”Kolonialismin jäljet: keskustat, periferiat ja Suomi” on ajankohtainen puheenvuoro siitä, millä tavoin Suomea voidaan tutkia postkolonialistisen teorian valossa. Joel Kuortin, Mikko Lehtosen ja Olli Löytyn toimittamaan kirjaan on tuotu neljä käännösartikkelia ja yhdeksän uutta kotimaista tekstiä. Kirjaa voidaan pitää jatkona useille viime vuosina ilmestyneille monikulttuurisuutta, nationalismia, erilaisuutta, yms. käsitteleville teoksille, joista monien taustajoukoista löytyy samoja henkilönä.

Postkolonialismi on monisyinen käsite ja tutkimustraditio. Periaatteessa se viittaa siirtomaajärjestelmän purkautumiseen ja sen jälkeiseen aikaan, mutta varsinaisesti kyseessä on valtasuhteita käsittelevä tutkimusorientaatio, joka on pikemminkin virtaus kuin selkeä tutkimustraditio. Suomessa aihepiirin liittyviä käsitteitä ja näkökulmia on hyödynnetty muun muassa etnisyyden, rasismin, muuttoliikkeiden, feminismin ja kirjallisuuden tutkimuksen parissa.

Postkolonialistisesta teoriasta ammentavat korostavat usein piilotettuja valtasuhteita. Ylipäätään vallan ja alistettujen/alisteisten ryhmien väliset suhteet ovat fokuksessa, mikä on ymmärrettävissä etenkin marxilaisen yhteiskuntateorian vaikutuksena. Näitä historiallisia kytkentöjä tosin tuodaan harvakseltaan julki. Tekstejä lukiessa syntyy vaikutelma, ettei valtaa olisi aikaisemmin lainkaan tutkittu, mutta tässä on kysymys perspektiiviharhasta. Toki vallankäyttö on aina ollut tiedossa, mutta nyt keskiössä on valta vähemmistöjen näkökulmasta ja se kuinka näitä (enemmistön/valtaapitävien) vallankäyttöjärjestelmiä tuodaan näkyviin. Tämän perusasetelman soisi tosin tuotavan selkeämmin esille.

Joel Kuortin mukaan ”jälkikoloniaalinen teoria on yksi tärkeimmistä uusista lähestymistavoista ihmis- ja yhteiskuntatieteissä” (s. 13), joka vakiinnutti asemansa 1990-luvulla. Kirjassa aluksi käsitellään alan neljän merkittävän tutkijan ajatuksia joko heidän omina artikkeleinaan tai sitten ulkopuolisen silmin. Mukaan valitut tutkijat ovat Edward Said, Gayatri Chakravorty Spivak, Homi K. Bhabha ja Avtar Brah. Kirjoitukset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia.

Edward Saidin teksti on hänen kuuluisan Orientalism-kirjansa vuoden 2003 painoksen esipuhe. Teksti tuo hyvin esiin länsimaisen historiankirjoituksen ja maailmankuvan rajoitteet ja se on yksi pysäyttävimpiä tekstejä, joita olen pitkään aikaan lukenut. Se kritisoi hyvin voimakkaasti Yhdysvaltojen nykypolitiikkaa ja tuo esille toiseuden luomisen poliittiset tavoitteet. Stephen Mortonin artikkeli Gayatri Chakravorty Spivakista nostaa esiin kolonialisten tekstien tavan hiljentää alistetut kansanryhmät. Mukana on myös uudelleen luentaa vanhoista klassikoista, joka osoittaa niiden piilotettuja oletuksia, joita puolestaan kyseenalaistetaan. Rauna Kuokkasen artikkeli saamelaisista kolonialisoituina kuvaa samoja prosesseja kotimaisessa yhteydessä.

David Huddartin artikkeli Homi K. Bhabhasta tuo keskustelun lähemmäksi monikulttuuristen yhteiskuntien elämää ja käsittelee hybridisyyden, jäljittelyn, eron ja ambivalenssin käsitteitä. Bhabhan olemuksellistavia käsitteitä kohtaan osoittama kritiikki on jo löytänyt tiensä suomalaiseen etnisyystutkimukseen, mutta edelleen on hyvä muistuttaa niiden tärkeydestä. Muutos ja dynaamisuus ovat kulttuurien olennaisin ”luonne” tässä tutkimusdiskurssissa, jonka huomiotta jättäminen tuottaa vääjäämättä puutteellisia ja jämähtäneitä kuvauksia eri väestöryhmistä. Aihepiiriä jatkavat Sari Pietikäinen ja Sirpa Leppänen myöhemmin kirjassa käsitellessään suomalaisia representaatiota saamelaisista.

Neljäs käännösartikkeli on Avtar Brah’n ”Diaspora, raja ja transnationaaliset identiteetit”, jossa pohditaan näiden nykyään jo Suomessakin varsin laajassa käytössä olevien käsitteiden olemusta. Brah haluaa niin ikään rikkoa käsitteiden selkeärajaisuutta korostamalla toisaalta niiden paikantuneisuutta ja toisaalta niiden liukuvuutta paikallistumisen suhteen. Identiteettien ”moniakselisuus” tuo näkemyksen lähellä Bhabhan ajattelua ja useinhan näihin ajattelijoihin viitataan samoissa yhteyksissä. Brah’n polveileva ja osin ilmeisen tarkoituksellisen epäselvä ilmaisutapa onkin omiaan selkeiden kategorioiden hämärtämiseen ja sitä kautta uusien ajattelun tilojen syntyyn.

