Presidentti Donald Trumpin vuoden 2017 virkaanastujaisia seuranneessa kiistelyssä Trumpin edustaja Kellyanne Conway viittasi erinäisiin väitteisiin vaihtoehtoisina faktoina. Tämä oli liikaa monille, mutta erityisesti Åsa Wikforssille Tukholman yliopiston teoreettisen filosofian professorille ja Kuninkaallisen tiedeakatemian jäsenelle.

Wikforssin mukaan elämme totuuden jälkeisessä ajassa, joka kulminoitui Donald Trumpiin ja hänen hallintonsa välinpitämättömyyteen faktoista. Leväperäinen puhe totuudesta oli Wikforssille osoitus filosofian tarpeellisuudesta tämän haitallisen ilmiön kitkemiseksi. Tästä syntyi teos Vaihtoehtoiset faktat, joka on Wikforssin yritys asettaa totuus takaisin omalle paikalleen sekä tarjota toivoa sekä keinoja disinformaatiota levittäviä voimia vastaan.

Wikforss on optimisti. Tieto on hänen mukaansa kyseenalaistettu historiassa monesti, mutta aina se on voittanut. Hän viittaa jopa Aristoteleen lausahdukseen ”ihminen on järjellinen eläin” vakuuttelussaan ihmisluonnon perimmäisestä rationaalisuudesta. Tällä luottavaisella asenteella Wikforss lähtee purkamaan kysymystä, mistä totuudenjälkeisessä ajassa on kyse ja mitä sille pitäisi tehdä.

Wikforss aloittaa käsitteistä tieto, totuus, uskomus ja fakta. Mitä ne ovat ja mikä on niiden merkitys? Tämän jälkeen hän jatkaa niihin yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin ja psykologisiin ilmiöihin, jotka hänen mukaansa selittävät nykyistä suhtautumista tietoon ja totuuteen. Kirjan tavoite on selkeä. Kuten Abba legenda Björn Ulvaeus totesi kirjan ilmestyttyä Ruotsissa 2017, ”Jotta tämä pysäyttäisi salaliittoteorioiden ja tyhmyyden vyöryn”.

Saattaa kuitenkin olla, että herra Ulveaus joutuu pettymään. Moinen tehtävä voi tietysti olla liikaa millekään kirjalle, mutta Wikforssin teos jää yrityksessään puolitiehen. Teos alkaa lupaavasti seikkaperäisellä tiedon ja totuuden käsitteiden analysoinnilla. Tässä osiossa Wikforss puolustaa tiukan realistista suhtautumista todellisuuteen. Tieto ei ole henkilökohtaista tai suhteellista vaan pohjautuu viimekädessä todellisuuteen ja siitä tehtyihin havaintoihin. Uskomukset eivät ole niiden voimakkuudesta huolimatta tietoa, jos ne eivät ole totta.

Maailma voi olla vain yhdellä tavalla

Milloin uskomus on totta? Keskeistä on, että tieto ei vaadi ehdotonta perustelua vaan riittävän. Tämän vuoksi pelkkä mahdollisuus virheellisyyteen ei Wikforssin mukaan ole vasta-argumentti esimerkiksi evoluutioteorialle. Wikforss tuo kuitenkin myös tuo esiin vaikeudet määrittää mikä on riittävä perustelu tai todistus totuudelle. Tätä hän kuvaa esimerkillä väittelystä siitä, onko maahanmuutto lisännyt rikollisuutta Ruotsissa. Lopputulemana on, että monimutkaisesta ilmiöstä, josta on hankala saada luotettavaa tietoa, on vaikea tai jopa mahdotonta sanoa lopullista totuutta.

Toisin sanoen, tiukasta realismista huolimatta tieto on usein epävarmaa, monimutkaista ja monitulkintaista. Kuten Wikforss toteaa, ehkä hieman ristiriitaisesti suhteessa aiempiin väitteisiinsä, ”faktat ovat mutkikkaita”. Tämä faktojen mutkikkuus vaikuttaa aiheuttavan päänvaivaa Wikforssille. Tästä esimerkkinä toteamus,

On vaihtoehtoisia tapoja tulkita maailmaa, mutta tulkinnan oikeellisuuden ratkaisee se, millainen maailma on, vaikkei koskaan voi tietää varmasti oikeaa tulkintaa.

Tiedon monitulkintaisuuksista huolimatta teoksen keskiössä on, että maailma voi olla vain yhdellä tavalla, eikä ole olemassa vaihtoehtoisia tosiasioita. Lupaavan alun jälkeen Wikforss poteroituu tämän eittämättä järkeenkäyvän, mutta samalla ehkäpä vähemmän tärkeän näkemyksen kanssa ja alkaa etsiä syyllisiä nykyiselle totuudenjälkeiselle ajalle ja sen leväperäiselle puheelle faktoista. Hän käy läpi erinäisiä ajattelun vinoumia, jotka saavat ihmiset uskomaan mitä haluavat.

