Paavit, Itämeren alueen ristiretket ja Euroopan muotoutuminen

Iben Fonnesberg-Schmidtin teos on ensimmäinen systemaattinen tutkimus paavien politiikasta Itämeren alueen suhteen 1100-luvun puolivälistä 1200-luvun puoliväliin. Se perustuu huolelliseen alkuperäislähteiden tutkimukseen ja antaa erinomaisen kuvan, miten paavit, heidän verkostonsa ja toisaalta pohjoismaiset ruhtinaat ja kirkonmiehet toimivat. Teos liittyy uuteen kansainväliseen ristiretkien tutkimukseen ja erityisesti Itämeren alueen ristiretkien uudelleen arvioon. Paavien toiminnan kautta näyttäytyy, miten 1100- ja 1200-luvuilla läntistä kristikuntaa ja sen myötä Eurooppaa rakennettiin.

Fonnesberg-Schmidt, Iben: The Popes and the Baltic Crusades 1147-1254. Brill, The Northern World vol. 26., 2007. 287 sivua. ISBN 9789004155022.

Syyskuussa 1171 tai 1172 paavi Aleksanteri III saneli huvilallaan Tusculanumissa (nykyisessä Frascatissa) kymmenen päivän kuluessa sarjan kirjeitä, jotka oli osoitettu pohjoismaisille kuninkaille, ruhtinaille ja ennen kaikkea piispoille. Kirjeet oli tarkoitus toimittaa Lundiin, Nidarosiin (Trondheimiin), Stavangeriin, Upsalaan, Linköpingiin ja Skaraan. Kirjeiden tarkoituksen oli yhtäältä saattaa kuntoon Ruotsin hiukan epämääräisellä tolalla olevat kirkolliset olot ja hankkia tukea Viroon suuntautuvalle ristiretkelle. Yhdessä niistä käsiteltiin myös kirkollisen istutuksen ongelmia Suomessa. Kirjeet toimitettiin paavin kuuriasta Reimsiin St. Rémyn luostarin apotille Petrus Cellensikselle (Pierre de la Celle). Ne antavat vaikuttavan kuvan, miten paavin kuuria ja läntisen kirkon verkostot toimivat 1100-luvulla Euroopan muotoutumisen intensiivisimmässä vaiheessa ja miten uutta kommunikaatioteknologiaa, kirjoitusta ja kirjeitä, hyödynnettiin.

Muutama vuosi sitten Suomen johtava Euroopan idean tutkija Heikki Mikkeli jyrähti Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2005) otsikolla ”Mistä puhumme, kun puhumme Euroopasta?” (Elektra-aineisto, PDF-tiedosto). Erityisesti hän läksytti suomalaisia keskiajan tutkijoita Euroopan omimisesta, joka ilmensi yhtäältä käsitteen Eurooppa karkeaa väärin ymmärtämistä ja toisaalta kyynistä tiedepoliittista valtakamppailua.  Oikeassahan Heikki Mikkeli toki oli, ainakin siltä osin, että 1990-luvulta lähtien Suomessa ja moniaalla muualla humanistiset tutkijat ryntäsivät apajille hyödyntämään Eurooppa-ideologiaa omien tutkimusresurssiensa takaamiseksi – keskiajan tutkijoiden ohella haaskalla olivat antiikin, renessanssin, uuden ajan, politiikan, oikeuden ja monen muun alan tutkijat.  Myös allekirjoittanut kuului tähän joukkoon.

Jos kuitenkin ajatellaan, että Euroopan muotoutuminen oli yhtäaikaisesti jotakin konkreettista ja käsin kosketeltavaa ja samalla perustui tavalla tai toisella yhteydenpidon ja ideologioiden jaettavuuteen, on vaikea nimetä osuvampaa ajankohtaa kuin 1100-luku, jolloin kirkolliset, poliittiset ja taloudelliset verkostot ulottuivat kattavasti jokseenkin koko sille alueelle, jota on tavattu maantieteellisesti, kulttuurisesti tai poliittisesti kutsua Euroopaksi.

Keskiajan tutkimuksessa ajatus Euroopan muotoutumisesta juuri keskiajalla elää erityisen sitkeässä. En yritä luetella edes osaa nimekkeistä, joiden otsikoissa suoraan tai välillisesti tähän viitataan. Muutamalla tietokantahaulla tämä on itse kunkin helposti todettavissa. Ihan kokonaan en laittaisi tätä tiedepoliittisen kamppailun tai EU:lla ratsastelun piikkiin. Näyttää siltä, että Euroopaksi kutsutun maantieteellisen, kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen kokonaisuuden muotoutumisessa keskiajalla oli (anteeksi tautologia) keskeinen paikkansa. Kaarle Suuren valtakunnasta ensimmäisenä Eurooppana on puhuttu kyllin, samoin läntisen ja joskus myös itäisen kristikunnan vastaavuudesta maantieteellisen ja kulttuurisen Euroopan kanssa. Keskiajan ja Euroopan synnyn yhteyttä on tunnistettu milloin maanosan vahvimpien alueellisten kansallisvaltioiden muodostumisessa tai opillisen kulttuurin instituutioiden muodostumisessa. Kun esimerkiksi tänä keväänä Tampereella ja Helsingissä vietettiin akateemisia promootioita, on perinteelle haluttu usein nähdä juuret oppineiden korporaatioiden ja itsesuojeluorganisaatioiden muotoutumisessa 1100- ja 1200-luvun taitteessa – varsinkin kun nämä organisaatiot onnistuivat saamaan paavilta ja kuninkaalta oikeuden myöntää tutkintotodistuksia, jotka valtuuttivat haltijansa ”opettamaan kaikkialle kristikunnassa” (licentia ubique docendi).

Sattumoisin (tai ehkei lainkaan sattumalta) sama paavi Aleksanteri III, joka saneli kirjeitänsä Pohjoismaihin ja niiden muassa ensimmäisen Suomea koskeneen asiakirjalähteen (ns. Gravis admodum bulla), vaikutti keskeisesti eurooppalaisen kirkollisen koulutusjärjestelmän ja yliopistojen syntyyn. Hänen johdollaan III Lateraanin konsiilissa mm. annettiin säädöksiä korkeamman opetuksen järjestämisestä ja korostettiin, että opettajille tulisi maksaa katedraalien varoista palkkaa, jotta se ei jäisi yksin opiskelijoiden kontolle ja näin myös vähävaraiset saisivat mahdollisuuden opilliseen sivistykseen ja sen varassa aukeaisi ura kirkon palveluksessa.

Jotakin olennaista siis tapahtui erityisesti karkeasti 1000-1300 välisenä aikana, jolloin kirkollinen organisaatio ja kristinusko levittäytyivät lähes kaikkialle ”Eurooppaan”, frankkien piirissä kehitetyt poliittiset muodot ja valtateknologiat (monarkia, feodaalinen herruus- ja maanomistusjärjestelmä, raskas panssaroitu ratsuväki, kivilinnat, jalkajouset) levittäytyivät maanosan läntiseltä keskusalueelta yhtälailla Iberian niemimaalle kuin pimeään Pohjolaan. Ilmiön sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia muotoja on käsitellyt mm. Robert Bartlett nopeasti klassikon asemaan nousseessa teoksessaan The Making of Europe. Conquest, Colonization and Cultural Change 900-1350 (1993).

