Oma lehmä kainalossa

Mikä ihmeen uussuomalainen? -novellikokoelma perustuu vuonna 2008 järjestettyyn kirjoituskilpailuun, joka nivoutui osaksi Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden toimintaa. Kilpailussa haettiin maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia ja sen yhtenä ajatuksena oli löytää uusia näkökulmia maahanmuuttajuuteen, uussuomalaisuuteen ja monikulttuurisuuteen Suomessa. Kilpailuun lähetettiin 108 tekstiä, joista raati valitsi 13 novellia julkaistavaksi. Parhaimmat novelleista ovat loistavia lukuelämyksiä ja pienikokoinen pokkari soveltuu hyvin matkalukemistoksi.  

Halmesarka, Maarit; Löytty, Olli & Rimminen, Mikko (toim.): Mikä ihmeen uussuomalainen?. Teos, 2009. 147 sivua. ISBN 978-951-851-203-8.

Mikä ihmeen uussuomalainen? -novellikokoelma perustuu vuonna 2008 järjestettyyn kirjoituskilpailuun, joka nivoutui osaksi Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden toimintaa. Kilpailussa haettiin maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia ja sen yhtenä ajatuksena oli löytää uusia näkökulmia maahanmuuttajuuteen, uussuomalaisuuteen ja monikulttuurisuuteen Suomessa. Maahanmuuttajatausta ymmärretään tässä yhteydessä väljästi ja kirjoittajat ovat sekä ulkomailla että Suomessa syntyneitä. Lisäksi joukossa on ulkomaalaisen kanssa avioituneita. Kirjoittajien tiedot käyvät esille kunkin novellin lopussa olevasta lyhyestä esittelystä.

Maahanmuutto ja maahanmuuttajat ovat suomalaisessa kirjallisuudessa vielä kuriositeetteja, vaikka historiallisena ilmiönä maahanmuuttoa on toki käsitelty. Niina Hakalahden (2007) katsaus kotimaiseen kirjallisuuteen nostaa esille useita maahanmuuttajataustaisia kirjailijoita, mutta varsinaisesti ilmiöstä ei vielä ole kysymys. Tosin viime vuoden Finlandia-voittaja Sofi Oksasella on juuret myös Virossa.

Kirjassa ei tosin ole perusteltu miksi henkilön maahanmuuttajatausta ja maahanmuutto aiheena on liitetty toisiinsa, sillä kumpikaan ei edellytä toista. Monessa Euroopan maassa maahanmuuttajataustaiset kirjailijat ovat huomattavasti näkyvämpiä. Maahanmuuttajien oletetaan usein kirjoittavan juuri maahanmuuttoon liittyvistä ilmiöistä, eikä tämä leimautuminen suinkaan miellytä kaikkia. Novellikilpailukin heijastaa tätä asetelmaa.

Kilpailuun lähetettiin 108 tekstiä, joista raati valitsi 13 novellia julkaistavaksi. Kokoelmalle tyypillisellä tavalla kirjoitukset ovat varsin epätasaisia, mutta kokonaisuus on silti virkistävä lukukokemus. Kirjoitusten erilaisuudesta huolimatta sieltä nousi esiin usein kiinnostavia teemoja. On vaikea arvioida miksi juuri nämä teemat nousivat esille, mutta niiden kautta avautuu kiehtovia näkökulmia kulttuuriseen muutokseen ja paikalleen asettumiseen.

Monikulttuurisuusdiskurssissa erilaisuus määräytyy usein kulttuurin, uskonnon ja kielen kautta. Tämä toteutuu myös identiteettipohdinnoissa, joita kirjassakin on useita, mutta en näkisi niiden asemaa yhtä määräävänä kuin tutkimus ja media antavat ymmärtää. Uskonto tulee esille useissa kohdin, lähinnä maininnan tasolla, ikään kuin ohimennen, kun taas kieleen liitetään paljon tunteita. Itse asiassa äidinkieli välittyy keskeisimpänä turvana, kun taas mahdollisiin kulttuurieroihin suhtaudutaan leikillisemmin, vaikka välillä toiseus tekee kipeää.

Kun minulta kysytään ”Tunnetko olevasi kurdilainen?”, vastaus on ”En”. Ja kun kysytään ”Koetko itsesi suomalaiseksi?”, vastaus on edelleenkin ”En”. Minä olen vain eksynyt ja erilainen. Kaikki muut ihmiset ympärilläni ovat itsevarmoja ja tietävät paikkansa. (s. 125)

Alexandra Salmelan ”Se aito, oikea maahanmuuttajablues” on herkullista sanaleikittelyä ja karnevalisoi monikulttuurisuusideologiaa monin tavoin. Kertomus fiktiivisen Pal’o Oškvarokin elämästä, josta tuli monikulttuurinen taideikoni Suomessa, kyseenalaistaa monikulttuurisuustaiteen motiivit:

Sanoisin vain, etteivät suomalaiset ilahdu, jos joku meidän maasta sosiaalietuja hakeva maahanmuuttaja kutsuu saman maan alkuperäisiä kansalaisia kusipäiksi. Tämä kohta on muokattava, ainakin jos halutaan päästä esittämään tätä taideprojektia isoimmillekin lavoille kuin Käpybaariin. (s. 69)

Perheestä ja lapsuudesta puhutaan paljon, usein lämpimään sävyyn. Perheenjäsenistä äiti ja isoäiti ovat näkyvimmät hahmot, kuten suku yleensäkin. Isät, sisarukset ja ystävät eivät ole yhtä näkyviä. Perhe hahmottuu turvapaikkana, kenties siksi että osa kirjoittajista on vielä varsin nuoria. ”Haluan sanoa, äiti, olet meille erittäin tärkeä, minä tarvitsen sinua äiti, rakastamme sinua äiti. Joskus toivon muuttuvani linnuksi ja lentäväni kohti äitiä.” (s. 104)

Elämän vaikeudet tulevat esiin monin eri tavoin, ehkä koskettavimpia ovat tarinat sodasta lapsen silmin katsottuina. Sota näyttäytyy ääninä, huutoina ja usein myös hiljaisuutena sekä läheisten menettämisenä. Läheisten luota on pakko lähteä pois ja pakoa seurannut matka on hajanainen kokoelma eri paikkoja ja elämän raadollisuutta. ”Matkalla Iraniin kuolimme ja tulimme takaisin elämään.” (s. 99)

Kirjassa puhutaan myös paljon liikennevälineistä. Autot, junat, lentokoneet, jne. toimivat kielikuvina liikkuvasta maailmasta ja keinona hahmottaa muutosta. Kokoelmassa käydään vierailulla monissa eri paikoissa. Suhde paikkoihin on joskus lämmin, joskus elämän päämäärä on hukassa. ”En haluaisi asua Turkissa, en viihtyä Suomessa. Olen koditon ja kotini on kaikkialla. Elämä on loppujen lopuksi auringonkukkia ja sateita kaikkialla, olen saanut sen huomata.” (s. 147) Silti kokoelmaan ei ole valikoitu paljoa suomalaista paikallisuutta ja lähiöelämää kuvaavia kirjoituksia, vaikka nämä teemat ovat muissa maissa vastaavissa kirjoituksissa tärkeitä.

Kenties kiinnostavimpia itselleni olivat useat luontokuvaukset. Äänet, tuoksut, säätila ja fyysiselle ympäristölle annetut merkitykset ovat tärkeitä. Luonto on neutraali ja paljon helpompi tulkita kuin ympärillä olevat ihmiset, joita ei aina ymmärrä. ”Olen valinnut tuki- ja lohdutuspaikakseni metsän, koska metsä ei koskaan tuomitse, se ottaa runsaudessaan lämpimästi syleilyynsä.” (s. 126)

Mikä ihmeen uussuomalainen? on kokonaisuudessaan varsin miellyttävä lukukokemus. Novellit ovat erilaisia ja tuovat esiin monia näkökohtia, joista esimerkiksi maahanmuuton tutkimuksessa ei juuri puhuta, kuten suhde luontoon. Arvatenkin tulemme kuulemaan novellin kirjoittajista myös jatkossa. Kirjassa leikitään joskus myös kielellä, kuten Olivia Šetkićin novellin muokkattu sananparsi ”oma lehmä kainalossa” (s. 47) osoittaa. Parhaimmat novelleista ovat loistavia lukuelämyksiä ja pienikokoinen pokkari soveltuu hyvin matkalukemistoksi.

Viitteet

Hakalahti, Niina (2007) Kotimainen maahanmuuttajakirjallisuus. Marjo Mela & Pirjo Mikkonen (toim.), Suomi kakkonen ja kirjallisuuden opetus. Helsinki: SKS, 29–38.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *