Jyväskylän yliopistossa toimi parikymmentä vuotta sitten poliittinen ryhmittymä ”Se siitä ja Honka-liitosta”. Tämä sitoutumattomaksi itsensä määritellyt ryhmittymä tuli väkisinkin mieleeni, kun luin Juhani Suomen toimittamia Urho Kekkosen päiväkirjoja sekä Max Jakobsonin muistelmien toista osaa. Kirjat tarjoavat tuhdin paketin perinteistä poliittista historiaa, minkä jälkeen en ihmettele sitä (tiedostamatonta?) purkausta, mikä näkyi ylioppilaskunnan edustajistossa Koiviston Suomessa.

Max Jakobson kuvaa kirjassaan vuosia 1946-1971, jolloin hän toimi journalistina Lontoossa, diplomaattina Washingtonissa, ulkoministeriössä sekä Suomen edustajana YK:ssa. Tarkoituksena oli mahduttaa koko vuosisadan jälkipuolisko yhteen niteeseen, mutta esipuheessa Jakobson kertoo sekä aineistopinon että itsekritiikin kynnyksen kohonneen yhä vain korkeammaksi. Vajaassa viidessä sadassa sivussa pureskellaankin lähes kaikkea mahdollista; toisin sanoen kyseessä on maailma jakobsonilaisittain nähtynä.

Ja kyllä Mr. Puolueettomuuspolitiikka – ja sittemmin muun muassa Mr. EVA – osaa kirjoittaa. Journalistina hankittu perusrutiini näkyy myös kirjassa, ja paikoin se on ihailtavan tyypittelevää. Joskus se on myös journalistille tyypillisesti vähän asioita oikovaa ja ”ratkaisevia” taisteluita tai käännekohtia hakevaa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos tekstiä ei aio lukea ”virallisena historiantulkintana” vaan omakohtaisena kommentaarina, joka asettaa oman kokemuksen maailmanpoliittisiin viitekehyksiin ja avaa uusia näkökulmia tuttuihinkin asioihin.

Paikoin Jakobson toistaa tai pikemminkin päivittää itseään, sillä jotkut perusrakenteet ja -ajatukset ovat havaittavissa hänen aikaisemmista kirjoistaan. Jakobsonin tekstien vertailu ”ennen” ja ”jälkeen” 1989 olisi oma tutkimusaiheensa, johon tässä ei kuitenkaan puututa.

Tosin on Jakobsonilla itsekritiikkiäkin, kuten esimerkiksi 1960-luvun alun tapahtumia kuvatessa: ”En enää suhtautunut kriittisesti Kekkosen tapaan johtaa ulkopolitiikkaa… Päinvastoin: minun kannaltani oli helpotus, että pääministeri, ulkoministeri ja muut poliitikot jätettiin sivuun.”

Itse asiassa juuri näiden omien sokeiden pisteiden tuominen esiin tekee kirjasta miellyttävää luettavaa.

Paljonko Unkarissa kuolikaan 1956?

Ainakin yksi selvä virhe Jakobsonin kirjasta osui silmääni. Laajojen 1990-luvulla tehtyjen tutkimusten seurauksena Unkarin kansannousun uhrien määrä on kaikessa hiljaisuudessa supistunut noin 3 000 uhriin. Määrä on likimain sama, minkä kommunistiset vallanpitäjät myösivät heti tuoreeltaan. Max Jakobson sen sijaan näyttää tässä luottavan vielä vanhoihin läntisiin lähteisiin. Jakobson olisi voinut tarkistaa asian esimerkiksi Kommunismin mustasta kirjasta, sillä nyt esiintyvä luku 25 000 on hyvin yliampuva. Tarkempi luku unkarilaisten osalta on noin 2 700. Lisäksi tulevat vielä Neuvostoliiton puolella kaatuneet ehkä noin 640-650, joskin myös pienempiä lukuja on esitetty.

Myös unkarilaisten nimien ollessa kyseessä kustantaja Otava olisi voinut tarkistaa niiden kirjoitusasun. Kun kerran kysymyksessä on teos, johon selvästi on satsattu, pieni yksityiskohta sattuu sitäkin enemmän. Luonnollisesti myös noottikriisi on runsaasti esillä kirjassa. Nykyisestä näkökulmasta on usein jopa vaikea ymmärtää sitä bysanttilaista koukerodiplomatiaa, jota tuohon aikaan harjoitettiin. Jakobsonin oma teesi on ollut, että kyseessä oli ”diplomaattinen monikärkiohjus”, joka liittyi Neuvostoliiton sisäiseen valtataisteluun.Tunnettu onkin Kalle Kultalan valokuva, jossa presidentti, ulkoministeri, suurlähettiläs ja pressipäällikkö istuvat helleasuisina Hawaijin palmun alla.

Mutta onko Jakobsonia pakko lukea Suomen lähihistorian lähes profeetallisena totuudenpuhujana, joka hänestä näyttää viime vuosina tulleen? Siinä näkijä on ollut missä tekijäkin, kun entisen presidentin läheinen virkamies on pohjoismaiden suurimmassa sanomalehdessä arvioinut teoksia, jotka on kirjoittanut entisen ulkoministerin poliittinen sihteeri.

Onko Jakobson pyrkyri?

Merkille pantavaa on se, että Max oli viipurilaisen asianajaja Jakobsonin poika, jolla ei ollut akateemista tutkintoa tai edes juuri opintoja. Silti hän on ollut sekä kärpäsenä katossa todistamassa monia maailmantapahtumia että myös vaikuttamassa niihin.Mielenkiintoisempaa onkin lukea, miten Jakobsonin ura eteni hänen oman kertomuksensa mukaan: ”Jälleen sattuma avasi minulle oven uuteen tehtävään” (s. 126). Kulttuurikodilla on varmasti ollut vaikutuksensa, sillä Helmi-äiti puhui sujuvasti ruotsia, saksaa, venäjää, oppi myös heprean ja englannin sekä ymmärsi jiddišiä. Muistelmiensa ensimmäisessä osassa Jakobson kirjoittaakin kuinka oli lukenut Grimmit, Karl Mayt ja muut lasten klassikot saksaksi, jota hän osasi jo ennen kouluikää.

Toimittajuus ja ulkomaille lähtö avasivat myös ovia, ja ”pelkkä sattuma” oli saanut Jakobsonin hakemaan työpaikkaa BBC:n suomenkielisten lähetysten toimituksesta. Sodan jälkeen hän oli ollut opiskelun ohella toimittajana STT:llä ja United Pressin Helsingin toimistossa. Lontoon paikan hän kertoo saaneensa sillä perusteella, että hän sai ensimmäisenä valmiiksi harjoituskäännöksen.

Lontoo vaihtui aikanaan Uuden Suomen kirjeenvaihtajuudeksi, josta päätoimittaja Lauri Aho halusi lähettää tutustumismatkalle Yhdysvaltoihin – tämä järjestyi ASLA-stipendiaattijärjestelmän kautta vuonna 1952. Jakobsonin saapuessa Yhdysvaltoihin lähetystön sanomalehtiavustaja oli vaihtumassa eikä lähettiläällä ollut uutta tilalle. Seuraavana vuonna Jakobsonin kansainvälisyys sai vielä uuden ulottuvuuden, kun hän Lontossa nai Marilyn Medneyn, jonka isä oli toiminut suomalaisten metsäteollisuusyritysten edustajana.

Seuraava siirto vuonna 1958 onkin jo arvoituksellisempi: ”Minut oli nimitetty ulkoministeriön sanomalehtiosaston päälliköksi – pressipäälliköksi niin kuin siihen aikaan sanottiin… olin jo jonkin aikaa pyrkinyt kotiin.” Suhde Kekkoseen auttoi varmaan muutenkin tilannetta, ja myöhemmin juuri noottikriisin aikaan ”Kekkonen oli kertonut minulle Honolulun rannalla päivää ennen nootin tuloa aikomuksestaan nimittää Jaakko Hallama valtiosihteeriksi ja minut hänen tilalleen poliittisen osaston päälliköksi” (s. 339). Jakobson oli tuolloin 38-vuotias, tullut palvelukseen karriäärin ulkopuolelta, vailla muodollista pätevyyttä ja kaiken lisäksi juutalainen – kuten Jakobson itse kirjoittaa.

YK: hon lähtö vuonna 1965 toteutui, kun edellinen YK-edustaja nimitettiin Tukholmaan. Tässä yhteydessä Jakobson viittaa Kekkosen kysyneen hänen halukkuuttaan lähteä New Yorkiin – samalla olisi ollut työtarjous Finnpapin toimitusjohtajaksi. New Yorkissa vierähtikin Jakobsonin 1960-luku, joka Jakobsonin osalta päättyi myös kirjan päättävään epäonnistuneeseen pääsihteerikilpaan keväällä 1971. Tukholman ja Suomen vuosista saamme lisävalaistusta todennäköisesti sarjan seuraavassa osassa.

Miten Jakobson sitten saattoi tehdä näin häikäisevän uran? Missä määrin kyse oli myös ”sopivasta” pyrkyryydestä? Ulkoministeriössä on kuulemma kaikkein parhain tapa vain panna liikkeelle huhu mahdollisista pyrkimyksistä, kuten Lasse Lehtinen on todennut omissa kovin kepein vedoin kirjoitetuissa muistelmissaan. Tähän kysymykseen voinee varsinainen Jakobson-tutkimus vastata myöhemmin. Selvää lienee se, etteivät kaikki intrigit käy ilmi Jakobsonin omista kirjoista.