Itämeren alueella tämä “eurooppalaistuminen” oli erityisen mullistava prosessi. Juuri 1100- ja 1200-luvulla alueelle muodostui kokonaan uudenlainen poliittinen, taloudellinen ja ideologinen järjestelmä uusine monarkioineen (Tanska, Norja ja Ruotsi), ristiretkiorganisaatioineen (Kalparitarit ja Saksalainen ritarikunta), kauppa- ja kaupunkijärjestelmineen (Gotlannin kauppiaat, Lyypekki ja Hansa) sekä tietysti hallinnollisesti ja kommunikaatioverkostoltaan ylivoimainen katolinen kirkko. Ilmiötä on tarkastelu monissa merkittävissä teoksissa 2000-luvun alussa kuten Nils Blomkvistin massiivisessa opuksessa The Discovery of the Baltic. The Reception of a Catholic World-System in the European North (AD 1075-1225) (2005) sekä John H. Lindin, Carsten Selch Jensenin, Kurt Villads Jensenin ja Ane L. Bystedin lähes yhtä massiivisessa teoksessa Danske korstog. Krig og mission i Østersjøen (2004). Suomessa aihetta on käsitellyt Christian Krötzl kirjassaan Pietarin ja Paavalin nimissä. Paavit, lähetystyö ja Euroopan muotoutuminen (500-1250) (2004).

Väkivaltainen murros johti konkreettiseen ja kulttuuriseen kolonisaatioon. Itämeren koillisosien väestö joutui uudenlaisten valtiollisten organisaatioiden piiriin, heidät kytkettiin aikaisempaa huomattavasti kiinteämmin merelliseen kaupalliseen verkostoon ja monin paikoin heidät alistettiin uusiin herruudellisiin suhteisiin ja uuden uskomusjärjestelmän piiriin. Kristillisen kirkon kirjoitustaitoon perustunut administratiivinen kulttuuri nousi maihin ja samalla myös verotus, kirjallisesti vahvistetut ja määritellyt omistussuhteet ja uudet kirjallisen kulttuurin kertomusmaailmat pyhimyselämäkertoineen, kirjaan ja kirjoitukseen nojaavine rituaalisine seremonioineen ja rituaalisen puheen rekistereineen. Myös Suomen ja Viron hidas kirjallistuminen käynnistyi.

Iben Fonnesberg-Schmidtin teos paaveista ja Itämeren alueen ristiretkistä tarkastelee tätä mullistusta ideologisen keskuksen eli paavin, hänen kuuriansa ja kommunikaatioverkostonsa näkökulmasta. Fonnesberg-Schmidtin tutkimus on osa laajempaa Itämeren aluetta, ristiretkiä ja niinin liittynyttä valtiollista, kulttuurista ja taloudellista muutosta koskenutta tutkimusta. Edellä mainittuja teoksia vanhempaa kerrostumaa edustavat William Urbanin ja Eric Chrsitiansenin tutkimukset Itämeren ja Baltian alueen ristiretkistä 1980-luvulta; tuoreempaa mm. Alan V. Murrayn toimittamat kokoomateokset 2000-luvulta.

Yhteistä uudemmalle Itämeren alueen sydänkeskiajan murrosta tarkastelevalle tutkimukselle on sen pyrkimys irtautua ahtaasta nationalistisesta paradigmasta, joka on säilynyt yllättävän sitkeänä vaikkakin usein ääneen lausumattomana taustaoletuksena – jos ei muuten, niin aiheita ja aineistoja ohjaavan metodologisen nationalismin muodossa. On kuvaavaa, että alussa mainitsemani paavi Aleksanteri III:n ns. syyskuun kirjeet, on toki alun perin julkaistu samassa kokoelmassa St. Rémym luostarin kopiokirjoissa vuonna 1615 osana sen apotin Petruksen kirjeenvaihtoa, mutta sittemmin ne ovat ilmestyneet hajallaan pohjoismaisissa keskiajan lähdesarjoissa Tanskassa Diplomtarium Danicum, Norjassa Diplomatarium Norvegicum, Ruotsissa Diplomatarium Suecanum, ja Suomessa Finlands medeltidsurkunder. Tähän ”metodologisen nationalismin” kummallisuuteen ovat kiinnittäneet huomiota Lauritz Weibull jo 1940-luvulla (Scandia 13/1940; tosin käyttämättä termiä ”metodologinen nationalismi”) sekä John H. Lind sekä Iben Fonnesberg-Schmidt itse (ks. kummanin artikkelit teoksessa T. M. S. Lehtonen & K. V. Jensen, toim., Medieval History Writuing and Crusading Ideology 2005)..

