Raija Majamaan ja Leeni Tiirakarin yhteistyönä syntynyt Snellman-teos jatkaa Kirjallisuuden Seuran julkaisemaa suurmiessarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet vastaavat juhlavuosien julkaisut Elias Lönnrotista (2002) sekä J. L. Runebergistä (2004). Teokset on suunnattu laajemmalle lukevalle yleisölle, mukaan lukien myös peruskoulun ylimmät luokat. Tyyliltään ja ulkoasultaan teokset ovat kaikki olleet raikkaita ja helposti lähestyttäviä; Snellman-kirjan kannet ovat esimerkiksi rohkeasti turkoosit!

Myös sisällöllisesti alkuvuonna 2006 julkaistu, Snellmanin 200-vuotissyntymäpäivää juhlistava teos asettuu samaan sarjaan aiempien Lönnrot- ja Runeberg-teosten kanssa. Kirja tarjoaa helposti lähestyttävän yleisesityksen Johan Wilhelm Snellmanin (1806-1881) monipuolisesta ajattelusta ja toiminnasta. Lukija perehdytetään Snellmanin pitkän ja monipuolisen uran eri vaiheisiin, vaihteleviin julkisiin rooleihin, yksityiselämää ja perhettä unohtamatta. Mitään erityisen uusia näkökulmia Snellmanin persoonaan ja toimintaan teos ei avaa, parhaiten se toimii johdatteluna niille lukijoille, joille kivikasvoisen kansallisuusmiehen hahmo on suhteellisen vieras. Johdattelevasta tyylistä huolimatta teoksen tarkoituksena on tutustuttaa lukija Snellmanin maailmaan tuoreella, 2000-luvun ihmistä puhuttelevalla tavalla.

Kirja koostuu lyhyehköistä lukukokonaisuuksista, joissa valotetaan Snellmanin eri elämänvaiheita lapsuudesta ja opiskeluvuosista senaattorikauteen. Snellmanin uraa esitellään erilaisten, varsin perinteisten kokonaisuuksien, kuten "Koulumestari", "Lehtimies Snellman" tai "Viisas valtiomies" kautta. Kirjoitustyön Majamaa ja Tiirakari ovat jakaneet lukukohtaisesti. Teoksessa käydään lyhyesti läpi Snellmanin perhetausta ja lapsuusvuodet sekä opiskeluaika Turun Akatemiassa ennen Turun paloa (jonka sammutustöihin Snellmankin otti osaa). Snellmanin varhaisista opiskeluvuosista ei ole kovin yksityiskohtaista tietoa ja näin ollen tämä elämänvaihe ohitetaankin nopeasti. Snellmanin tiedetään rahoittaneen monen muun yliopisto-opiskelijan tavoin opintojaan muilla, lähinnä opetustöillä. Ansiotöiden vuoksi tutkinnon valmistuminen viivästyi.

Snellmanin uran kannalta hiukan yllättäen luku "Suomalaisen Kirjallisuuden Seura" on sijoitettu kronologisesti heti 1820- ja 1830-lukujen ylioppilaselämän kuvauksen jälkeen. Seuran perustamisvuoden (1831) kannalta tämä sijoittelu on ymmärrettävää, mutta Snellmanin uran kokonaisuutta ajatellen luku tulee yllättäen. Vaikka Snellman liittyikin Kirjallisuuden Seuran jäseneksi jo vuonna 1936, ei hän kuulunut seuran sisäpiiriin ja vaikutti sen esimiehenä melko lyhyen ajan vasta vuodesta 1870 lähtien. Tämän seikan luvun kirjoittaja Majamaa kyllä mainitsee. Kirjallisuuden Seuran varhaisen kustannuspolitiikan esittely kronologisesti Snellmanin uran alkuvaiheiden yhteydessä tuntuu hieman tarpeettomalta, sillä Snellman julkisti omaa kirjallisuuspolitiikkaansa aivan toisilla foorumeilla, sanomalehdissään Saimassa ja Litteraturbladissa. Siirtyessään varttuneella iällä Kirjallisuuden Seuran johtoon, hän pyrki toteuttamaan sitä kirjallisuuspoliittista linjaa, jonka oli jo huomattavasti varhaisemmin omaksunut.

Luvussa "Kirjallinen tuotanto" käydään lyhyesti läpi Snellmanin kirjallista uraa aina opinnäytetöistä ja filosofisista pääteoksista kaunokirjallisuuteen. Seuraavassa, Tiirakarin kirjoittamassa kokonaisuudessa lukijalle esitellään Snellmanin monipuolista opettajanuraa, joka alkoi opiskeluaikojen kotiopettajan töistä. Valmistuttuaan yliopistosta Snellman ehti 1830-luvulla opettaa Helsingissä dosenttina ennen ulkomaan vuosiaan. Palattuaan Suomeen Snellman toimi tunnetusti 1840-luvulla Kuopiossa yläalkeiskoulun rehtorina lehtityön ohella. Opetusura huipentui professuuriin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa vuonna 1856. Snellmanin teoreettisiin koulutusnäkemyksiin viitataan, tosin hyvin lyhyesti.

