On oikeastaan aika outoa, että Suomessa on kirjoitettu ja puhuttu vielä viime vuosinakin paljon Karjalasta noteeraamatta ja siteeraamatta juuri lainkaan sitä valtavaa dokumentti- tai lähdeaineistoa, joka on ollut jo kymmenkunta vuotta suht´ avoimesti tarjolla Venäjän arkistoissa. Sinänsä pätevää akateemista Karjala-tutkimustahan on tehty tähän saakka pääsääntöisesti venäläisiä lähteitä vältellen.

Markku Kangaspuron väitöskirja "Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta" on tässä mielessä lähes pioneerityö. Se hyödyntää laajasti Moskovan, Pietarin ja Petroskoin arkistojen aarteita. Niiden äärelle tutkija on päässyt perusteellisemmin dosentti Antti Laineen johtamassa akatemiaprojektissa kuin "Otto Ville Kuusisen viitoittamalla tiellä"(jolla suuri osa opiskelijanuorisoa asteli tahdikkaasti vielä 70-luvun YYA-Suomessa). Laine ja Kangaspuro kuuluvat niihin venäjän taitoisiin tutkijoihin, jotka ovat osanneet paitsi oivallisesti hyödyntää naapurimaan mahtavaa arkistolaitosta, myös silmäillä karttapalloa ja historiaa epämuodikkaasti Äiti-Venäjän näkökulmasta(kin). Kangaspuron väitöskirjan alaotsake "Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920-1939" kertoo tutkimuksen olennaisen sisällön. Kysymys on siis Venäjän Lokakuun vallankumouksen (1917) – joka nykyisin usein pelkkänä vallankaappauksena mainitaan – ja Suomen kansalaissodan (1918) jälkeisestä tilanteesta, jossa bolshevikkien johtama suurvalta rakentaa sisäpolitiikkaansa ja suhdettaan pienen rajaseudun neuvostotasavallan (Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta, 1923) johtohahmoihin, Suomesta Neuvosto-Venäjälle siirtyneisiin punapakolaisiin.

1920-lukulaisen alkutilanteen Neuvosto-Karjalassa Kangaspuro tiivistää osuvasti: punaiset hävisivät taistelunsa sosialistisesta Suomesta, mutta voittivat itselleen Neuvosto-Karjalan. Sen johtoon (aluksi Karjalan Työkansan Kommuuni, 1920) kohosivat jo Suomessa vallankumousuransa aloittaneet miehet. Keskeisiin asemiin päätyivät esim. Karjalan Staliniksikin kutsuttu Kustaa Rovio ja punainen fennomaani, "karjalaisella nationalismilla kommunismiin" pyrkivä Edvard Gylling. Näiden miesten revanssihaaveille punaisesta Suomesta on jälkikäteen helppo hymyillä, mutta aikalaisille asia oli kuoleman vakavaa pohdintaa. Karjalassahan elettiin maailmanvallankumouksen eturintamassa. Taustalla, Moskovassa tahtipuikkoja heiluttelivat tietysti myös Otto Ville Kuusinen ja Yrjö Sirola – ja erityisesti uusi neuvostojohto ja Komintern. Revanssihaaveet menivät 1920-luvulla vielä paljon Suomea pitemmällekin. Neuvosto-Karjalan piti oleman lähimain koko punaisen Pohjolan peruslinnake, jonka uskollisin etujoukko olisivat suomalaiset punapakolaiset, joita väestöstä oli vaivaiset pari prosenttia. Koska suomenkielisten joukko oli kovin pieni, 1920-luvun lopulta lähtien suomalaisverta yritettiin tuottaa Karjalan kunnaille muilta mailta enemmänkin – esim. Tverin Karjalasta, Suomesta, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Näissä värväyssuunnitelmissa oli keskeisellä sijalla myös nationalistinen elementti, suomalaisten punikkien johtama kalevalainen kansa, jonka sirpaleet piti koota yhteen uusia taistoja varten. Melkoinen paradoksi on sekin, että valkoisen suur-Suomen ja punaisen suur-Suomen kansallismielisyys näyttäytyi lähimain samansisältöisten tunnusten alla.

Kangaspuro osoittaa väitöskirjassaan hienosti nationalismin ja kansallisvaltioiden synnyn välisen yhteyden laajemminkin – mm. turvautuen tshekkiläistutkija Miroslav Hrochin ABC-käsiteapparaattiin, jossa kansallinen herääminen kytketään tiukasti yhteiskuntakehityksen eri vaiheisiin – ja perustelee nationalismin käytön bolshevikkien politiikassa. Neuvostoliitto rakensi alueellaan asuvista kansoista yhtenäistä valtiota ja kansakuntaa pääosin kahdessa vaiheessa: ensin kansallisten tasavaltojen kansallista identiteettiä voimistaen, pääosin 1920-luvulla – sitten yhtenäistä neuvostokansalaisen yläidentiteettiä suosimalla, alkaen 1930-luvun ensi vuosista. Oikeastaan tämän kehityskulun perusteella voi vetää myös sen johtopäätöksen, että siirtyminen neuvostojen vallasta todelliseen "neuvostovaltaan" alkaa vasta 1930-luvulla ja liittyy yllättävänkin kiinteästi kansainväliseen politiikkaan. Stalinille suomalaisten punainen nationalismi sopi 1920-luvulla vielä oikein hyvin. Nationalismista tuli tällöin tuoreen suurvallan harjoittaman politiikan avainsanoja kaikissa neuvostotasavalloissa. Nationalismi-juoksutus, nimenomaan hrochilaisten käsitteiden käyttö ja sovellutus kulkee läpi koko tutkimuksen. Harvoin saa luettavakseen yhtä pätevää tekstiä nationalismin olemuksesta ja merkityksestä koko Neuvostoliiton syntyhistorian kannalta kuin tässä teoksessa.

Kangaspuro tuo oman tärkeän lisänsä myös koko Venäjä-tutkimukseen osoittamalla seikkaperäisesti kuinka väärin on tulkita koko Neuvostoliitto-vaihetta jonain möhkälemäisenä monoliittisena epähistoriana. Punainen Karjala oli koko maan kuvioissa sekä tyypillinen että hyvin erikoinen koemaasto. Juuri kansallisen heräämisen voimin, myös kulttuurivallankumouksella, lukutaidoton talonpoikaisto saatiin kaikkialla parhaiten innostumaan aatteesta paikallistasolla. Kyseessä oli osin pakon ja käytännön sanelema politiikka. Sosialismin varsinaiset rakennusinsinöörit lähes puuttuivat teollisuusproletariaatin pääluvun ollessa vielä kovin pieni: 4/5 venäläisistä asui 1920-luvun loppupuolella maaseudulla. Niinpä Stalinin lähipiiri tuki myös Gyllingin ja suomalaisten punaisten kansallismielisiä pyrkimyksiä ja hegemoniaa Neuvosto-Karjalassa. Jopa niin, että vähemmistökansojen kieltä ja kulttuuria suosiva ns. korenizatsija (=juurruttamis)-politiikka merkitsi Karjalan tasolla eräässä vaiheessa siirtymistä karjalaistamisesta pakolla suomalaistamiseen. Moskovan tuki tietysti lietsoi punaisten keskuudessa myös hanketta punaisesta suur-Suomesta, jonka pystyttäminen alkoi olosuhteiden pakosta vain pienemmässä mittakaavassa ja esimerkinomaisesti Neuvosto-Karjalan koelaboratoriossa. Tavallaan kysymyksessä oli myös Suomen kansalaissodan jälkinäytös tai jatko-osa. Suomen puolelta valkoiset yrittivät viedä kostonsa loppuun Karjalan heimoretkien muodossa ja viime kädessä vielä Lapuan liikkeenkin voimin. Neuvosto-Karjalan punaiset haaveilivat ensin maailmanvallankumouksesta, torjuivat heimosoturit ja keskittyivät lopulta oman neuvostotasavaltansa johtotehtäviin – kunnes punainen Karjalakin joutui maailmanpolitiikan pyörteisiin. Punapakolaisten kohtalo oli karmea ja tragedia kaksinkertainen – ensin he hävisivät sosialistisen Suomen, sitten jalkojen alta liukeni myös punainen Karjala.