Fonnesberg-Schmidt purkaa osaltaan näitä nationalistisia harhoja, jotka ovat johtaneet siihen, että monet keskiajan ilmiöt ovat tulleet tarkastelluksi vain puolittain – ja tietysti joskus lähteistä on yritetty puristaa ulos kansallinen kehityskertomus, josta ne eivät kerro mitään (ks. esim. Gravis admodum ”bullan” tulkintahistoriasta Jukka Korpela Historisk Tidskrift i Finland 79:3/1994; John Lind Suomen Museo 2006 – Finskt Museum, ilm. 2007).

Tanskalainen Fonnesberg-Schmidtin tutkimus pohjautuu hänen väitöskirjatyöhönsä Cambridgessä johtavan ristiretkien tutkijan Jonathan Riley-Smithin johdolla. Fonnesberg-Schmidt käy systemaattisesti läpi paavien ristiretkipolitiikan Itämeren alueella Eugenius III:n ajasta aina Innocenius IV:n asti eli vuodesta 1143 vuoteen 1254. Huolelliseen kuurian kirjeenvaihtoon perustuvan tutkimuksen perusteella käy mm. ilmi, että paavit eivät nähneet Konstantinopolin ortodoksista kirkkoa erityisenä kilpailijana – vaikka paikalliset vallat kuten Liivinmaata hallinneet Kalparitarit ja sittemmin Saksalainen ritarikunta sekä ruotsalaiset ruhtinaat ottivat ajoittain yhteen Novgorodin ja muiden ortodoksista kristinuskoa tunnustavien mahtien kanssa. Tältä osin myös kuva Suomesta, Hämeestä ja Karjalasta ideologisena idän ja lännen riitamaana on syytä haudata. On tietysti selvää, että kummaltakin suunnalta suomalaisia heimoja haluttiin verottaa ja vastaavasti kummaltakin suunnalta levisi kristillisiä vaikutteita. Käännytystyön aktiivisuudesta on pelkkien kielellisten lainojen (venäjästä lainautuneet suomen ja viron kristilliset termit kuten ’pappi’ ja ’Raamattu’) ja arkeologisten löytöjen perusteella mahdotonta sanoa paljoakaan.

Sen sijaan paavillisen lähetysideologian muutokset ovat melko hyvin dokumentoitavissa. Bernard Clairvauxlaisen aktiivisesti 1140-luvulla propagoima toinen ristiretki synnytti uuden itämerellisen ristiretkiliikkeen, jota paavi Eugenius III (1145-53) määrätietoisesti tuki. Eugeniuksen seuraajat 1100-luvulla eivät kuitenkaan olleet yhtä vakuuttuneita toisen pohjoisen itämerellisen ristiretkisuunnan avaamisesta. Näyttää siltä, että Aleksanteri III (1159-81) olisi ollut hiukan vastahakoinen Baltiaan suuntautuvien ristiretkien tukemisessa – ja myönnyttyään hän myönsi selkeästi rajoitetummin indulgentian eli syntien anteeksiannon osallistumisesta ristiretkeen. Vastaavasti paavi Innocentius III (1198-1216), joka tunnetaan erityisesti IV Lateraaninkonsiilin järjestämisestä, katolisen dogmin vakiinnuttamisesta ja kerjäläisveljestöjen integroimisesta kirkollisiksi järjestöiksi, oli varovaisella kannalle. Sen sijaan hänen seuraajansa Honorius III (1216-27) ja hänen jälkeensä Gregorius IX (1227-41) ja Innocentius IV (1243-57) rinnastivat Itämeren alueen lähetystyöhön liittyvät sotaretket Palestiinaan suuntautuviin ristiretkiin.

