Jack El-Hain teos Göring ja psykiatri kuvaa amerikkalaisten yrityksiä ymmärtää kolmannen valtakunnan johtohahmojen psyykettä ja pahuuden olemusta. Teoksen keskushenkilönä on psykiatri Douglas Kelley. Sodan päätyttyä Kelleylle tarjoutui poikkeuksellisen kiintoisa työtehtävä Nürnbergin oikeudenkäyntiä odottavien natsijohtajien psykiatrina. Kelley tarttui tilaisuuteen koko tarmollaan, haaveillen tieteellisestä läpimurrosta. Kirja on henkilökuvan ohella kiintoisa katsaus psykiatrian ja politiikan välisistä kytkennöistä.

Natsijohtajien ja erityisesti Hitlerin psyykettä oli toki analysoitu jo aiemmin, sodan aikana ja tiedustelutarkoituksissa, mutta varsin hajanaisten lähteiden avulla. Näitä varhaisia tulkintoja voi pitää varsin mielikuvituksellisina. Natsijohtajien suora kohtaaminen avasi kuitenkin aivan toisenlaisia mahdollisuuksia, ja heille tehtiinkin laajasti erilaisia testejä älykkyystutkimuksista Rorschachin musteläiskätestiin.

Tulkinnoilla oli luonnollisesti kiinnostavuutta ihmisen psyyken analyysin kannalta, mutta niillä oli oma vaikutuksensa myös sodan jälkeisessä politiikassa pyrittäessä vahvistamaan demokratiaa ja vapautta, ja varmistamaan ettei sotaan johtanut tilanne enää koskaan toistuisi. Oleellista oli ymmärtää ”natsipsyykettä” ja sen mahdollisia patologioita.

Kylmän sodan käynnistyttyä uudeksi viholliseksi noussut Neuvostoliitto rinnastettiin usein Hitlerin hallintoon vastaavana totalitaristisena hirmukoneistona, ja jälkimmäiseen kohdistuneille analyyseillekin tuli sitä myöten uutta käyttöä. Oma lukunsa on pohtia, miten joskus varsin patologisetkin tulkinnat olisivat mahtaneet suhteutua esimerkiksi 1950-luvun kommunistijahtiin ja ”mccarthyismiin”.

Kilpajuoksu natsipsyyken ymmärtämiseksi

Yksi kirjan sivujuonteista on Kelleyn ja toisen natsijohtajia tutkineen psykologin Gustave Gilbertin välinen kilpailu. Kelleyn jälkeen Nürnbergiin saapunut Gilbert osasi saksaa, ja kykeni siten luomaan suoremman kontaktin vankien kanssa. Molemmat kirjoittivat jälkikäteen natsijohtajia analysoineen kirjan havaintojensa perusteella. Kolmantena vankeja haastatelleen psyyken ammattilaisen, Kelleyn seuraajaksi tulleen Leon Goldensohnin muistiinpanoista on lisäksi postuumisti koottu kirjan mittainen esitys, joka on sittemmin suomennettu.

Gilbertin teos sai aikanaan selvästi enemmän huomiota kuin Kelleyn analyysi. Hänen tekstinsä kuvasi kenties paremmin ajan henkeä, ja sitä, millaisena natsijohtajat haluttiin nähdä. Toisin kuin Kelley, Gilbert näki heidät pahuuden prisman kautta, mielisairaina ja psykopaatteina. Hän kirjoitti muun muassa ”tappajaroboteista”.

Kelley puolestaan ei nähnyt suurta eroa esimerkiksi menestyneen yritysjohtajan ja kolmannen valtakunnan keskeisten henkilöiden välillä. Hitlerin hallinnon taustalla Kelley näki yksilöpsykologisten tekijöiden sijaan sosiokulttuurisia syitä. Hän varoittikin lapsellisiksi kuvaamiaan amerikkalaisia siitä, että vastaava ilmiö voisi hyvin tapahtua heilläkin.

Akateemisissa tulkinnoissa Kelley kuitenkin lopulta otti ainakin erävoiton, muun muassa Hannah Arendtin kirjoitusten ja Stanley Milgramin tutkimusten antaessa taustatukea, vaikka Gilbertin esittämät tulkinnat ovat edelleen osa ainakin populaarikulttuuria.

Sittemmin Kelleyn esittämälle tulkinnalle on antanut tukea myös Christopher Browning tutkiessaan sosiaalipsykologiaa ja autoritäärisen yhteisön vaikusta tappotehtäväiin joutuneiden rivimiesten tasolla. Näkemys natsijohtajien ”pahuudesta” on arkipäiväistynyt ja kuten Browning osoitti, raakoihin tekoihin ei vaadittu mitään erityistä mielenlaatua – pois lukien kenties taipumus totella auktoriteetteja.

Göring ja psykiatrin demonit

Kirjan keskushenkilöksi nousee Kelleyn ohella Hermann Göring, joka kiehtoi psykiatria myös persoonallaan. Korkea-arvoisimpana kolmannen valtakunnan sodasta elossa selviytyneistä, tai eloon jääneistä johtajista Göring on luonnollisesti kiinnostanut monia muitakin.

Toisaalta ehkä juuri siksi, että häntä on päästy tarkastelmaan lähempää, hän ei ole yhtä pahamaineinen kuin esimerkiksi Himmler tai Hitler. Kuten El-Hain kirjakin pyrkii osoittamaan, hän oli lopulta varsin tavallinen, vaikkakin narsistinen hahmo, josta ei voinut luoda myyttejä.

Göringin maineen suhteen on kiinnostavaa havaita, että hän ei useiden muiden Hitlerin hallinnon hahmojen tavoin juuri esiinny uusnatsien propagandassa. Göringin maine on siis heille ilmeisen hankala, mahdollisesti koska hänestä ei ole mahdollista luoda vastaavalla tavalla myyttiä.

Kelley kävi Göringin kanssa pitkiä keskusteluja, joissa esille nousivat myös psykiatrin omat demonit. Kunnianhimoinen psykiatri tunnisti haastateltavassa kenties kaltaisensa. Göringin itsemurhan psykiatri näki eräänlaisena viimeisenä voittona, uhmakkaana tekona, jolla hän otti kohtalonsa omiin käsiinsä.

Draaman kaaren täydentää Kelleyn toisinto tuosta teosta, jos kohta epäselväksi jää, oliko teko lopulta vahinko. Psykiatri päätti päivänsä oman perheensä edessä ottamalla syanidikapselin.

El-Hain teos ei lopulta tarjoa paljoakaan uuttaa tietoa Göringistä tai muista natsijohtajista. Kelleyn analyysi, jossa hän arvioi etteivät haastattelemansa natsit olleet mieleltään sairaita, vaan tehokkaita ja älykkäitä johtajia, ja että vastaavia tyyppejä oli politiikan ja liikemaailman parissa Yhdysvalloissakin, on silti kiintoisa edelleenkin.

Kirja on kirjoitettu ennen Donald Trumpin valtaannousua, vaikka paikoin rinnakkaistuksia ei voi välttyä miettimästä. Sujuvasti kirjoitetussa kirjassa jää lähinnä häiritsemään se, että laajalti viitattujen psykologisten kokeiden ja teorioiden antia ei juuri kritisoida, vaan ne otetaan annettuina.