Joka tapauksessa Jakobson on pitkä raamikas mies, joka osasi puhua ja kirjoittaa. Kielellisen ja kirjallisen lahjakkuuden osana ja seurauksena on myös mainittava hänen vuonna 1955 ilmestynyt Lontoossa ja Washingtonissa kirjoitettu Diplomaattien talvisota. Kirja julkaistiin kuusi vuotta myöhemmin englanniksi nimellä The Diplomacy of the Winter War, ja sen kustansi Harvard University Press. Jakobson kirjoittaa, kuinka vasta New Yorkissa hänelle selvisi, miten suurta lisäarvoa kirjalle merkitsi sen kustantaja, sillä se ”avasi minulle ovia piireihin, joihin ambassadöörin titteli ei tee kovin suurta vaikutusta.” (s. 454)

Kekkosen sisäpiiri

Jo muistelmien edellisessä osassa Jakobson viittasi, ettei kuulunut Kekkosen sisäpiiriin. Myös tässä hän korostaa, ettei kuulunut Kekkosen luottomiehiin – Kekkoselle luotettavuus tarkoitti Jakobsonin mukaan ehdotonta kuuliaisuutta.

Jakobsonin kirjan hakemistossa Urho Kekkonen ja Nikita Hrushtshev ovat selvästi eniten mainitut henkilöt. Juhani Suomen toimittamissa Kekkosen päiväkirjoissa vuosilta 1958-1962 Kekkosen viittaukset Jakobsoniin mahtuvatkin parille hakemistoriville. Sen sijaan Jakobsonin kanssa samana vuonna syntyneestä Ahti Karjalaisesta Kekkosen päiväkirjan hakemistossa on kirkkaasti eniten viiterivejä.

Siinä missä Paasikivi halusi osoittaa sanansa jälkipolville, Kekkosen tarkoituksena ei ollut saattaa merkintöjä julkisuuteen. Julkistamispäätös on peräisin suvun edustajilta, joista Matti Kekkonen ja Timo Kekkonen ovat pyytäneet Suomea kirjojen toimittajaksi.

Vaikka monet ovat pitäneet jossakin elämänsä vaiheessa päiväkirjaa, erityisen aktiivisia näyttävät Juhani Suomen mielestä olleen ne poliitikot, jotka syntyivät 1800-luvun viimeisillä ja 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Kuitenkin presidentit ovat olleet varsin passiivia, sillä tiettävästi vain Relander, Paasikivi ja Kekkonen ovat pitäneet päiväkirjaa. Relanderilla oli huoneessaan kirjoituskone, jolla hän teki kävijän jälkeen muistiinpanot. Tämä saattoi vaivata vieraita yhtä lailla kuin Koiviston myöhemmin keskustelun aluksi käynnistämä nauhuri.

Vaikka Kekkonen yritti pitää päiväkirjaa jo pääministerivuosinaan, jatkuvat merkinnät alkavat vasta vuoden 1958 alusta. Suomen mukaan se johtui vakaasta päätöksestä ja havainnosta, että sisäpolitiikan hoitaminen edellytti nopeita muistiinpanoja, joihin voisi tarpeen vaatiessa palata.Toisin kuin Paasikiven merkinnät, Kekkonen ei Juhani Suomen mukaan korjaillut myöhemmin tekstiään. Esipuheessa Suomi sanoo, että päiväkirjat julkaistaan lyhentämättöminä, tosin siten, että ”presidentti Kekkosen poikia ja näiden perheitä koskevat merkinnät on puhtaasti yksityisinä jätetty tekstin ulkopuolelle.”

Tekstin esittämisen ongelman Suomi on ratkaissut kirjoittamalla jokaisen vuoden alkuun oman muutaman sivun pituisen johdannon. Mukana on myös laaja hakemisto ja hakasulkeisiin sijoitettuja selityksiä. Paikoin käsiala on Suomellekin vaikeaa luettavaksi. Tällöin teksin paikalle tai sen perään on asetettu kysymysmerkki hakasulkuihin. Kekkosen päiväkirjamerkinnät lyhenevät huomattavasti: vielä vuodelle 1958 on omistettu toista sataa sivua, kun vuosi 1962 käsittää enää alle puolet tästä. Yleensä muistiinpanot ovat lyhyehköjä, muutaman kappaleen sisältäviä ja tapahtumia kertaavia. Tämä johtui jo tilasta, sillä Kekkosella oli vuosittainen Neste Oy:n päivyrialmanakka, jossa kullekin päivälle oli tilaa puolen arkin verran.

Varsinaiset Kekkosen vuosikirjat ovat erikseen, ja niihin Kekkonen työsti materiaalia, raportteja ja kirjeitä. Päiväkirjat tuovatkin oman lisänsä Juhani Suomen massiiviseen Kekkos-tutkimukseen sekä Kekkoseen henkilönä. Minusta esimerkiksi oli kiintoisaa ja inhimillistä huomata, kuinka presidentti kirjasi hiihtokilometrinsä, askelparit tai painon muutokset kymmenten grammojen tarkkuudella.