Kirjan toisen osion muodostavat suomalaisten kirjoittajien artikkelit, jonka aloittaa Mikko Lehtonen ja Olli Löytty asettumalla reippaasti historioitsijoiden saappaisiin. He pohtivat kolonialismin ja jälkikolonialismin merkityksellisyyttä suomalaisen yhteiskunnan ja sen historian tulkinnan kannalta. Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomi on ollut pitkälti vastaanottavana osapuolena, joskin maan rooli on mahdollisesti muuttumassa. Kirjoittajien arvioon siitä, että Suomi on lähihistoriansa aikana siirtynyt (kulttuurisesta, taloudellisesta, yms.) periferiasta ”keskustan periferiaan” ei voi muuta kuin yhtyä (s. 110-112).

Kolonialistinen suhde Ruotsiin ja suomenruotsalaisiin (joka on ”ryhmänä” syntynyt ”suomalaisuuden” vastapainoksi 1900-luvun taitteessa) jää kirjoittajien tulkinnassa avoimeksi, mutta suhteesta venäläiseen he tekevät varsin kiinnostavan huomion.

”Kun Venäjä saarnasi suomalaisille imperiumi-identiteettiä, suomalaiset saattoivat rakentaa omaa minäkuvaansa etnisen identiteetin varaan. Tämä selittänee osaltaan yhä jatkuvan puheen ”kansasta” ja ”suomalaisuudesta” identiteetin perustana.” (s. 116)

Tosin tässä yhteydessä, niin kuin kovin tyypillisesti muuallakin, ohitetaan ruotsinkielisten osuus projektissa. Jostain minulle tuntemattomasta syystä suomalaista identiteettiä tarkastellaan ulkopuolisena ajan kielipoliittisista oloista. Ruotsinkielisten osuuden poisjättäminen on myös sikäli erikoista, että virallisessa retoriikassa muutoin jaksetaan muistuttaa maasta virallisesti kaksikielisenä, jonka voisi arvella olevan melko olennainen tekijä suomalaisen kielikeskeisen identiteetin kannalta. Tämä on myös merkittävä ero, jos tarkastelemme Suomea suhteessa perinteisiin eurooppalaisiin maahanmuuttomaihin.

N-sana (’neekeri’) on yksi viime vuosien olennaisimmista julkisista monikulttuurisuuskeskusteluista. Anna Rastas tekee artikkelissaan n-sanasta erinomaisen katsauksen. Tekstissä esille tuotu rodullistaminen, jota Salla Tuori myöhemmin jatkaa maahanmuuttajanaisten osalta, on tärkeä osa tämän päivän Suomea. Sen sijaan niin Rastas kuin Tuorikaan eivät lähde sijoittamaan rodullistamista osaksi laajempaa suomalaista rasismi- ja syrjintäkeskustelua. Mikäli rodullistamisella ymmärretään ensi sijassa ihonväriin liittyvät asenteet ja käsitykset, niin on selvää etteivät ne tavoita esimerkiksi venäläisiin liittyviä keskusteluja ainakaan kaikilta osin. Tässä piilee myös sen heikkous, joka voinee osaltaan johtua liiasta nojautumisesta angloamerikkalaiseen tutkimukseen, jotka kuvaavat yhteiskuntia, joita ”rotu” jäsentää hyvin eri tavoin kuin Suomea. Toivoisinkin, että suomalainen rasismitutkimus alkaisi painokkaammin etsiä rodullistamisen paikkaa osana laajempaa syrjintätutkimusta. Raisa Simolan artikkeli Mämmilä-sarjakuvasta kuvaa fiktiivisen somalialaisen Mukka (Muhammed) -hahmon kautta tätä muutosta varsin oivaltavalla tavalla.

Antti-Ville Kärjä on tutkinut suomalaisten musiikkivideoiden etnisiä elementtejä ja kiinnittää huomiota niihin hahmoihin, jotka eivät ole läsnä. Esimerkiksi somaleja, romaneja ja saamelaisia ei näy musiikkivideoissa, vaan ”musiikkivideoiden etnisyys on siis edelleen pikemminkin ”koripallovahvistusten” kuin burkhaan pukeutuneiden muslimien etnisyyttä” (s. 203). Tulkinnaksi muotoutuu valikoiva toiseuden mukaan ottaminen, josta yhdet sijoittuvat osaksi valtavirtaa toisten jäädessä marginaaliin. Tulkinnan mukaan myös musiikkivideoilla määritellään, luodaan ja rakennetaan ihmisryhmien välisiä valtasuhteita (s. 204).

Kirjan päättää Joel Kuortin kokoama katsaus aihepiirin suomenkieliseen kirjallisuuteen, joka on sinänsä ansiokas, mutta olisi voinut olla laajuudeltaan joko huomattavasti suurempi tai vastaavasti suppeampi. Jälkikoloniaalisen kirjallisuuden rajaus kun ei ole lainkaan helppo tehtävä.

Kokonaisuudessaan kirja on varsin piristävä kokonaisuus, vaikka en ole vielä täysin vakuuttunut siitä, kuinka painokkaasti nimenomaan jälkikoloniaaliset näkökulmat pitäisi huomioida Suomessa sekä historiallisena että nykyajan ilmiönä. On toki selvää, että sitä kautta saadaan tuoreita ajatuksia, mutta mikä painoarvo niille kannattaa antaa, on jatkotutkimuksen paikka. Esimerkiksi rodullistaminen osana rasismi- ja syrjintäkeskustelua on yksi tällainen mietinnän kohde, koska suomalainen nationalismi on perinteisesti ja enimmäkseen rakentunut kielen ja kansallisuuden varaan. Postkoloniaalinen tutkimus kuitenkin tarjoaa lukuisia kiinnostavia teoreettisia mahdollisuuksia, joita Suomessa soisi käytettävän entistä enemmän. Kirja soveltuu johdannoksi aihepiiriin kaikille ajankohtaisesta monikulttuurisuudesta, nationalismista ja vastaavista ilmiöistä kiinnostuneille.