1930-luvun alkupuoliskolla Gylling, Rovio ja kumppanit osoittautuivat Moskovan näkökulmasta jo niin vaarallisiksi nationalisteiksi, että suomalaispunikkien elitistinen status hävisi muutamassa vuodessa. Ensin menivät puoluevirat, sittemmin myös henki. Eräänlainen paradoksi on sekin, että Suuren terrorin jälkeen ns. Terijoen hallitukseen saatiin haeskella henkilökuntaa pitkin Äiti-Venäjän vankileirejä. Monien vangittujen ja teloitettujen henkilöarkistot ovat edelleen teillä tietymättömillä tai visusti lukkojen takana – kaikkia niitä ei löytänyt Kangaspurokaan pitkän arkistotyörupeamansa aikana. Tutkija keskittyy muutenkin henkilöhistorioihin vain siltä osin kuin elämänkohtalot liittyvät 1920- ja 30-lukuun, varsinaiseen tutkimustehtävään. Napakat henkilökuvat siellä täällä olisivat saattaneet tuoda vielä lisää syvyyttä, lihaa ja verta, koko punaisen Karjalan synnytystuskiin, nousuun ja tuhoon. Niinpä muutama herkullinen, mutta samalla traaginen henkilöhistoria vielä odottaa tekijäänsä, moni legenda ja myytti selvittelijää. Tarkoitan tässä vaikkapa Lenininkin lähipiiriin kuuluneiden Rahjan veljesten tai Toivo Antikaisen roolia niin vallankumousmyrskyissä kuin sittemmin Karjalassa. Ja tietysti esim.Gylling, Rovio ja Manner ansaitsevat vielä tulla tutkituiksi tarkemminkin jo pelkästään Kangaspuron vyöryttämien uusien arkistolähteiden valossa. Toisaalta tämä henkilöhistoria-tutkimuslinja, mihin kiusaukseen tekijä ei langennut, olisi voinut paisuttaa 400-sivuista opusta aivan liikaa.

Sitä paitsi, Kangaspuro pääsee kyllä lähteineen erinomaisesti myös henkilökohtaisten tragedioitten äärelle. Tässä häntä on siivittänyt myös osaava lähdekritiikki ja arkistolähteiden monitasoisuus. Paikallisväriä on haettu niin Moskovan, Pietarin kuin Petroskoinkin monista arkistoista, etupäässä kuitenkin dokumenttiaineiston perifeeriseltä alatasolta. Venäjä-tutkimuksen tavanomainen Kreml-pyramidi on käännetty kärjelleen ja onnistuneesti tunkeuduttu punaisen Karjalan johtomiesten arkisfääreihin ja poliittisiin kiistakysymyksiin. Teksti elää, monet 1920-luvun kiistat ovat särmikkäitä ja harvinaisen avoimiakin välienselvittelyjä. Välillä tunnelma on kuin dekkaria lukiessa eikä Kangaspuro tyydy yhdellään sivulla pelkän puoluefraseologisen aineiston esittelyyn tai pinta-analyyseihin. Hän huomauttaakin osuvasti: "Arkistojen luotettavuutta testattuani havaitsin nyrkkisäännöksi sen, että mitä useamman portaan kautta aineisto on kulkenut, sitä tarkoituksenmukaisemmaksi se on yleensä muokattu. Informatiivisimpia aineistoja ovat pääsääntöisesti olleet kirjeenvaihdot ja puolueen toimitsijoiden ja tarkastajien välittömästi matkoiltaan laatimat vapaamuotoiset raportit … mitä korkeammalle tasolle vallan hierarkiassa mennään sitä suurempi todennäköisyys on, että kokouspöytäkirjoja ja niiden aineistoja on korjailtu ja manipuloitu jälkikäteen" (s. 34).

Lähdekritiikki ja lähteiden käyttö totalitarististen tai autoritaaristen yhteiskuntien lähihistorian tutkimuksessa vaatii yleisemminkin suurta kompetenssia. Myös Markku Kangaspuron vastaväittäjänä toiminut professori Seppo Hentilä on todennut useammassakin yhteydessä sen kuinka totalitarismi jättää myös virallisiin arkistodokumentteihin oman järjestelmänsä ideologisoituihin totuuksiin kiinninaulatun ja olemassaolevaa todellisuutta vastaamattoman jäljen. Tämä on erinomaisen keskeinen huomio kaikessa Venäjä-tutkimuksessa.

Pentti Stranius
Kirjoittaja työskentelee Venäjä-tutkijana Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.