.

Ei ole yllättävää, että vuosituhansien mittaisella matkalla jokunen mutka tulee vedetyksi turhan suoraksi. Nurminen esimerkiksi toteaa kategorisesti, että lääkärit syrjäyttivät kätilöt melkein kokonaan 1700-luvulle tultaessa (197). Missä mielessä? Eivät ainakaan määrällisesti. Esimerkiksi Suomessa ei 1700-luvulle tultaessa ollut yhtään koulutettua lääkäriä, ja 1700-luvun lopussakin vain kymmenkunta, siis kymmeniätuhansia synnytysiässä olevia naisia kohden. Läntisen Euroopan maissa koulutettuja lääkäreitä ei väkilukuun suhteutettuna ollut juuri sen enempää. Mikäli 1700-luvun synnyttäjällä ylipäätään oli apunaan ammattiauttaja, tämä oli todennäköisesti kätilö.

Kaunis kattaus

Esillepano on Tiedon tyttärissä harvinaisen onnistunut. Kirja on kauniisti taitettu ja runsaasti kuvitettu. Teksti on esimerkillisen selkeää ja miellyttävää lukea, ei sen paremmin kuivaa kuin räväkkääkään. Omalaatuisetkin oppirakennelmat on onnistuttu selittämään kansantajuisesti ja kiinnostavasti. Kuvitus on upea. Kuvat ovat kauniita, runsaita ja informatiivisia. Kuvatekstien suhteen on tehty toimiva valinta: kuvaileva osuus on kuvan alla, lähdetiedot luettelossa kirja lopussa. Eräs seikka vähän kummastuttaa: jos kustantaja on investoinut kirjan ulkoasuun näinkin paljon, eikö se olisi voinut investoida vielä siihen yhteen oikolukijaan, joka olisi karsinut monet lyöntivirheet muuten niin hiotusta kokonaisuudesta.

Mutta entäs kastike?

Tiedon tyttärien johdanto on tiedeviestinnän taidonnäyte: Nurminen onnistuu siinä puhuttelemaan kahta erilaista lukijaa, metodologiseen keskusteluun vihkiytynyttä historiantutkijaa ja tästä keskustelusta autuaan tietämätöntä maallikkoa. Edellinen tunnistaa johdannosta viittaukset sellaisiin ajankohtaisiin keskustelunaiheisiin kuin tiedon arkeologiaan, historiallisen tapahtumisen kontingenssiin, intersektionaalisuuteen ja sukupuolen konstituoitumiseen valtasuhteissa. Jälkimmäistä ei kuitenkaan vieroteta teknisellä termistöllä. Moni opinnäytteen tekijä voisi ottaa Nurmisesta oppia: myös isot ja monimutkaiset asiat voi ilmaista selkeästi, kunhan on itse vaivautunut ajattelemaan ne loppuun asti.

Johdantoon – oikeastaan johdannon ja käsittelylukujen suhteeseen – liittyy kuitenkin myös merkittävin varaus, jonka haluan teoksen suhteen esittää. Kirjoittaja tulee metodologisia ihanteita esitellessään luvanneeksi liikoja. Hän asettaa tavoitteeksi muuttaa tieteenhistorian juonta pikemminkin kuin vain täydentää sitä, ”tehdä näkyviksi ja ymmärtää niitä kulttuuriin sisäänrakennettuja mekanismeja, joiden kautta naiset on yritetty sulkea oppineisuuden ja tieteiden harjoittamisen ulkopuolelle” sekä pyrkiä ”analysoimaan ja jäsentämään uudelleen niitä kulttuurisia arvoja, sääntöjä ja käytänteitä, jotka pitivät yllä vallitsevaa sukupuolijärjestelmää.” (18) Tällaisiin tavoitteisiin teos ei kiistattomista ansioistaan huolimatta yllä. Teksti on kertovaa ja kuvailevaa pikemminkin kuin analyyttistä, se ei identifioi mitään yleisiä poissulkemisen mekanismeja, ja sen ansio on nimenomaan tieteenhistorian suuren kertomuksen osaavassa täydentämisessä.

Tiedon tyttäret herättää monia tärkeitä kysymyksiä sukupuolen ja tieteen suhteesta ja antaa aineksia vasta niihin, mutta vastausten muotoilemisen se jättää lukijalle. Keskeisin näistä kysymyksistä on tietysti se, miksi naiset ovat jääneet marginaaliin länsimaisen tieteen historiassa. Omalla kohdallani Nurmisen teoksen lukeminen vahvisti käsitystä, että avain tämän kysymyksen ratkaisemiseen on tieteen tekemisen perustavalla tavalla kollektiivisen luonteen ymmärtämisessä: tutkijuutta syntyy vain siellä ja siinä määrin, kun toimijan on mahdollista kytkeytyä ihmisistä, kirjoista, instrumenteista jne. muodostuviin verkostoihin, niihin joissa tieteelliseksi määrittyvää tietoa tuotetaan, siirretään, testataan, kyseenalaistetaan ja vahvistetaan. Verkostot ovat hauraita ja muuttuvia. Naisen on eri syistä ollut erityisen vaikeaa kytkeytyä niihin ja erityisen helppoa tipahtaa niiden ulkopuolelle.

Oman verkostonsa muodostaa myös tieteen historia. Niin kauan kuin tämän verkoston solmukohdissa on tutkijoita, joiden vakaumuksen mukaan nainen ei voi luoda mitään aidosti merkittävää tieteen alalla, putoaa moni tutkijanainen, oli hän kuinka etevä tai merkittävä hyvänsä, tieteen aikakirjoista. Tällaisia historioitsijoita on ollut riittämiin. Jo tämän vuoksi Tiedon tyttärien kaltaiset kirjat ovat tärkeitä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *