Venäjä ja Neuvostoliitto ovat aina olleet keskeisessä roolissa Suomen historiassa. Suomen sijainti suurvallan kainalossa on heijastunut erityisesti poliittisen historian kysymyksenasetteluun. Muillakin historian aloilla maiden yhteyksiä on tutkittu perusteellisesti.

Venäläisyys vaikutti suomalaisiin ja suomalaisuuteen myös muuten kuin virallisten suhteiden tasolla. Helsingin yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan Outi Karemaa osoittaa, kuinka venäläisyys vaikutti oleellisesti myös suomalaiseen identiteettiin.

Tiettömässä tieteen erämaassa ei väittelijä vaella. Polkuja ovat jättäneet muun muassa Matti Klinge, Heikki Luostarinen ja Kari Immonen omilla tutkimuksillaan suhtautumisesta venäläisiin.

Kiivain keskustelu ryssävihasta käytiin 1970-luvun alkupuolella. Matti Klingen Vihan veljistä valtiososialismiin -esseekokoelman ilmestymisen jälkeen kiistan kohteena oli erityisesti vihan alku. Klingen mukaan venäläisviha ei ollut "ikimuistoista" vaan vasta vuosina 1917-1918 syntynyttä. Nykyisin Klingen ajoitus on yleisesti hyväksytty.

Väitöskirjassaan Karemaa tarkentaa juuri mielenkiintoisimpaan aikakauteen eli vuosiin 1917-1923. Tutkija pyrkiikin selvittämään, miksi ryssäviha leimahti liekkeihinsä juuri tuolloin. Päälähteistönä on aikakauden lehdistö ja kokoelma aikalaiskirjallisuutta.

VUODEN 1918 SYYLLISET

Ryssävihan syistä Karemaa osittain eri linjoilla kuin aiempi tutkimus. Eritysesti Klinge korosti ideologista bolsevismin pelkoa vihan taustalla. Outi Karemaa pitää kuitenkin vuoden 1918 sodan syyllisyyskysymystä ehdottomasti tärkeimpänä elementtinä vihan ryöpsähdykselle.

Jo sodan aikana valkoinen propaganda kiinnitti päähuomionsa venäläisiin. Ulkoisen vihollisen avulla joukkojen motivoiminen sotaan oli helpompaa.

Venäläisten syyllisyyden avulla sisällissodan järkyttävä todellisuus lakaistiin maton alle. Samalla sodan julmuudet ja veriteot voitiin panna heidän piikkiinsä. Karemaa tiivistääkin osuvasti, että "psykologisista syistä sodan kauhistuttava todellisuus naamioitiin hyvän ja pahan eli idän ja lännen taisteluksi". Sota ulkovaltaa vastaan oli itsenäistyneelle kansakunalle helpompi kestää kuin traumaattinen veljessota.

Venäläisten syyllisyys kevensi punaisten taakkaa. Punaisten hairahtuminen luokkataistelun tielle selitettiin "ryssäläisyyden tartunnalla", joka levisi venäläissotilaiden ja sosialistijohtajien kiihotustyön kautta. Punaistenkin panosta tarvittiin tulevaisuuden taisteluissa itää vastaan.

KANSALLINEN IDENTITEETTI

Ryssäviha oli käyttökelpoinen myös kansallisen identiteetin rakentamisessa. Tätä ulottuvuutta Outi Karemaa esittelee toiseuden käsitteen avulla. Venäläiset kuvattiin suomalaisten täydellisenä vastakohtana. Vääristyneen peilikuvan tuli kirkastaa nuorelle kansakunalle sen todellinen identiteetti. Venäläisten luontainen barbaarisuus, eläimellisyys, oppimattomuus ja irstaus olivat piirteitä, joita suomalaisissa ei esiintynyt.

Venäläisyyden vastustaminen kasvatettiin 1920-luvun alussa Suomen kansan historialliseksi tehtäväksi. Suomalaisten suuri tehtävä oli seistä länsimaisen sivistyksen etuvartiossa idän barbariaa vastaan. Koko Suomen historia oli taistelua idän perivihollista vastaan. Taistelun tulevaisuutta ajatellen venäläisvihan juurruttaminen väestöön oli kansallinen elinkysymys.

Ryssäviha kasvoi 1920-luvun alkuvuosina kiinni suomalaisuuteen. Aitoa ja oikeaa isänmaallisuutta ei voinut olla ilman palavaa ryssävihaa. Mitalin kahta puolta ei voinut erottaa.

VIHAN LIETSOJAT

Karemaa kiinnittää ryssävihan lietsomiseen myös annoksen sisäpolitiikkaa. Jo 1920-luvun alkuvuosina aktivistipiirit alkoivat turhautua liian mietoon ja sovinnolliseen keskustapolitiikkaan. Ryssävihan lietsomisen avulla he halusivat pönkittää omaa asemaansa yhteiskunnassa ja muokata ilmapiiriä myönteiseksi Suur-Suomi haaveille.

Vaikka ryssävihaa lietsonut piiri oli loppujen lopuksi melko, nousi se aikakauden mielipidejohtajan asemaan. Samat keulahahmot E.E.Kailan johdolla toimivat vaivoja säästelemättä koko yhteiskunta- ja kulttuurielämän alueella. Arvovaltainen joukko organisoi esimerkiksi laajan lehdistökampanjan ja painosti poliitikkoja. Suurin poliittinen voitto oli 1920-luvun puolivälissä tapahtunut armeijan puhdistus vanhan Venäjän armeijan upseereista.

Vuodesta 1920 alkaen taustalla oli selkeä ohjelma. Ensiarvoisen tärkeää oli vihan istuttaminen upseeristoon, lehtimiehiin ja ennen kaikkea opettajiin. Vihan siemen oli saatava idulle jo varhain.

VIHAN LEVIÄMISEN PROSESSI

Avainvuodet 1917-1923 Outi Karemaa esittelee vihan leviämisen ja mytologisoimisen prosessina.

Vuoden 1917 aikana venäläiset leimattiin Suomen vihollisiksi. Tehtävää helpottivat maaliskuun vallankumousta seuranneet sotilaslevottomuudet, jotka järkyttivät suomalaisia. Myös vuosisatoja Länsi-Euroopassa kiertäneet venäläisstereotypiat otettiin ahkeraan käyttöön.

Vuoden 1918 sota oikeutti vihan pidon. Sotaa käytiin "vapaussotana vuosisataista vihollista ja sortajaa vastaan".

1920-luvun alkuvuosina ryssäviha mytologisoitiin erottamattomaksi osaksi isänmaallisuutta. Karemaan mukaan ryssäviha vakiintui rasistiseksi ulkomaalaisvihaksi, jossa ei ollut merkittäviä alueellisia tai poliiitisia eroja.

Outi Karemaan väitöskirjan arvokkain anti on lopulta ryssävihan korkean kotimaisuusasteen osoittaminen. Vaikka rotuajattelun perusta ja osa stereotypioista voidaan jäljittää ulkomaille, oli vihaamisen motiivi perisuomalainen. Venäläisiä tarvittiin nuorta kansakuntaa yhdistävinä ja identiteettiä muokkavina perivihollisina.