Kun tohtorit Rusi ja Rehn alkoivat työstää kirjaa kylmästä tasavallasta, aivan ensimmäiseksi herrojen olisi kannattanut kerätä jäitä hattuun. Nyt on koottu tulisia hiiliä, ja se näkyy lopputuloksessa. Etenkin Rehnin olisi toivonut kaatavan vettä liekkeihin – bensiinin asemesta. Rusi on sentään asianosainen. Voi olla, että hän katsoo olevansa tarpeessa puolustautua julkisesti, ja aivan varmasti hänellä on siihen oikeus.

”Puolustautuminen” on kuitenkin siinä mielessä turhaa, että valtakunnan ylin syyttäjäviranomainen teki päätöksen olla syyttämättä. Sen jälkeen kenelläkään täysjärkisellä ihmisellä ei ole vähäisintäkään syytä asiaa epäillä, muutoin voi helposti joutua itse käräjille syytettynä julkisesta herjauksesta ja kunnianloukkauksesta.

Kun Rusi on kuitenkin päättänyt sanoa sanottavansa, altistaa hän silloin itsensä normaalille kirjallisuuskritiikille. Mikäli Rusi haluaa itselleen sympatiaa, on kirjan lähtökohdat ja keskeinen sisältö (ottaen huomioon tekijöitten koulutus ja kokemus) suurelta osin niin naiivia, että tässä muodossa kirja on kohteelleen karhunpalvelus. Ja juuri siksi olisi kannattanut odottaa sen verran, että kirjoittajien pulssi olisi tasaantunut. Nyt syke nousee päinvastoin jopa lukijalla!

Kirjan kolme keskeisintä sanomaa ovat: Suojelupoliisi on poliittinen, Supo toimi tökerösti ja Alpo Rusi leimattiin julkisuudessa aiheetta syylliseksi. Kaiken tämän Rusi ja Rehn ovat sanoneet jo moneen kertaan aikaisemmin, joten kirja on siinäkin mielessä turhaa paperin haaskausta. Kirja on hyvin subjektiivinen ja poleeminen. Katson tekeväni kirjoittajille oikeutta – jopa palveluksen – toteamalla, että samanlainen on arvostelunikin.

Poliittinen Supo

Suunnilleen jokaisessa valtiossa (San Marinosta en ole varma!) toimii ns. valtiollinen poliisi. Tällainen poliisi ei tee juurikaan normaalia poliisityötä, vaan valvoo maan poliittista tilannetta. Kotikaupungissani Turussa Supo toimi aikoinaan samassa valtion virastotalossa kuin lääninhallitus. Jälkimmäisessä organisaatiossa työskennellyt keskustalainen tuttavani sanoi Supon miehen olevan säännöllinen vieras Keskustan tilaisuuksissa, ja olevan siellä työnsä, ei puoluekantansa takia. Luvallisiakin mielenosoituksia kuvataan, ja Supolla on kohtalaisen suorasukaisia arvioita ns. pärstäkertoimista, josta Jukka Seppinen kirjassaan Johannes Virolaisesta antaa esimerkin sivulla 365.

Jos välttämättä haluaa nähdä suomalaisessa Isossa veljessä epäilyttävää, suuntaisin katseeni Supon asemesta puolustusvoimiin. Vielä 1980-luvulla ”Viestikoelaitoksen” peitenimen alla toimineen laitoksen koko olemassaolo kiellettiin. Kyseinen laitos muodostanee suomalaisen sotilastiedustelun kovan ytimen. Armeijalla on myös oma vastavakoilu, Tutkintatoimisto. Kun kyseisen toimiston työntekijä jäi hiljattain itse kiinni vakoilusta, paljastui että Tutkintatoimistolla on mies jopa Vaasassa, joka nykyään on ilman varuskuntaa! Yleisesti ottaen on selvää, että varusmiespalvelus mahdollistaa henkilöitten kaikkinaisen arvioinnin paljon Supoa tehokkaammin.

Kaikki edellä sanottu on aivan varmasti Rehnille ja Rusille täysin tuttua. Ongelmaksi poliittinen Supo kävi vasta, kun Rusi oli poistunut vallan kammareista, ja joutui saman kohtelun alaiseksi kuin me muutkin hallintoalamaiset.