Tiirakari mainitsee Snellmanin pedagogisena periaatteena olleen sen, että oppimisen tulisi ulkoluvun sijasta perustua omaan ymmärrykseen. 1800-luvun (tai vielä 1900-luvunkaan) koulutodellisuudessa tämä sinänsä yksinkertainen ajatus ei ollut itsestäänselvyys. Tiirakari ei asiaa mainitse, mutta itse asiassa tähän samaiseen ajatukseen kiteytyy myös Snellmanin laajemman sivistysajattelun keskeinen ulottuvuus: oman ymmärryksen ja harkintakyvyn kehittyminen sisällyksettömän jäljittelyn ja ulkoa pänttäämisen sijaan. Tähän yhteyteen voi vielä lisätä, että "ymmärtävä" oppiminen koski Snellmanin mukaan myös tyttöjä. Vaikka Snellmania onkin naiskysymyksessä luonnehdittu oman aikansakin mittapuulla melko konservatiiviseksi (naisen luontainen kutsumus oli hänen mukaansa perheenäidin kutsumus), peräänkuulutti hän tyttöjen koulutuksen tason parantamista; myös tytöille tuli hänen mukaansa opettaa muutakin kuin käsitöiden tekoa ja seurapiiritaitoja.

Snellmanin lehtimiesuraa käsittelevässä luvussa tuodaan esille kuuluisan Saiman nousu ja tuho ja tätä seurannut Litteraturblad, mutta myös Snellmanin aikaisempi lehtityöura. Snellman oli hankkinut lehtimieskokemusta jo 1830- ja 1840-lukujen vaihteessa kirjoittamalla ystävänsä Fredrik Cygnaeuksen julkaisemaan Spanska Flugan -lehteen. Todellisen intensiivikurssin poleemisesta lehtityöstä hän sai kuitenkin Tukholman vuosinaan 1840-luvun alussa, jolloin hän toimi uudistusmielisen Freja -lehden aputoimittajana. Se kärkevä, pisteliäs ja uudenlainen tyyli, josta Snellman Saimansa kautta tuli tunnetuksi Suomessa, oli siis ollut arkipäivää Ruotsissa.

Luvussa "Julistaja Snellman kohtaa valistaja Lönnrotin" Majamaa tuo esille Snellmanin ja Lönnrotin pitkäaikaisen ystävyyssuhteen ja heidän yhteiset, joskin eri tavoin toteutetut, intressinsä suomalaisuuden edistämiseksi. Luvun teema, 1800-luvun kulttuurivaikuttajien ystävä- ja yhteistyöverkosto, on mielenkiintoinen, mutta luku loppuu kovin lyhyeen ja sen sisällöllinen anti jää niukaksi. Snellmanin kirjeenvaihto olisi Lönnrot-kirjeiden ohella tarjonnut useita muitakin populaariin esitykseen soveltuvia esimerkkejä laajan tuttavapiirin kanssakäymisestä. Snellmanin yksityiselämää, avioitumista ja perheen perustamista kuopiolaisen, Snellmania 22 vuotta nuoremman Johanna Lovisa Wennbergin kanssa valotetaan muun muassa kirjeenvaihdon kautta. Snellmanin suhde vaimoonsa tuodaan esille kaunistelematta – unohtamatta silti rakastuneen Snellmanin lemmenrunoja. Avioliitto oli monin tavoin hyvin epätasainen. Snellman oli maailmaa nähnyt filosofikuuluisuus, vaimo pikkukaupungissa kasvanut, vähän kouluja käynyt aranoloinen tyttö. Avioliiton arkeen kuuluivat tiuhaan tahtiin syntyneet lapset (yhteensä 7 joista kaksi kuoli pienenä), paljon matkusteleva, vaimonsa talouden- ja lastenhoitoa tiukkaan sävyyn ohjaileva aviomies ja lopulta Johanna Lovisan menehtyminen lapsivuoteeseen 29-vuotiaana.

Kirjan viimeisissä luvuissa käsitellään lyhyesti Snellmanin senaattorin uraa ja talouspolitiikkaa. Snellmanin panos rahauudistuksessa, suomen kielen aseman virallistamisessa ja muun muassa rautatiekysymyksessä otetaan esille. Tekstissä toistetaan varsin perinteinen käsitys Snellmanin teoreettisen ajattelun ja käytäntöön suuntautuneen toiminnan suhteesta. Tiirakari toteaa: "Keski-ikään saakka Snellman loi teoriaa, jota sitten elämänsä jälkipuolella toteutti käytännön politiikassa." (s. 94) Toteamus on usein toistettu, mutta nykytutkimuksessa kyseenalaistettu. Tuoreemman käsityksen mukaan – jota edustavat esimerkiksi Snellman-kääntäjä Eero Ojanen, uuden Snellman-elämäkerran kirjoittaja Raimo Savolainen sekä Snellmanin Suomi -teoksen kirjoittaja Mikko Lahtinen – Snellmanin ajattelussa ja toiminnassa teoria ja käytäntö kietoutuivat yhteen jo varsin varhaisessa vaiheessa. Snellmanin tapauksessa selkeä rajanveto "teorian" ja "käytännön" välille ei tee oikeutta hänen ajattelijan ja toimijan hahmolleen.

Vaikka teksti kokonaisuudessaan on sujuvaa ja se kulkee eteenpäin helposti ja selkeästi, on tällä "helpolla" kerronnalla myös joitain varjopuolia. Teoksessa ne näkyvät paikoitellen kohtina, joissa kirjoittajat tekevät liian yksinkertaistavia toteamuksia. Snellmania luonnehditaan muiden muassa "kansankiihottajaksi" (s. 8) ja "ideologisen fanatismin kiihottamaksi" ajattelijaksi (s. 24). Kansankiihottaja Snellman ei toki ollut, vaan toimi nimenomaan oman "säätynsä", koulutetun ruotsinkielisen keskiluokan piirissä. Itse en kutsuisi häntä myöskään fanaatikoksi, jääräpääksi ja helposti kiivastuvaksi, omaan asiaansa uskovaksi toiminnan mieheksi kyllä.

Selkeässä esitystyylissä on paikoitellen myös pieniä notkahduksia, kun kirjoittajat viittaavat melko ohimennen sellaisiin 1800-luvun kirjallisiin polemiikkeihin, joiden taustaa tämäntyyppisen yleisesityksen lukijan ei voi olettaa tuntevan. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen julkaisemisen (tai paremminkin julkaisemattomuuden) ympärillä käyty polemiikki tuodaan esille tavalla, joka ei valaise tapausta kovinkaan paljon. Seitsemän veljeksen julkaisemisen viivästymiseen liittyivät oleellisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sisäiset ristiriidat, joissa Kivi joutui eräänlaiseksi pelinappulaksi. Kiistan aikaan Snellman toimi seuran esimiehenä. Erimielisyyksien vuoksi Kiven teoksen julkaisemista viivytettiin, lopulta niin kauan että kirjailija ehti traagisesti kuolla. Majamaa toteaa esityksessään, että Snellmanin olisi tullut puolustaa Kiveä ja viittaa sitten – mielestäni jokseenkin turhaan – 1980-luvun lopun keskusteluun aiheesta, jossa pohdittiin oliko Snellman aikanaan "syyllistynyt petokseen" antaessaan Seitsemän veljeksen maata hyllytettynä liian kauan.

Snellmanin lehtimiesuraa käsittelevässä luvussa Tiirakari puolestaan tuo esille Snellmanin kansallisuusohjelman hieman harhaanjohtavalla tavalla rinnastaessaan Saiman ohjelmallisuuden myöhempään puoluepoliittiseen tilanteeseen. Toisin kuin Tiirakari antaa ymmärtää, linja Snellmanista 1800-luvun lopun puolue- ja kieliriitoihin ei ole yksiselitteinen, eikä Suomalaisen puolueen syntyä voi suoraan asettaa samaan jatkumoon Snellmanin Saiman kanssa.

Kun "suurmiehistä" kirjoitetaan juhlakirjoja, on vaarana tietty mahtipontisuus ja luutuneisuus, jolloin historiallinen ihminen jää helposti virallisen suurmieskuvan varjoon. Omassa teoksessaan Majamaa ja Tiirakari mitä ilmeisimmin ovat halunneet käsitellä Snellmania myös ihmisenä, näin takakansitekstikin lupaa. Käsittelystä kuitenkin näkyy, ettei kumpikaan kirjoittajista ole varsinainen Snellman-tuntija. Tämän vuoksi teoksesta on turha etsiä syvällisempää otetta Snellmanin hahmoon, tämän erilaisiin "sisäisiin kamppailuihin" ja ratkaisuihin vaihtelevissa elämäntilanteissa. Tämä tuskin on ollut teoksen tarkoituskaan. Kaiken kaikkiaan kirja täyttää hyvin yleisesitykseltä edellytettävät vaatimukset; ne jotka haluavat perehtyä syvällisemmin Snellmanin ajatteluun ja toimintaan, löytävät varmasti juhlavuoden muut julkaisut.