Ennen viime sotia Suomi hankki kaksi n. 5000 tonnin panssarilaivaa, joitten pääaseistuksena olivat 10 tuuman tykit. Hankinnat sekoittivat vakavasti puolustusbudjetin eikä laivoilla ollut sodissa paljonkaan käyttöä. Syksyllä 1941 Ilmarinen upposi miinaanajon seurauksena Utön eteläpuolella harhautusoperaatiossa, jota saksalaiset olivat pyytäneet ja mitä Neuvostoliitto ei ilmeisesti edes havainnut. Ilmarisen uppoaminen lienee esimerkki siitä, mitä suurvallan ystävyys voi maksaa pienelle valtiolle.

Keväällä 1943 majuri Unto Petäjä rakenteli vaneripalalle korjausmuuntajaksi nimetyn koordinaattitaulukon, joka mahdollisti sen, että jopa 20 patteriston (eli yli 200 kenttätykin) tuli voitiin keskittää nopeasti samaan maaliin Ihantalan taistelussa. Korjausmuunnin oli halpa ja tarpeellinen, panssarilaivat kalliita ja hyödyttömiä.

Kuva: Korjasumuunnin ja panssarilaiva Ilmarinen

Hornet-hävittäjät

Historiallisen katsauksen jälkeen Sainio siirtyy Suomen nykyään käyttämiin asejärjestelmiin. Erityisesti hänen Hornet-hävittäjiin kohdistama kritiikki tuntuu liialliselta. Sainio moittii sitä, etteivät poliitikot aikanaan tienneet Hornetin ns. elinkaarikustannuksia. Ei niitä esitetty mistään muustakaan vaihtoehdosta ja on varsin tulkinnanvaraista, olisiko 1990-luvulla pitänyt murehtia 2010-luvun polttoainelaskuja. Kun rakennetaan uusi koulutalo, ei senkään yhteydessä mietitä, paljonko opettajien palkat, kouluruoan hinta ja opetusvälineet muuttuvat vuosikymmenten aikana. Tosiasiaksi jää, että Hornet on palvellut luotettavasti jo vuosikymmeniä.

Hornetin yhteydessä Sainio käyttää ns. lavettiajattelua. Kalliskin hävittäjä on vain alusta, jolta varsinaiset aseet eli ohjukset laukaistaan. Tätä samaa ajattelua olisi sopinut aivan hyvin kohdistaa myös ohjusveneisiin, joitten käyttämiä meritorjuntaohjuksia voitaisiin hyvin ampua myös maalta käsin ilmeisesti Viron rannikolle asti.

Kun Sainio siirtyy uusimpiin asehankintoihin, kuvaus on sellaista, että tuskin lukija tuntee asemaansa turvalliseksi, vaikka turvallisuuspolitiikasta puhutaankin.

NH 90 –helikopterien hankintaa voi pitää täydellisenä fiaskona. Kenraali Gustav Hägglund puhui aikoinaan kuukausien aikataulusta, vaikka pelkät myöhästymiset lasketaan monina vuosina. Kaiken huipuksi vielä nykyäänkin helikopterit ovat erittäin epäluotettavia ja niin Saksassa kuin Suomessakin suuri osa helikoptereista seisoo käyttämättöminä huollossa.

Jalkaväkimiinat

Erityisesti presidentti Tarja Halonen ja eräät vasemmistopoliitikot innostuivat jalkaväkimiinojen kieltämisestä, kiellosta, johon eivät ole liittyneet esim. Kiina, Venäjä ja USA. Miinojen korvaajiksi on hankittu Suomeen erilaisia kauaskantavia aseita, joitten huippuna ovat Hornetien hyökkäysohjukset kantamaltaan yli 300 km. Miinakiellon yhteydessä olisi vaihtoehtoja pitänyt pohtia tarkemmin. Jalkaväkimiinoja kaiken järjen mukaan kaivetaan oman maan kamaraan, kun taas yli 300 km kantava hyökkäysohjus on varsin ”roisi peli” Suomen kokoisen maan käytössä.

Edelleenkin Suomessa vuosikymmeniä jatkunut lähestyminen Nato kohti on aiheuttanut turhaa intoa luopua suuresta osasta Venäjältä hankittua kalustoa. Esim. BUK-ilmatorjuntaohjukset ja kahden panssariprikaatin kalusto hävitettiin ilmeisen turhaan eikä lännestä hankittu korvaava it-ohjus ole välttämättä edes BUK:n veroinen.

Synkkä kuva puolustushallinnosta

Sainio antaa puolustushallinnosta kovin synkän kuvan. Puolustusministerit eivät tiedä mitään ja toisaalta virkamiehet ovat eristäytyneet omiin lokeroihinsa ilman kokonaisnäkemystä. Kun demokratiassa kuitenkin asioista päättävät poliitikot, kaiken järjen mukaan pitkään toimineet presidentit olisivat henkilöitä, joilla kokonaisnäkemystä olisi. Kuitenkaan Sainio ei ole presidentteihin sen enempää tyytyväinen. Sen sijaan Sainio on valmis Hornet-kritiikissään vetoamaan Vasemmistoliiton kansanedustajiin Jaakko Laaksoonja Jorma Hentilään. Kun Sainion oma resepti on korvata Hornetit miinoilla, ja todennäköinen vihollinenkin on selvästi määritelty Venäjäksi, en usko Laakson ja Hentilän allekirjoittavan Sainion kokonaisnäkemystä.

Sainiolla on itsellään tykistötaustaa, hänen isänsä ja isoisänsä olivat kenttätykistön kanta-aliupseereja, minkä aselajin piirissä hän itsekin suoritti asepalveluksensa. Yhden lukukauden hän palveli kadettikoulussa, mutta päätyi Sanoma Oy:n toimittajakurssin jälkeen journalistiksi.

Pienine puutteineenkin kirja on tällä hetkellä tärkeä ja ajankohtainen kannanotto puolustuspolitiikkaan ja asehankintoihin.