Tökerö Supo

Supo toimi tökerösti. Äitienpäivänä Supo soitti Rusin tyttären kännykkään (siihen erehdyksessä), ja pyysi Rusin kuulusteluun. Kuulustelussa Supo käytti kameraa, huone oli epätasaisesti valaistu ja etenkin yksi poliisi epäkohtelias. Mainittiin epäillyn rikoksen maksimirangaistus (jonka nyt luulisi olevan hyödyllinenkin tieto). Kaiken huippu oli se, että tapaamista ei edes järjestetty Rusille tutuissa edustustiloissa!

Ylipäänsä poliisit toimivat meillä ja muualla tökerösti. Pelkkä epäily riittää siihen, että ihminen haetaan kotoaan vaikka keskellä yötä ja pidetään sellissä päiväkausia. Jopa DDR:n viranomaisilla oli epäkohteliaaksi katsottavia tapoja. Kuka yritti luvatta poistua DDR:stä, saatettiin tappaa automaattiaseitten sarjatulella raja-alueen piikkilankaesteisiin – jos miinat, korkeajännitejohdot, vartiokoirat ja itsestään laukeavat ansakiväärit eivät olleet tehonneet riittävästi.

Todennäköisesti viranomaisten toimintatavatkaan eivät olleet ulkoministeriössä ja presidentinlinnassa työskennelleelle Rusille tuntemattomia. Turvatoimet olivat suorastaan tarpeellisia, kun itse eli niitten suojassa.

Aiheeton syylliseksi leimaaminen

Tämä on ainoa asia kirjassa, jossa tunnen sympatiaa VTT Alpo Rusia kohtaan. Varmasti on niin, että Rusi koki henkisiä kärsimyksiä, joita saattaa kokea vain syytön ihminen. Syyllisethän ovat järjestään niin paatunutta sakkia, ettei tunnonvaivoja esiinny. Mutta jopa tässä yhteydessä asioitten liika läheisyys estää näkemästä koko kuvaa.

Salon kaupungissa on jo kymmenkunta vuotta ollut ”käynnisteillä” (!) oikeudenkäynti liittyen Lounais-Suomen Säästöpankin asioihin pankkikriisin vuosina. Myös nämä epäillyt ja syytetyt ovat syyttömiä, kunnes toisin todistetaan. Myös he ovat julkisuudessa tunnettuja, ja etenkin heidän tapauksessaan voi moittia poliisin tutkinnan hitautta. Eräs jutussa työskennellyt juristi kertoi, miten suomalaisten poliisien ensimmäiset yhteydenotot Luxemburgin pankkimaailmaan olivat lievästi sanoen kömpelöitä. Jos luxemburgilainen pankkiiri heittäytyy hankalaksi – ja ulkomaalaisen poliisin kanssa taatusti heittäytyy – häntä täytyy pystyä puhuttelemaaan ranskaksi.

Rusin tapausta laajemmin täytyisi pystyä pohtimaan julkisuudessa tunnetun henkilön asemaa epäiltynä ja syytettynä. On kummallista, etten tänä päivänä tiedä vuosia sitten autooni murtautuneen ja oikeudessa tuomitun henkilön nimeä (koska en oikeuteen vaivautunut enkä vaateita esittänyt), mutta Rusin tapauksen tunnen, vaikka en ole asiassa vähääkään osallinen.

Aihetta sympatiaan olisi, mutta kirja poistaa tunteen vahvalla liioittelullaan. Rusia ei ”roikutettu hirressä” (niin, häntähän ei koskaan edes pidätetty!) Muita käytettyjä termejä ovat mm. ”uhrilammas, keskitysleiri, kidutus, itsemurha, lynkkaus” ym.ym.ym. Kun tällaisia ilmaisuja lukee kymmeniä sivuja yhdessä ”median salaliiton” kanssa, herää hyvin yksinkertainen ajatus. Jos yksikin media on missään vaiheessa kutsunut Rusia syylliseksi, siitä vain oikeuteen. Vahingonkorvaukset ovat varmat. ”Salaliitto” on muutenkin kovin kummallisesti kuvattu. Rusin jahtaamisella pyrittiin peittelemään paitsi Soneraa, myös Kari Häkämiehen naisjuttuja. Kaiken huipuksi viitataan jopa Suvi Lindénin golfjupakkaan!

Jos Rusi on joutunut loanheiton uhriksi, hän vastaa monta kertaa kovempaa. Esimerkiksi väite Holkerin hallituksen kaatumisesta Tiitisen listan julkaisemiseen, on ilman perusteluja kohtalaisen törkeä. Vihjataan SDP:n silloisen johtohenkilön olevan listalla. Mikäli Tiitisen lista pitäisi julkaista, kansanedustaja Olli Rehn olisi vallan mainiosti voinut sitä vaatia – ja voi nyt vaatia sitä pääministerin avustajana. Koko Rehnin mukanaolo prosessissa viittaa siihen, että herrat ovat koko ajan käyneet vastahyökkäykseen nimenomaan poliittisella tasolla. Kaikki kunnia Rehnin laajalle koulutukselle ja kokemukselle, mutta poliisikuulustelussa paras avustaja on kokenut ja kylmäpäinen rikosjuristi, ei valtiotieteilijä. Rehn valittelee, että juridiikan tuntijat naureskelivat hänen selvitystyölleen, vaikka Jukka Rusin ”tunnustuksille” oli todistajiakin. Tietääkö Rehn edes sitä, että poliisillekin tehty tunnustus perutaan usein oikeussalissa?

Miksi arvostelu?

Alkuperäinen ajatukseni oli arvostelussa tarkastella joittenkin traumaattiseksi kokemaa ”rähmällään olon” aikaa Suomen historiassa. Kirjan luonteen takia täytynee keksiä jokin muu perustelu kehnon pamfletin arvosteluun tieteellisellä foorumilla.

Molemmilla kirjoittajilla on korkein oppiarvo, ja he molemmat ovat opettaneet yliopistossa. Omassa muinaisessa nuoruudessani kuvittelin idealistisesti, että korkeakouluissa opitaan asettamaan asioita yhteyksiinsä, perustelemaan väitteensä ja esittämään näkemyksensä eksaktisti. Kyseinen kirja tuo mieleen lähinnä ala-asteen argumentoinin: ”Opettaja, tuo xv%grl:n homo kutsui mua läskiksi.” Viime tietojen valossa Rusin ja Rehnin kirjassa on kyse pelkästään kahden poliitikon vaalikirjasta. Sallittakoon vielä sekin subjektiivinen arvio, että nukun yöni huonommin tietäessäni, miten kuumaverinen mies työskentelee Suomen pääministerin lähituntumassa.

Miten kylmä tasavalta?

Kun korulauseet jätetään pois, suuri osa valtiollisen poliisin toiminnasta perustuu siihen, että yksi puolue, uskonto tai etninen ryhmä katsotaan toista ryhmää epäilyttävämmäksi. Ja epäilyttäviä tulee tarkkailla. Toimintastrategian perusteet eivät ole sidottu aikaan tai paikkaan, vaikka yksityiskohdat vaihtelevat. Moni valveutunut ihminen näkee tällaisessa toiminassa moitittavaa. Supon ja Tutkintatoimiston kirjoihin päässee mm. hakemalla töitä ulkoministeriöstä tai puolustusvoimista. Ei ole mitenkään miellyttävä ajatus, että itselle tuntematon henkilö on kirjannut esim. sukulaisuussuhteiden perusteella olemattoman puoluekannan. (Käytännöstä esim. Yrjö Keinosen kirjassa Huipulla.) Räikeimmillään järjestelmä on silloin, kun lausuntoa pyytää hyvinkin pieni firma, joka ilmoittaa toimivansa IT-alalla.

Rusi ja Rehn saavat kaikin mokomin käydä taistoon meidän kaikkien valtiollista Isoa veljeä vastaan. Siinä ei ole mitään huomautettavaa. Ystävysten kirjan ristiriitaisuus ja tragikoomisuus on tekijöiden taustassa ja ajankohdassa. Jos Rusi et Rehn olisivat julkaisseet kirjansa ollessaan lähellä vallan ydintä, opusta olisi varmasti tervehditty merkittävänä puheenvuorona. Molemmat miehet palvelivat kuitenkin vuosikausia tätä kylmää valtiokoneistoa ja tekivät sen epäilemättä suurella innolla.

Kylmän tasavallan kirjoittajat lämpenivät aiheelleen liian nopeasti, liian tarkoitushakuisesti ja aivan liian yksipuolisesti.