Näistä lentokenttäkirjallisuuden klassikkoaiheista Wikforssilla ei kuitenkaan ole mitään erityisen uutta sanottavaa. Keskeisessä osassa ovat myös Donald Trumpin puheet ja niiden analysointi, missä Wikforss käy läpi erilaisia disinformaation muotoja valehtelusta niin sanottuun paskapuheeseen.

Postmodernismi – hölynpölyn tukijalka

Vähemmän yllättävästi Wikforss löytää keskeiset syylliset nykyiseen keskustelukulttuuriin postmodernista filosofiasta, sosiaalisesta konstruktivismista ja ylipäänsä ranskalaisista intellektuelleista. Hän näkee näiden ajatusten tukevan Donald Trumpin kaltaisia faktojen vähättelijöitä ja epämääräistä totuuskäsitystä ylipäänsä. Wikforss tosin myöntää, että näiden suuntausten merkitystä akateemisen maailman ulkopuolella on vaikea arvioida ja, että suurimmaksi osaksi kyseessä vaikuttaa olevan lähinnä ajatusten väärinymmärtämisestä.

Tästä huolimatta Wikforss vaikuttaa pitävän postmodernismia merkittävänä hölynpölyn tukijalkana ja yhteiskunnallisen keskustelun rapauttajana. Toisin sanoen postmodernismi ja sosiaalinen konstruktivismi pelaavat valehtelevien propagandistien, salaliittoteoreetikkojen ja epävarmuudenkaupittelijoiden pussiin kyseenalaistamalla varmat totuudet ja korostamalla erilaisten näkökulmien tasa-arvoisuutta.

Konstruktivistien tuhoama koululaitos

Eniten kohua herättänyt osio teoksessa käsittelee konstruktivististen ideoiden turmelemaa ruotsalaista koululaitosta, jonka laskevista oppimistuloksista ruotsalaiset ovat olleet pitkään huolissaan. Wikforssin mukaan konstruktivistisen pedagogian myötä faktojen opetteleminen on kouluissa korvattu asioiden pohdiskelulla, jossa kaikki tulkinnat ovat samanarvoisia. Tämän johdosta lapset eivät opi ajattelemaan kriittisesti, eivätkä opi jatkokoulutukseen vaadittavia perustaitoja.

Wikforssin antama kuva Ruotsin peruskoulun tilasta on kieltämättä karu. Teoksen jälkisanoissa kasvatustieteilijä Tuukka Tomperi kuitenkin tarjoaa hieman vähemmän kriittisen analyysin. Tomperi ei kokonaan kiistä Wikforssin väitteitä, mutta hän osoittaa, ettei Wikforssin kuvaamia ongelmia voida suoraan yhdistää pedagogisten ideaalien muuttumiseen. Tomperi myös huomauttaa, ettei edes Wikforssin oma aineisto tue hänen radikaalimpia väitteitään kyseisen pedagogiikan turmiollisuudesta.

Kuten postmodernismin ja konstruktivismin yleistikin, Wikforss yliarvioi näiden pedagogisten ideaalien vaikutuksen koulujen käytännön työhön. Lisäksi Tomperi huomauttaa, ettei Wikforss juurikaan huomioi keskeisintä ongelmaa Ruotsin koululaitoksessa, eli oppimistulosten jatkuvaa eriytymistä hyvätuloisten ja vähävaraisten perheiden lasten välillä.

Ajatukset kaiken tulkinnallisuudesta ja erilaisten tietokäsitysten samanarvoisuudesta ansaitsevat eittämättä kritiikkinsä, mutta Wikforss sortuu kritiikissään kuitenkin olkiukkojen rakentamisen puolelle. Hän näkee konstruktivistiset ja postmodernit suuntaukset tiukasti todellisuuden kieltävinä ideoina, joissa kaikki on vain narratiivia ja sosiaalista konstruktiota. Huomattava osa teoksesta on uhrattu näiden akateemisten suuntausten, tai oikeastaan niiden karikatyyrien kritisoimiselle, vaikka niiden merkitys ihmisten ”tietoresistenssille”, kuten Wikforss ilmiötä kuvaa, on varsin epämääräinen.

Pinnallinen analyysi totuudenjälkeisestä ajasta

Yleisesti ottaen Wikforssin analyysi totuudenjälkeisestä ajasta onkin varsin pinnallinen. Selitykset salaliittoteorioiden ja muiden uskomusten suosiolle tukeutuvat lähinnä erinäisten tahojen vaikuttamisyrityksiin, Internetiin sekä psykologisiin tekijöihin. Lääkkeeksi määrätään parempaa kriittistä ajattelua, lähdekriittisyyttä ja asiantuntijoihin luottamista. Muun muassa korkeakouluopiskelijoiden tulisi omistaa ensimmäinen vuosi kriittisen ajattelun opiskelulle. Piristävän elitistisesti Wikforss toteaa myös, että maallikoiden ei pitäisi tulkita tietoa itse vaan luottaa asiantuntijoihin. Asiantuntijoiden taas on esitettävä asiat mahdollisimman selkeästi ja ilman draamaa, kuten hänen maanmiehensä edesmennyt Hans Rosling.

Wikforss ei juurikaan uhraa sivuja esimerkiksi sosioekonomisten tekijöiden merkitykseen näissä totuuskiistoissa. Kiista ilmastonmuutoksesta esitettään yksinkertaisesti disinformaatiokampanjan aikaansaannoksena, ilman sen kummempaa pohdintaa esimerkiksi taloudellisista kysymyksistä. Voisi myös pohtia, johtuiko esimerkiksi salaliittoteorioiden suosion nousu Kreikassa maan talouskriisin aikana samanaikaisesta kriittisen ajattelun ja asiantuntijoiden tiedonvälityskyvyn heikentymisestä.

Pinnallisen analyysin taustalla voi nähdä Wikforssin hienoisen ylenkatseen muita samaa teemaa käsitteleviä tieteenaloja kohtaan. Esimerkiksi sosiologinen käsitys tiedosta todetaan triviaaliksi, kun taas historia on ”sinänsä jännittävää”. Wikforss korostaa useaan otteeseen ammattifilosofien tärkeyttä keskusteltaessa tietoteoreettisista asioista ja varoittaa astelemaan varovasti sellaisen tieteen kentällä, jota ei tunne. Näiden varoitusten lomassa hän saapastelee surutta tieteen sosiologian ja historian kentille ja kertoo miten asiat ovat. Tämä siitäkin huolimatta, ettei hänen lähdeluettelossaan juuri ole alojen kirjallisuutta.

Historioitsijat ovat tähän tietysti tottuneet, mutta harmittaa sosiologien puolesta. Wikforssin ylenkatse on valitettavaa, sillä mainituilla aloilla olisi ollut annettavaa hänen argumenteilleen. Hän esimerkiksi pitää tieteen sosiaalisen rakenteen tuntemusta tärkeänä vastavoimana pseudotieteelle. Tämän tieteentutkimuksen keskeisen tutkimuskohteen Wikforss kuitenkin esittää aivan uutena löytönä.

Hän ei myöskään näytä tuntevan sellaisten sosiologien kuin Arlie Hochschildin syväluotaavia analyyseja siitä, miksi tietyt ihmisryhmät käyttäytyvät muiden näkökulmasta jääräpäisen irrationaalisesti. Historiantutkimuksen tarjoamaa ajallista syvyyttä ei teoksessa myöskään juuri nähdä, vaan totuudenjälkeinen aika ja ”tietoresistenssi” todetaan uudeksi ja vaaralliseksi ilmiöksi. Selityksenä ilmiön ennennäkemättömyydelle on lähinnä Internet. Mielenkiintoisesti myöskään uskontoja ja niiden merkitystä sille, mitä ihmiset pitävät totena ja miksi, ei kirjassa käsitellä ollenkaan.

Pinnallisuutensa vuoksi Wikforssin teos ei ole niin hyvä kuin se voisi olla ja jää valitettavan vajaaksi pyrkimykseksi korjata aikamme ongelmia. Teoksen läpitunkevana piirteenä on sivuuttaa yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät tiedon tuottamisessa ja omaksumisessa, ja sen sijaan korostaa objektiivisen tiedon ja todellisuuden olemassaoloa. Lopputuloksena on, että teoksen luettuaan voi tyytyväisenä todeta totuuden olevan tuolla jossain, kiistämättömänä ja objektiivisena, mutta samalla jää epäselväksi, miten tähän totuuteen päästään käsiksi, kuka siitä päättää ja miksi näistä totuuksista ei olla samaa mieltä?

Wikforssin teos on kuitenkin hyvä realistisen filosofian puolustus sekä kritiikki ”kaikki on tulkintaa” retoriikkaa kohtaan. Vaikka ei jakaisi kokonaan Wikforssin näkemystä postmodernismiin suurista ja pahoista vaikutteista, hänen huoleensa erilaisten uskomusten tasa-arvoisuudesta ja asiantuntemuksen vähättelystä yhteiskunnallisessa keskustelussa on helppo yhtyä. Lisäksi Wikforss tarjoaa muistutuksen siitä, että vioistaan huolimatta moderni tiede on varsin toimiva instituutio ja irrationaalisuuksistaan huolimatta ihminen on yleisesti ottaen melko rationaalinen otus. Keskittyminen ongelmiin ei saisi hämärtää tätä kokonaiskuvaa.

Wikforss on varmasti oikeassa siinä, että nykyinen meno kaipaa myös jonkinlaista filosofien interventiota. Samalla on kuitenkin selvää, ettei erilaisiin uskomuksiin liittyviä ristiriitoja korjata pelkästään ohjeistamalla ihmiset ajattelemaan oikein.