Vaikka kanoninen oikeus asetti rajoituksensa miekkalähetykselle, ei paavien linja Fonnesberg-Schmidtin mukaan ollut erityisen johdonmukainen. Tunnetusti uskosta luopujia sai kohdella kovemmin kuin kristinuskosta tietämättömiä pakanoita tai vääräuskoisia. Uskostaluopumisesta oli kyse ns. Gravis admodum bullassa, jonka kertomus suomalaisten herkkyydestä luopua kristinuskosta heitä uhkaavan vihollisen väistyttyä on saanut lukuisia tulkintoja. Uskottavin on John Lindin ja jo Lauritz Weibullin esittämä tulkinta, että Gravis admodum on yhdessä muiden ns. syyskuun kirjeiden lailla nähtävä ensisijaisesti Lundin arkkipiispan Eskilin tilaustyönä, mahdollisesti jopa hänen tai häntä tukeneen Petrus Cellensiksen suoraan sanelemana tekstinä. Fonnesberg-Schmidt tekee sen osalta hiukan pitemmälle meneviä tulkintoja Reimsin arkkipiispan Henrin, Ranskan kuninkaan Louis VII:n nuoremman veljen, osallisuudesta paavi Aleksanteri III:n taivuttelussa ja syyskuun kirjeiden synnyssä. Kirjeiden kirjoittamiskronologia kymmenen päivän kuluessa vuonna 1171 tai 1172 tekevät kuitenkin hänen oletuksensa haetuiksi.

Sinänsä on merkittävää, miten pohjoismaiset ruhtinaat ja kirkonmiehet, pohjoisranskalaiset apotit ja piispat ja Rooman kuuria kykenivät muodostamaan koko Länsi-Euroopan kattavan verkoston. Paavi saattoi antaa ohjeita yksittäisen virolaissyntyisen benediktiinimunkin Nicolauksen kutsumisesta Stavangerista Viron lähetyspiispan Fulcon tulkiksi. Fulco oli värvätty Troyesin kaupungin lähistöltä Montier-la-Cellen luostarista – samasta jonka apottina Petrus Cellensis oli toiminut ennen siirtymistään Reimsiin. Samaan kontekstiin kuuluvat siis Upsalan arkkipiispalle Stefanille (joka oli vihitty virkaansa Sensissa Ranskassa todennäköisesti paavi Aleksanteri III:n ja ehkä myös apotti Petrus Cellensiksen läsnä ollessa) ja jaarli Guttormille osoitettu Gravis admodum. Kirjoitettu sana ja sen avulla tapahtuva kaukovaikuttaminen olivat monessa mielessä Pohjois-Eurooppaa mullistaneita uutuuksia, joiden käyttö tehostui ja laajeni juuri 1100-luvulla. Samaan kirjoittamisen ja kirjan kulttuuriin liittyvät nopeasti pohjoiseen levinneet käsikirjoitukset, joista todistavat mm. Tuomas Heikkilän johtaman tutkimusryhmän tutkimat Kansalliskirjaston fragmenttikokoelmat tai Anja-Inkeri Lehtisen tutkima piispa Tuomaan kirjalahjoitus 1200-luvun ensimmäiseltä puoliskolta.

Itämeren aluetta, Viroa ja Suomea koskevia suunnitelmia tehtiin 1100-luvun parhaan oppineiston lähituntumassa. Paavit Aleksanteri III , Innocentius III  ja Honorius III olivat kaikki monen muun toimensa ohella katedraalikoulujen ja uusien yliopistojen suosioita. Petrus Cellensis oli itse merkittävä oppinut, joka seurasi aikansa johtavaa poliittista ajattelijaa ja moraalifilosofia Johannes  Salisburylaista Chartresin piispana. Kaupungin koulu oli 1100-luvun jälkipuoliskolla yksi johtavista platonistisen luonnonfilosofian keskuksista.

On suorastaan hämmentävää, miten uusi kirjoitukseen perustuva kommunikaatioteknologia ja kirjoituksen monimuotoinen käyttäminen ei vain vallankäytön ja hallinnan välineenä (ns. administrative literacy) vaan yhtälailla ideologiseen oikeuttamiseen tähtäävä kerronnallinen kirjallistuminen rantautuivat Itämeren pohjois- ja itäalueille samaan aikaan, kun alueiden herruussuhteet järjestyivät uudelleen. Suomen ”ruotsalaisvalloitus” ja Viron ”saksalaisvalloitus” (ja sitä edeltänyt 1300-luvun alkuun jatkunut ”tanskalaisvalloitus”) olivat osa suurta eurooppalaista prosessia, jossa myös maanosan ”ydinalueilla” vallan, ideologian ja talouden perussuhteet muuttuivat.

Paavien ja heidän kuuriansa toiminnan tutkiminen antavat näkökulma keskuksesta käsin tapahtuneeseen kaukovaikuttamiseen. Samalla on tietysti muistettava, että paavi oli vain yksi solmukohta monimuotoisessa verkostossa. Varsinkin Suomeen rantautuneet uuden järjestyksen edustajat eivät muutamaa kirkonmiestä lukuun ottamatta edustaneet elämänkäytänteiltään tai valtateknologioiltaan kovin erilaista ryhmää. Suomen valloitus ja integroiminen Svean- ja Göötanmaan kuninkaiden valtapiiriä ei suinkaan ollut samanlainen koloniaalinen valloitus kuin uuden ajan tai 1800-luvun imperialistiset valloitukset. Itse asiassa kulttuurinen ja herruudellinen välimatka oli pienempi kuin Suomenlahden eteläpuolella varsinkin Liivinmaan saksalaisvalloittajien ja alkuperäiskansojen välillä. Syyskuun kirjeiden lukeminen kokonaisuutena paljastaa aika lailla kirkollisen istutuksen hankaluudesta Ruotsissa.

Iben Fonnesberg-Schmidtin tutkimus asettaa paavien toiminnan Itämeren alueen suhteen tarkkaan oma-aikaiseen yhteyteensä. Se irtoaa elegantisti aiemmista kansallisista näkökulmista, jotka vieläkin usein huomaamatta ohjaavat tutkijoita. Tosin pieniä kömmähdyksiä löytyy häneltäkin, kun skoonelainen Ystad esiintyy tekstissä Ruotsissa sijaitsevana kaupunkina, vaikka kaupunki oli tietysti Tanskan kuningaskunnan ja Lundin arkkihiippakunnan keskusalueilla. Tarkka lähdetutkimus näyttää, miten läntisen kristikunnan ideologisista keskuksista pyrittiin ohjailemaan Itämeren alueen kytkemistä kristilliseen kirkkoon ja eurooppalaisiin verkostoihin – ja tietysti miten pohjoismaiset ruhtinaat ja piispat käyttivät ”Rooman korttiaan” paikallisissa valtapyyteissään (ja toki ailahtelivat, tukeako kardinaalikollegion valitsemaa paavia vai keisarin asettamia vastapaaveja, kuten Tanskan kuningas Valdemar Sejr teki ja ajoi paavi Aleksanteri III:ta tukeneen Lundin arkkipiispan Eskilin maanpakoon). Suomi ei tässä eurooppalaisessa uskonnollis-poliittisessa valtapelissä näyttäydy kuvittelemana puoli-itsenäisenä paavin suojavaltiona, vaan lujasti ruotsalaiseen etupiiriin minään Jalmari Jaakkolan kuuluvana syrjäkulmana. Tietysti syrjäkulman omien myöhempien vaiheiden kannalta oli ratkaisevaa, että se kytkettiin 1100- ja 1200-luvulla tiiviisti läntisen kirkon, sen edustaman opillisen kulttuurin, latinalaisen kirjallistumisen ja pohjoismaisten monarkioiden valtapiiriin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *