Katariina Parhin kirja perustuu hänen väitöskirjamateriaaliinsa (Born to be deviant: histories of the diagnosis of psychopathy in Finland, 2018). Kirja ei ole kuitenkaan vain väitöskirjan suomennos. Ilmeisesti artikkeliväitöskirjaa kirjoitettaessa koottu materiaali on ryhmitelty uudelleen pitäen silmällä asian ja tulosten esittämistä. Tämä tehdään neljässä eri kontekstissa: mielisairaalassa (klinikka), armeijassa, perhe-elämässä ja vankilassa. Konteksteista kolme (mielisairaala, armeija ja vankila) ovat suljettuja systeemeitä, joihin joudutaan (tai mennään) ja joista ei voi mielensä mukaan poistua. Vain perhe-elämää käsittelevä jakso kuvaa psykopatiaa avoimessa, tavanomaisessa ympäristössä.

Teoksen rakenneratkaisu on erinomainen. Psykopatia – karkeistaen määriteltynä sielullinen poikkeavuus (miten se kunakin aikana ja kussakin kontekstissa on tarkemmin määritelty), joka aiheuttaa erityisesti kantajalleen kärsimystä – on nimittäin niin laaja aihe ja leviää niin monelle elämän osa-alueelle, että sen ryhdikäs ja ymmärrettävä esittäminen vaatii tiukkaa temaattista jäsennystä. Nyt käytetyllä rakenteella tekijä luo moniaalle kurottavaan aiheeseensa ja sen esittämiseen juuri sellaista ryhtiä, joka auttaa lukijaa oivaltamaan, mitä kirjoittaja haluaa hänen oivaltavan ja myös sen, miten kirjoittaja lopputulokseensa on päässyt.

Klinikkaa käsittelevässä luvussa Parhi esittää pääpiirteissään sen, miten psykopatia on lääketieteen piirissä kunakin aikana (Suomen osalta vuosina 1905–1968) määritelty. Muissa luvuissa esitetään, miten näitä määritelmiä on käytetty armeijan, vankilan ja perhe-elämän konteksteissa. Pidin myös teoksen tavasta ”kuvittaa” ja havainnollistaa aihetta lähdemateriaalista nostetuilla tapausselostuksilla ja pidemmillä lainauksilla. Tämä muistuttaa Lutherin katekismuksen tapaa esittää kymmentä käskyä: ensin sanotaan asia ja sitä seuraa osio aiheenaan ”mitä se on”. Tämä on hyvin pedagoginen ja oivallinen tapa esittää: siinä liikutaan teoriasta käytäntöön, abstraktista konkreettiseen ja ”sana” todellakin ”tulee lihaksi”.

Psykopatian muuttuvat tulkinnat

Psykopatiadiagnoosin historia on ”ei-hulluuden” historiaa. Psykopaatit eivät olleet perinteisessä mielessä mielisairaita, sillä heillä ei esimerkiksi ollut mielisairauteen liittyviä oireita, kuten harhoja. Parhin mukaan psykopaatti sijoittui ”epänormaaliuden, yhteiskunnan ja kärsimyksen yhtymäkohtaan”, sillä oma kärsimys vei hänet sairaalaan, lääketieteellinen diagnoosi määritteli hänet normaalista poikkeavaksi ja yhteiskunta oli se normi, jota vasten hänen käyttäytymistään ja persoonallisuuttaan tarkasteltiin. (s. 8.) Psykopatiasta tulikin diagnoosi, joka kuvasi laajalti ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet selkeästi terveyden tai sairauden piiriin (s. 78). Ruotsalainen psykiatri Olof Kinberg määritteli vuonna 1946 pidetyssä pohjoismaisessa psykiatrikongressissa, että ”psykopatialla tarkoitettiin epämääräistä sosiaalista ongelmaa” (s. 220).

Psykopatia oli myös ”demokraattista”, sillä se ei ollut sidottu yhteiskunnalliseen asemaan, vaan sitä diagnostisoitiin sekä yhteiskunnan ylätason jäsenissä että alemmissa sosiaalisryhmissä. Parhin mukaan psykopaatteja ”oli irtolaisissa, juopoissa, vangeissa, taiteilijoissa, kirjailijoissa, väkivaltaisissa puolisoissa, tansseihin karkaavissa neidoissa, erakoissa, sotilaissa, naapureissa ja perheenjäsenissä”. (s. 8, 9.) Vaikka miehillä psykopatiaa diagnostisoitiin enemmän kuin naisilla, ei se ollut leimallisesti vain toisen sukupuolen ominaisuus. Myös lapsia saatettiin diagnosoida psykopaateiksi (s. 9), vaikka heidän psyykkinen kypsymisensä ja persoonallisuuden kehitys oli vielä kesken.

Psykopatiaa diagnosoitiin eniten 1950-luvulla, jolloin neljäsosa mielisairaalan potilaista saattoi olla psykopaatteja (s. 8). Parhin tutkimusjakson (1905–968) alussa sekä lopussa psykopatiadiagnooseja oli huomattavasti vähemmän kuin sen keskivaiheilla. Esimerkiksi 1930-luvulla noin joka kymmenes mielisairaalapotilas oli ”psykopaatti”, kun taas 1960-luvun mittaan määrä laski lähes kahteen prosenttiin (s. 13, 15; Parhi 2018, 30). Tämä ei tietenkään niinkään kerro psykopatian yleistymisestä ja harvinaistumisesta väestössä, vaan vallitsevista lääketieteellisen diagnosoinnin muuttuvista tavoista ja niiden seurauksista.

Psykopatia lääketieteessä ja Suomessa

Terminä psykopatia tuli lääketieteeseen 1800-luvun mittaan saksalaisen lääketieteen kautta. Termin esitteli ensinnä Heinrich Kaan kirjassaan Psychopathia sexualis (1843). Seksuaalisia poikkeamia käsitelleessä kirjassa Kaan kiinnitti huomiota muun muassa onaniaan. (s. 10.) Englannin kielessä termi psykopatia (psychopathy) esiintyi ensi kerran muutamia vuosia Kaanin kirjan ilmestymisen jälkeen, vuonna 1847 (Merriam-Webster 2019). Termin vakiinnuttamista psykiatriaan jatkoivat alan suuret saksalaiset nimet Richard von Krafft-Ebbing (teoksessaan Psychopathia sexualis, 1886) ja Julius Ludwig August Koch (Die psychopathischen Minderwertigkeiten, 1891–1893). Kochin teos sitoi psykopatian erityisesti ”vähempiarvoisuuteen” ja degeneraatioteoriaan ja niistä käytyyn aikalaiskeskusteluun. (s. 10–11.)

Psykopatian käsitteellä oli myös rinnakkaiskäsitteitä, kuten ranskalainen manie sans délire, eli ”ei-harhainen hulluus” (Philippe Pinell, 1800-l. alku) tai moral insanity, eli ”moraalinen mielisairaus” (James Cowles Prichard, 1835) (s. 16–19). Saksan kielessä Prichardin termi esiintyy muodoissa moralischen Idiotie (moraalinen idiotia tai moraalinen heikkomielisyys). Oli nimitys mikä tahansa, psykopatia, ”vähempiarvoisuus” ja degeneraatio kietoutuivat tulloin toisiinsa ja olivat keskeinen aihepiiri erityisesti 1800- ja 1900-lukujen rotuhygieenisessä keskustelussa (esim. Mattila 1999, passim; Parhi 2018, 37).

Suomessa psykopatiadiagnoosilla ehti 1900-luvulla olla kolme erilaista muotoa ja kuvausta, ennen kuin se diagnoosina katosi vuonna 1969 – tuolloin sen sijaan alettiin puhua ”luonnevioista” ja sittemmin ”persoonallisuushäiriöistä”. Vuosisadan vaihteessa diagnoosia käytettiin affekteihin (tunteisiin) liittyvistä häiriöistä. Hyvin pian psykopatialla alettiin tarkoittaa keskushermoston (perinnöllistä) rappeutumista (degeneratio psychopathica tai vain psychopathica). Psykopatian – tai degeneraation – merkkejä olivat fyysiset tai psyykkiset poikkeamat ”normaaliudesta”.

Vuonna 1931 Lääkintöhallitus jakoi psykopatian kahteen luokkaan. Toisaalta oli olemassa synnynnäinen, pysyvä ja rakenteellinen psykopatia (constitutio psychopathica). Toisaalta oli olemassa ”psykogeeninen reaktio” (reactio psychogenea), joka esiintyi rakenteeltaan normaalissa yksilössä, jonkin ärsykkeen (esim. järkyttävä tapahtuma) laukaisemana. Tämä reaktio saattoi olla ohimenevä.

Vuonna 1954 Lääkintöhallitus muutti luokitustaan sopimaan yhteen kansainvälisen tautiluokituksen (International Classification of Diseases, eli ICD-6) kanssa. Psykogeeninen reaktio poistui kokonaan ja psykopatia jaettiin kaikkiaan kahdeksaan luokkaan. Mukana olivat esimerkiksi antisosiaalisuus, asosiaalisuus ja seksuaaliset anomaliat. (s. 12–15.) Lähinnä anglosaksisesta vaikutuksesta johtuen psykopatian diagnoosi alkoi kuitenkin psykiatrian piirissä kapeutua käsittämään vain myötäelämisen kyvyn ja impulssikontrollin puutteen. Tämä kehitys aiheutti sen, että kansainvälisessä tautiluokituksessa luovuttiin termistä psykopatia ja siirryttiin puhumaan persoonallisuushäiriöistä. Suomessa diagnoosi psykopatia poistui tautiluokituksesta vuonna 1969.

Psykopatia klinikalla, armeijassa, perheessä ja vankilassa

Kirjan osiossa ”Klinikka” Parhi tutkii psykopatian käytännön määritelmiä erityisesti Lapinlahden sairaalassa tehtyjen mielentilatutkimusten pohjalta. Psykopatiaan liittyviksi seikoiksi määrittyi lukuisa joukko ”normista” poikkeamisia, eli ”epänormaaliuksia”. Sellaisia olivat muun muassa anti- tai asosiaalisuus, jotka saattoivat ilmetä elämäntavassa tai vaikeudessa totella auktoriteetteja ja noudattaa yhteiskunnan sääntöjä. Sellaista oli muun muassa huumaavien aineiden käyttö: erityisesti morfiinin mutta myös alkoholin, jonka psykopaatissa aiheuttamaa ”patologista humalatilaa” tutkittiin myös kliinisillä kokeilla, eli alkoholia juottamalla ja humalan etenemistä ja vaikutusta tarkkailemalla ja analysoimalla.

Psykopatia ilmeni myös ”epänormaalina” tunne-, tahto- ja viettielämänä. Viettielämän osalta kyseessä oli ennen kaikkea ”hillitön” sukupuolivietti erilaisine ilmauksineen, esimerkiksi onaniana tai muine ”perversioineen”. ”Epänormaali” tunne-elämä puolestaan ilmeni vaihtelevina tai puuttuvina tunteina tai poikkeuksellisena tunneherkkyytenä. Tahdon ja tarmon oli puolestaan suuntauduttava oikeisiin, kunniallisiin asioihin. Lisäksi psykopatia saattoi ilmetä myös poliittisina ja maailmankatsomuksellisina ajatuksina, kaikenlaisena ”maailmanparantamisena” jopa poliittisena toimintana. Perinnöllisen konstituution lisäksi psykopatia saattoi olla peräisin päävammoista, esimerkiksi lapsuudessa saaduista tai unitaudista. Syksyllä 1920 Helsingistä alkaen puhkesi unitautiepidemia, jonka kuluessa tuhatkunta ihmistä sairastui. Osa heistä sai psykopatiadiagnoosin.

Armeijassakin psykopatiadiagnoosia käytettiin kaavaan sopimattomien määrittelemiseen. Tunnetuin tapaus lienee aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen. Hän oli pasifistisen vakaumuksensa takia 1930-luvulla kolmeen otteeseen vankilassa. Näiden prosessien yhteydessä häntä myös tutkittiin Lapinlahden mielisairaalassa. Täällä hän sai diagnoosin konstitutionaalinen psykopatia.

Sotatraumasta ja kraanaattishokista (traumaattinen neuroosi) kärsineitä suomalaisia toisen maailmansodan sotilaita käsiteltiin diagnooseilla hysteria ja psykopatia. Sodan kuluessa kyse oli siitä, että sodan negatiivinen vaikutus ihmisen psyykeen pyrittiin – ilmeisesti taistelumoraalin ylläpitämiseksi – häivyttämään ja sen sijaan korostettiin yksilön omaa vastuuta ja osuutta tilaansa. Psykiatri Konrad von Baghin suuhun on pantu näkemyksen muotoilu seuraavasti: ”mielenterveys on kestokykyä” (s. 83). Eli jos sota aiheutti mielenterveyden ongelmia, kyse oli sotilaan puuttuvasta, ”epänormaalista”, kestokyvystä, oikeastaan hänen ”epänormaalista” konstituutiostaan. Kuten Parhin toisessa yhteydessä siteeraama sairaanhoitaja ja mielenterveysvalistaja Karin Neuman-Rahn kirjoitti, terveet ihmiset kykenivät vastustamaan perinnöllisyyden taakkaa (s. 118). Sodan jälkeen keskustelu veteraanien psykopatiasta oli ennen kaikkea keskustelua veteraaneille maksettavista korvauksista ja eläkkeistä. Tavallisesti psykopaateiksi tai hysteerisiksi diagnostisoiduille veteraaneille ei niitä maksettu.

Parisuhde, perhe ja seksuaalisuus

Osiossa ”Perhe” Parhi kuvaa psykopatiaa parisuhteen, lapsien ja seksuaalielämän kannalta. Yllättävää on Parhin tulos, että seksuaalisuus ei ollut suomalaisessa psykiatriasta näkyvää ennen toista maailmansotaa: se ei kuulunut psykiatrian piiriin samalla tavalla kuin esimerkiksi harhat ja masennus (s. 127). Tämä havainto perustuu Parhin mielisairaala-aineistoon. Kun seksi kuitenkin oli keskeistä eurooppalaisessa keskustelussa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa (s. 128) – prostituutio, sukupuolitaudit, abortti – ja pohjoismaisessa keskustelussa kietoutui myös keskusteluun seksuaalimoraalista ja naisen asemasta (esim. Nieminen 1951; Rajainen 1973; Räisänen 1995), on tämä tulkinta nähdäkseni liian kapea. Vaikka seksuaalisuus ei mielisairaala-aineiston perusteella näyttäisikään olleen keskustelun kohde, keskustelivat psykiatrit siitä ilmeisesti toisilla foorumeilla (esim. Nikula 1919; Kulovesi 1935). Lisäksi seksuaaliviettiin liittyvät kysymykset olivat tuolloin keskeisiä rotuhygieenisen keskustelun piirissä, johon psykiatritkin osallistuivat. Olen Parhin ja esimerkiksi Löfströmin (1999) ja Juvosen (2002) kanssa samaa mieltä siinä, että suomalainen seksuaalimoraali kiristyi toisen maailmansodan jälkeen ja se nosti seksuaalisuudesta käydyn keskustelun uudella tavalla esiin: nyt siitä keskusteltiin omana ongelmanaan ja yhä enemmän irti vanhasta rotuhygieenisestä keskustelusta.

Kuten Parhi kirjoittaa, ”psykopatian esiintyminen perheissä oli 1900-luvulla koko yhteiskunnan kysymys”, sillä perhe on poliittinen, valtakysymyksiin sitoutunut yksikkö, jota yhteiskunnan puolelta on pyritty normalisoimaan eri tavoin (s. 113). Perheen kautta Parhi tarkastelee ympäristöä rasittaneita lapsia, heidän pahatapaisuuttaan ja vilpillisyyttään (jota ojennettiin muun muassa kasvatuslaitoksessa) sekä seksuaalisuuttaan. Moitittavaa seksuaalisuutta havaittiin jo hyvinkin nuorissa lapsissa: esimerkiksi ”erään toisen tytön […] kerrottiin jo neljän vuoden ikäisenä ”seurustelleen poikien kanssa”” (s. 125). Vanhemmat lapset saattoivat ryhtyä ns. laivatytöiksi eli satamaan tulleissa laivoissa vieraileviksi tytöiksi (oli myös ns. autotyttöjä, eli erityisesti rekka- ja kuorma-autoihin liftaavia tyttöjä, ks. esim. Lemberg 2013, 26–27)[1] tai käydä ylen määrin huvituksissa.

Vanhemman väestön seksuaalisuuden saralla psykopatiaan liitettiin seksuaalisia poikkeavuuksia, kuten ekshibitionismi, fetisismi, masokismi, sadismi, homoseksuaalisuus, transvestismi, sodomia ja eläimiin sekaantuminen (bestialismus). Seksuaalista väkivaltaa käsitellessään Parhi tekee terävän havainnon: hänen mukaansa ”oma kysymyksensä on, onko seksuaalinen väkivalta poikkeavaa ollenkaan, sillä niin tavallista se oli varsinkin sotaolosuhteissa” (s. 152). Ilmiö ei koske vain Suomea. Parhi viittaa siihen, että toinen maailmansota päättyi joukkoraiskauksiin ja yksinomaan neuvostosotilaiden on arvioitu raiskanneen 1–2 miljoonaa saksalaista (s. 153). Tässä neuvostosotilaat eivät olleet yksin, vaan muutkin liittoutuneet tekivät osansa (esim. Gebhardt 2017). Raiskaaminen näyttää kuuluvan ”normaaliin” sodankäyntiin: kuten Parhin siteeraama suomalaissotilas on sanonut: ”niin kuin aikojen alusta on ollut naisen kohtalona tulla hävinneenä häväistyksi” (s. 153).

Psykopatia laitoksissa ja oikeuskäytännössä

Viimeisessä osiossa ”Vankila” psykopatiaa tutkitaan laitoksen, erityisesti vankilan, ja oikeuskäytännön kautta. Tarkastelun kohteena ovat oikeudellinen kysymys alentuneesta syyntakeisuudesta, vaaralliset taparikolliset ja heidän sulkemisensa pakkolaitokseen (ns. pytty), millä tavoin vankien sopeutumattomuus ilmeni vankiloissa ja viimeisenä kysymys ihmisen pahuudesta. Alentunut syyntakeisuus liittyi psykopatiaan niin, että alentuneesti syyntakeisten joukossa psykopaatteja oli runsaasti. Kehitys kulki siihen suuntaan, että mitä pitemmälle 1900-lukua elettiin, sitä runsaammin rikollisista löydettiin psykopaatteja ja sitä runsaammin myös alentuneesti syyntakeisia psykopaatteja. 1950- ja 1960-luvulla alentuneesti syyntakeisista noin 80 prosenttia määriteltiin psykopaateiksi. Kun psykopatiadiagnoosista luovuttiin ja se korvattiin persoonallisuushäiriöllä, heidät yhä suurella todennäköisyydellä tulkittiin alentuneesti syyntakeisiksi. 1980-luvun mittaan jokin muuttui, ja alentuneesti syyntakeisiksi todettujen osuus ja määrä kääntyi laskuun. Nykyään heidän osuutensa on noin 12 prosenttia vangeista ja absoluuttinen määrä noin kymmenesosa 1980-luvun huippuluvuista.

Vaarallisten taparikollisten joukossa todettiin siis runsaasti psykopatiaa. Vuonna 1932 säädettiin laki vaarallisista rikoksenuusijoista. Lain tarkoitus oli suojella yhteiskuntaa, ja suojelu pantiin toimeen sulkemalla vaaralliset rikoksenuusijat pakkolaitokseen. Lakia pidettiin kuitenkin liian tehottomana, ja vuonna 1953 sitä tiukennettiin: nyt pakkolaitokseen voitiin tuomita entistä vähäisemmän aiemman rikollisuuden ja lievemmän uuden rangaistuksen perusteella. Lisäksi uudistetun lain erityiskohteiksi asetettiin ”epänormaalit rikoksenuusijat”. Pakkolaitosvankien määrä kasvoi, kunnes lakia muutettiin lievempään suuntaan vuonna 1971 ja pakkolaitosvankien määrä pieneni suuresti. Erityisesti psykopaattisiin vankeihin liittyvänä vankilaan sopeutumattomuuden (vastarinnan) muotona Parhi käsittelee niin sanottua kverulointia, eli vankilasta ja sen oloista valittamista eri tahoille ja viranomaisille. Valittaminen saattoi paisua massamittoihin. Muita sopeutumattomuuden oireita olivat muun muassa itsemurhayritykset (oikeat ja ei-niin vakavassa mielessä tehdyt) ja muu akuutti psykiatrinen oireilu sekä alkoholin ja huumeiden käyttö.

Oikaisen tässä myös erään pienen väärinkäsityksen. Parhi kirjoittaa, että Tanskan ensimmäinen psykopaateille omistettu laitos avattiin vuonna 1935 (s. 182). Tanskan ensimmäisenä psykopaattilaitoksena voitaneen kuitenkin pitää Livøn saarelle vuonna 1911 perustettua, miehille tarkoitettua työlaitosta. Laitos oli perustettu saarelle juuri sen takia, että karkaaminen sieltä olisi hankalaa ja asukit voitiin muutoinkin pitää hyvin eristettynä muusta yhteiskunnasta. Kun suomalaisen tylsämielistyön uranuurtaja Edvin Hedman esitteli laitosta tuoreeltaan suomalaiselle lukijakunnalle, hän kertoi sen olevan laitos ”antisosiaalisille tylsämielisille” miehille. Hedmanin mukaan asukit olivat tylsiä murhapolttajia, murhaajia, raiskaajia ja erilaisia rikollisia, joita väkivaltaisuuden ja pakoyritysten takia oli tähän asti pitänyt pitää lukittuna selliin. Nyt heidät oli sijoitettu saareen, suhteelliseen vapauteen ja työhön. (Mattila 1999, 130; E. H. 1912.)

Lennokkaista kielikuvista ja lähteiden merkinnän puutteellisuudesta huolimatta erinomainen kokonaisuus

Pääsääntöisesti Parhi kirjoittaa selvästi ja helppolukuisesti: lukija imeytyy tekstiin ja kääntää sivuja kuin huomaamattaan. Tyylistä ja ilmaisun tavasta tulevat mieleen Teemu Keskisarjan tekstit ja erityisesti myös Hannu Lauerman pahuutta ja huijauksia käsittelevät teokset (esim. Lauerma 2008; Lauerma 2009). Parhi on kirjoittanut Lauerman kanssa useita tekstejä. Saattaa olla, että vanhemman kollegan tyyli on yhteistyön tuloksena ”vuotanut” Parhin omaan tyyliin. Saattaa myös olla, että Parhin ja Lauerman yhteinen aihepiiri tuottaa lukijassa tyylillisiä assosiaatioita kahden kirjoittajan välillä.

Paikoitellen Parhi käyttää lennokkaita kielikuvia samaan tapaa kuin Keskisarja omissa teksteissään. Parhin sellaiset ilmaukset kuin ”kirjoitti hoitajan kynä tutkittavan äänellä” (s. 27) tai ”seksuaalisuus on arvoituksellinen kammio” (s. 129) elävöittävät tekstiä. Toisinaan jäin kuitenkin pohtimaan, palveleeko kielikuva enää tekstin toimivuutta esimerkiksi näissä ilmauksissa: ”[Christian, MM] Sibelius oli kastanut varpaansa [Emil, MM] Kraepelinin kokonaisvaltaiseen ajatteluun” (s. 33–34) tai ”Niin sanottuja eettisiä ja moraalisia tunteita selviteltiin paitsi nuuhkimalla tutkittavan elämänasennetta kokonaisuudessaan, myös tarkennetuin kysymyksin” (s. 49). Mielestäni selvästi epäonnistumisen puolelle mennään, kun Parhi kirjoittaa, että ”kyseessä on yhteiskunnallisesti varsin laaja ja lukemattomilla lonkeroilla Suomi-neidon salaisimpiinkin sopukoihin luikerrellut ilmiö” (s. 82). ”Suomi-neidon salaisimmat sopukat” tuovat mieleen aivan toisen lajityypin tekstin kuin historiantutkimuksen.

Toinen moite liittyy viiteapparaattiin ja lähdeluetteloon. Ihmettelen sitä, miksi kustantajien on niin vaikea ymmärtää, että alaviiteapparaatti on tarkoitus sijoittaa kunkin sivun alalaitaan, ei missään tapauksessa luvun tai kirjan loppuun. Kun viitteet ovat samalla sivulla kuin leipäteksti, jota ne koskevat, lukija näkee ne heti ilman hermoja raastavaa selailua ja yksittäisten viitteiden metsästämistä kirjan uumenista. Tämä moite siis kohdistuu kustantajaan (tässä Siltala), ei kirjan kirjoittajaan. Kokemuksen mukaan kirjoittajalta ei yleensä tällaista asiaa kysellä. Tai jos kirjoittajalta kysellään, niin yleensä häntä kuullaan, mutta ei kuunnella.

Lähdeluettelosta puuttuu lähteitä. Viitteitä lukiessani ja niistä lisätietoa hakiessani kohtasin ainakin seuraavat viitatut teokset, joita ei ole merkitty lähdeluetteloon: Arajärvi 1996, Hagman 2016, Herzog 2011, Lindberg 1996 ja Vehkalahti 2009. Systemaattisesti en tarkistanut, onko kaikki viitteissä mainittu kirjallisuus myös lähdeluettelossa tai onko kaikkeen lähdeluettelossa mainittuun viitattu viiteapparaatissa. Joka tapauksessa teoksen laadunvarmistus ei oikoluvun osalta ole onnistunut teoksen tieteellistä arvoa vastaavalla tavalla.

Parhin teos on erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen katsaus suomalaisen yhteiskunnan menneisyyteen. Siitä käy hyvin ilmi se yhteiskunnallisen kurin kampanja, joka sotavuosien jälkeisessä Suomessa pantiin toimeen. Kontrollipolitiikkaa kiristettiin esimerkiksi pakkolaitokseen sulkemisen osalta, mutta myös eugeenisen steriloinnin ja kastraatiolainsäädännön osalta. Kaikkia näitä lakeja liberalisoitiin parikymmentä vuotta myöhemmin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Ilmiö vertautuu viimeiseen suureen kaupungistumisen vastaiseen taisteluun: sodan jälkeen evakot ja rintamiehet asutettiin tietoisesti maaseudulle – ei kaupunkiin. Parikymmentä vuotta myöhemmin huomattiin, että elinkelvottomalta maaseudulta oli joukolla muutettu Ruotsiin ja Etelä-Suomen kaupunkeihin: vuonna 1970 kaupunkilaisen väestön määrä ylitti ensi kertaa maaseutuväestön määrän ja sillä tiellä ollaan yhä.

On hyvä, että nykyajan ”historiattomassa maailmassa” (esim. Haasio 2019) asiantilojen ja tulkintojen – psykopatian diagnoosit ovat tulkintaa – muuttuvuus tehdään näkyväksi: liian usein ajatellaan, että se miten asiat ovat nyt, on ”oikein” tai jotenkin ”kehityksen korkein muoto”. En tiedä, miten paljon esimerkiksi psykiatrien akateemisessa koulutuksessa opiskelijoita perehdytetään oman oppialansa historiaan. Tässä kuitenkin on yksi kirja, jota opetuksessa voisi käyttää. Meille muillekin lukijoille teos kertoo paljon suomalaisesta yhteiskunnasta, sen henkisestä ilmapiiristä, arvoista ja asenteista ja asennemuutoksista viimeisen sadan vuoden ajalta.

Lähteet

E. H. (1912). [Edvin Hedman], En ö-anstalt för antisociala andesvaga: Ett nytt uppslag. Suomen Aistivialliskoululehti, 1912, 5–7.

Gebhardt, Miriam (2017). Crimes Unspoken: The Rape of German Women at the End of the Second World War. Translated by Nick Somers. Cambridge: Polity Press.

Haasio, Ari (2019). Sivistysyhteiskunnan raunioilla. Ilkka, 22.11.2019.

Juvonen, Tuula (2002). Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Tampere: Vastapaino.

Kulovesi, Yrjö (1935). Perversiteetin psyykillisestä rakenteesta. Duodecim, 733–739.

Lauerma, Hannu (2008). Huijaus: Johdattelua, rohkaisua, psykoterroria. Helsinki: Duodecim. [Myös uudempi laitos vuodelta 2015 otsikolla Usko, toivo, huijaus].

Lauerma, Hannu (2009). Pahuuden anatomia: Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Helsinki: Edita.

Lemberg, Anna (2013). Riistetty vapaus: Yläneen tyttökoti ja tyttöyden tulkinnat 1955–1971. Suomen historian pro gradu -tutkimus. Turku: Turun yliopisto.

Löfström, Jan (1999). Sukupuoliero agraarikulttuurissa: ”Se nyt vaan on semmonen”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 757. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Merriam-Webster, hakusana psychopathy. https://www.merriam-webster.com/dictionary/psychopathy#h1 [luettu 9.12.2019].

Nieminen, Armas (1951). Taistelu sukupuolimoraalista: Avioliitto- ja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta 1900-luvulle. Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja, sarja A: 6. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Parhi, Katariina (2018). Histories of the diagnosis of psychopathy in Finland. Acta Universitatis Ouluensis, B, Humaniora, 163. Oulu: University of Oulu.

Nikula, Akseli (1919). Homoseksualitetti ja sen oikeudellinen arvosteleminen. Duodecim, No. 7–8, 248–27

Rajainen, Maija (1973). Naisliike ja sukupuolimoraali: Keskustelua ja toimintaa 1800-luvulla ja nykyisen vuosisadan alkupuolella noin vuoteen 1918 saakka. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia, 91. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura,

Räisänen, Arja-Liisa (1995). Onnellisen avioliiton ehdot: Sukupuolijärjestelmän muodostumisprosessi suomalaisissa avioliitto- ja seksuaalivalistusoppaissa 1865–1920. Bibliotheca Historica, 6. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

[1] Maunu Kurkvaara ohjasi aiheesta skandaalinkäryisen elokuvan Autotytöt vuonna 1960.