Painetun kirjan puolesta

Onko kirjallisuus kuin peritty kaappikello, jota kukaan ei halua nurkkiinsa? Kai Ekholm ja Yrjö Repo esittävät tämän ja muita provosoivia kysymyksiä teoksessaan Lukemisen aika. Se on kattava tilannekuva kirjan – erityisesti perinteisen painetun kirjan – ja kirjallisuuden asemasta tämän päivän ja ehkä huomisenkin Suomessa.

Ekholm, Kai, Repo, Yrjö: Lukemisen aika; eikö Suomessa lueta tarpeeksi? . Siltala, 2021. 297 sivua. ISBN 978-952-234-962-0.

Kai Ekholm on yli 30 teosta julkaissut kirjailija, joka toimi pitkään Kansalliskirjaston johtajana. Hänet tunnetaan myös sensuurin ja sananvapauden tutkijana, jonka ilmaisu saattaa välillä olla jokseenkin ärhäkkää. Yrjö Repo on työskennellyt kirjojen jakelubisneksessä vuosikymmenet; hänen ominta alaansa ovat kirjojen kustantamista ja kauppaa sekä lukemista koskevat tilastot ja niiden analysointi.

Kaksikko on tehnyt yhteistyötä ennenkin; kymmenkunta vuotta sitten he kirjoittivat teoksen Kirja tienhaarassa (Gaudeamus 2010). Lieneekö kirja silloin valinnut väärän suunnan? Ainakin tämänkertaisen teoksen aloittava, Kai Ekholmin kirjoittama katsaus lukemiseen verkon aikakaudella antaa aiheesta melko synkeän kuvan. Hänen mukaansa lehdissä julkaistaan nykyisin ravintola-arvioita enemmän kuin kirjallisuuskritiikkiä ja erilaiset rahastot myöntävät apurahaa kaikenlaiseen uuteen rohkeaan kulttuuripuuhaan, kunhan se ei vain ole kirjallisuutta.

Ajan merkit ovat Ekholmin mielestä muutenkin ankeita. Somejulkkikset ja muut influensserit, kissat, koirat, hyvinvointiammattilaiset ja kaksi-kolmikymppiset viihde- ja urheilustarat ovat vallanneet vähälukuisiksi käyvien kirjakauppojen myyntipöydät. Ennen vanhaan niiltä löytyi romaaneja, novelli- ja runokokoelmia sekä tietokirjallisuutta, joka ei ollut höttöistä vaan tiukasti punnittua, parhaissa tapauksissa vertaisarvioitua.

Kustantamot muokkaavat ja modernisoivat organisaatioitaan, mikä käytännössä tarkoittaa kustannustoimittajien ulkoistamista ja markkinointivastuun sysäämistä kirjailijoiden niskaan. Harvinaista ei myöskään ole se, että kirjoittajalta pyydetään kynnysrahaa eli osallistumista painatus- ja markkinointikustannuksiin. Jopa nyt käsillä oleva Lukemisen aika on toteutettu osin joukkorahoituksen, osin kustantajansa sivistystahdon turvin.

Kuoleeko kirja, vaikka tarinat elävät?

Sisustuslehtiä selaillessaan ja kotimiljöökuvia katsellessaan huomaa selkeän trendin: ihmisillä ei enää ole kirjahyllyjä siinä määrin kuin takavuosikymmeninä. Saman toteaa Lukemisen aika. Keskimääräisessä suomalaiskodissa on noin 300 kirjaa, yli tuhannen teoksen kotikirjasto on jo harvinaisuus. Yleensäkin kirjat ja lukeminen ovat suoraan verrannollisia perheen koulutustasoon, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan, mikä ei yllättäne ketään. Humanisti hätkähtää väitteestä, jonka mukaan joka kymmenennen suomalaisen lukutaito on heikko, ja jopa hieman suurempi osa kansasta olisi selkokirjojen tarpeessa.

Eri asia sitten on, haluaisivatko he edes tarttua niihin. Äänikirjat, suoratoistopalvelujen sarjat ja tarinalliset verkkopelit koukuttavat erityisesti nuorisoa, ja viime vuosien tilastojen valossa näyttää siltä, että varsinkin äänikirja valtaa alaa perinteisen painetun kirjan painuessa taka-alalle.

Kirjan kolme ensimmäistä lukua – Lukeminen verkon aikakaudella, Kirjallisuus on antanut elämällemme muodon ja Lukemisen rakenteet muuttuvat – kirjoittanut Kai Ekholm ei peittele mielipidettään, jonka mukaan äänikirja ei ole ”oikea” kirja eikä hyvänkään romaanin pohjalta tehty elokuva tai tv-sarja yllä edes lähelle alkuperäistä, kirjan antamaa elämystä. Ekholm puhuu perinteisen painetun kirjan puolesta, vaikka tekstistä välittyy epäilys, että maailma muuttuu väistämättä, kirja kuolee tai ainakin siirtyy jonkinlaiseksi menneisyyden monumentiksi. Vähän kuin se isoisän kaappikello, jota kukaan nykyisin elävä suvun jäsen ei halua nurkkiinsa.

Yrjö Revon perinpohjainen, pitkän aikavälin tilastokatsaus valaa tiiviin tietopohjan, jolle Ekholminkin osin provokatiivisetkin havainnot ja tulevaisuuden ennusteet perustuvat. Revon analyysien perusteena ovat Suomen Kustannusyhdistyksen vuosina 1980–2020 tekemät tilastot sekä sen ja Kirjakauppaliiton tilaama, Tilastokeskuksen ja Taloustutkimuksen toteuttama, viiden vuoden välein toistuva Suomi lukee -tutkimus.

Kustannusalalla ja kirjakaupassa pyörivät suurehkot rahat: vuonna 2019 yleistä kirjallisuutta ostettiin Suomessa noin 400 miljoonalla eurolla, oppikirjoja lisäksi 90 miljoonalla eurolla. Yksityiset kuluttajat tekivät noin 70 prosenttia kaikista kirjaostoksista, kunnat ja kuntayhtymät 20 prosenttia. Suhdeluvut ilmeisesti muuttuvat, kun tänä syksynä aloittaneiden ja myös tulevien lukiolaisten oppikirjat maksetaan yhteiskunnan eikä heidän vanhempiensa kukkarosta.

Vahvaa keskittymistä

Äänikirjojen tulo on ollut lehtien kulttuurisivujen vakiopuheenaihe jo jonkin aikaa, ja vuosina 2020–2021 kirjojen myyntiluvut yleensäkin ovat nousseet. Kohonneelle tasolleen ne eivät ehkä kuitenkaan jää: lukeminen lienee osin korvannut teattereita, konsertteja ja muita kulttuuririentoja. Kun koronarajoitukset poistuvat, myös ihmiset poistuvat kotoaan ja kirjat jäävät lojumaan sohvannurkkaan tai pöydänkulmalle.

Tällä vuosituhannella kirjojen kustantaminen, jakelu ja myynti ovat keskittyneet. Kustantamot ovat ryhmittyneet yritysryppäiksi eli alan suuret toimijat – lähinnä kotimaisessa omistuksessa oleva sukuyhtiö Otava ja ruotsalaisen Bonnierin WSOY – ovat hankkineet omistukseensa pienempiä yhtiöitä, jotka useimmiten jatkavat entisillä nimillään. Kirjakauppojen määrä on vähentynyt ja kaupankäynnin tapa muuttunut: verkkokauppa on nousussa, perinteinen ”kivijalkakauppa” laskussa. Markettien kirjaosastoilla valikoima on suppea, sillä niiden hyllyille päätyvät ainoastaan kulloisenkin kirjasesongin bestsellerit.

Vaikka yhtenäiskulttuuri on Suomessa muutoin romuttunut, kirjojen kohdalla keskittyminen on ehkä jopa vahvempaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Revon tilastoista näkyy, että kotimaisen kirjallisuuden kärkisijoja – myynneillä mitattuna – ovat vuosina 2000–2020 pitäneet hallussaan Mauri Kunnas, Ilkka Remes, Reijo Mäki ja Juha Vuorinen sekä edesmennyt Laila Hirvisaari, joka ei enää julkaissut mitään vuoden 2016 jälkeen. Ulkomaisen kirjallisuuden puolella korostuvat jännitys ja romantiikka, lasten ja nuorten kirjallisuutta on turha kärkisijoilta hakea. Tietokirjailijoista top fiveen yltää vain Thomas Erikson, jonka työelämään sijoittuvat self help -teokset kertovat ympärillä olevista idiooteista, psykopaateista, kehnoista pomoista ja laiskoista alaisista.

Colporteur, huile sur toile, XVII s. Anonyme (école française), conservé au musée du Louvre à Paris. Wikimedia Commons.

Ei kai lukeminen lopu?

Lukemisen aikaan on varsinaisen tekijäkaksikon lisäksi kirjoittanut myös muutama muu. Antti Alasen tarkastelussa on maailman suurin nettikirjakauppa Amazon, jonka Suomeen tulosta on jo jonkin aikaa huhuttu. Tiia Winther-Jensen ja Maiju-Sofia Pitkänen puolestaan ovat tehneet tutkimuksen verkkoajan uusista lukijoista. Heidän tutkimusryhmänsä on pieni, vain 40 iältään 17–82-vuotiasta henkilöä. Heistä on kuitenkin pystytty muodostamaan yhdeksän erilaista lukijaprofiilia. Listalta löytyvät niin itsensä kehittäjät, todellisuuspakoiset tyypit, sosiaaliset eli keskustelevat lukijat ja myös lukemisen hylänneet. Sitä, mikä määrä koko kansasta kuhunkin tyyppiin kuuluu, ei näin pienen otoksen perusteella pysty määrittelemään.

Parikymmentä eri aloja edustavaa ”kirjaihmistä” – suurin osa kirjailijoita ja/tai toimittajia – on saanut vastattavakseen kyselyn, jolla kirjantekijät kartoittavat heidän henkilökohtaista lukemishistoriaansa ja käsityksiään lukemisen tulevaisuudesta. Vastauksissa korostuu lapsuuden ja nuoruuden kiivas lukeminen. Moni on oppinut lukemaan jo ennen kouluikää ihan itsekseen ja kirjastot ovat olleet tärkeitä, samoin lukevat vanhemmat ja isovanhemmat. Kodin kirjamäärä ei kuitenkaan välttämättä ole korreloinut lapsen lukemisharrastuksen kanssa, sillä kaikissa talouksissa ei yksinkertaisesti raha ole riittänyt kirjoihin, mutta sivistystahtoa on silti ollut. Omien lasten ja lastenlasten lukemisintoa taas lietsotaan monenlaisin konstein, joissakin tapauksissa jopa rahapalkkioin.

Kujanpään muori lukee. Kuva Samuli Paulaharju, 1930. Museovirasto.

Mikä sitten on lukemisen tulevaisuus? Kysymykseen vastaavan Kai Ekholmin mukaan se ei vaikuta valoisalta, mikäli nykymeno jatkuu eli kustantamot haluavat vain ns. varmoja nakkeja ja verkkokirjastot sekä lukuaikapalvelut nostavat suosiotaan, kuten näyttää tapahtuvan. Molemmissa on ongelmansa, sillä kirjastojen tarjonnassa olevat digitaaliset kirjat vähentävät kustantamojen kassavirtaa, eikä kirjailijoiden palkkioiden määrittelyä ole vielä tyydyttävästi ratkaistu. Mutta kysymyksessä on myös laajempi yhteiskunnallinen ongelma: pahimmassa tapauksessa pelkkään digitaaliseen elämään ja tietoverkkojen varaan heittäytyneistä ihmisistä versoo uusi huono-osaisten luokka.

Lohdullista kuitenkin, että niin ilmastonmuutokseen kuin kirjojen lukemista koskevaan rakennemuutokseen (jota Lukemisen ajan tekijät pitävät yhtä peruuttamattomana, dramaattisena ja vakavana) on mahdollista vaikuttaa sekä yksilön että yhteiskunnan toimin.

En ole samaa mieltä kaikesta teoksessa sanotusta, mutta pidän sitä silti lukemisen arvoisena – etenkin, jos oma ammatti tai harrastus sivuaa kirjallisuutta, kirjoittamista tai lukemista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *