”SIPERIA ON KAUKANA, MUTTA KAUKANA MISTÄ?”

Kirjailija, elokuvaohjaaja ja parlamentaarikko Jörn Donner (s. 1933) julkaisi kesällä 2006 teoksen Isän jalanjäljillä. Tämä kirja sisältää kahden ajanjakson kertomuksia, päiväkirjamietteitä sekä siperialaisen, venäläisen ja suomalaisen nykytodellisuuden tulkintaa kielitieteilijä Kai Donnerin (1888-1935) ja hänen poikansa Jörn Donnerin teksteinä. Samaa maantieteellistä ja kansallista maisemaa hahmottelevilla kirjoituksilla on aikaeroa yhdeksän vuosikymmentä.

Donner, Jörn: Isän jalanjäljillä. Käännös: Paljakka, Anna. Otava, 2006. 280 sivua. ISBN 978-951-1-20921-8.

Kirjailija, elokuvaohjaaja ja parlamentaarikko Jörn Donner (s. 1933) julkaisi kesällä 2006 teoksen Isän jalanjäljillä. Tämä kirja sisältää kahden ajanjakson kertomuksia, päiväkirjamietteitä sekä siperialaisen, venäläisen ja suomalaisen nykytodellisuuden tulkintaa kielitieteilijä Kai Donnerin (1888-1935) ja hänen poikansa Jörn Donnerin teksteinä. Samaa maantieteellistä ja kansallista maisemaa hahmottelevilla kirjoituksilla on aikaeroa yhdeksän vuosikymmentä.
1990-luvun suomalaisessa poliittisessa, journalistisessa ja jonkin verran myös tieteellisessä kielenkäytössä kyllästettiin lukijat ja yleisöt hokemalla ”Siperia opettaa”. Jörn Donnerin retoriikka avaa odotetusti ja onneksi tuoreempia uria Siperia-aiheen esittelyssä, unohtamatta kuitenkaan tuon hokeman tärkeintä sisältöä: Venäjän Uralin takaisten alueiden mittakaava saattaa järkyttää pienen maan kansalaista. Esimerkiksi Kai Donnerin jalanjälkiä löytyy sellaisen länsisiperialaisen alkuperäiskansan kotimaasta, joka on vain yksi osa Länsi-Siperian joki- ja suotaigaa, mutta tuokin alue on pinta-alaltaan Ruotsin kokoinen. Useille Donnerin matkaosuuksille tulee tuhannen kilometrin mittakaava.
Toisaalta, jos kulkija matkaa tuon matkan ja löytää hämärtyvässä taigassa ja suolla tarvottuaan kotaleiriin, saa eteensä höyryävää teetä ja keitettyä särkeä ja vastaa isäntien tervetuliaiskysymykseen ”mitäs tänne tulit?” omalla kertomuksellaan, etäisyyden rannattomuus haihtuu, vähitellen, vähäksi aikaa. Seuraava kysymys onkin jo sitten sama, jonka Jörn Donner kysyy teoksensa alkusanoissa: ”…mutta kaukana mistä?”

Kai Donnerin tutkimusmatkat vuosina 1911-1914

Kai Donner otti 23-vuotiaana kandidaattina vastaan suomalais-ugrilaisen seuran asettaman tehtävän lähteä selvittämään eteläisten samojedien kielten tilannetta Länsi-Siperian taigaan. Pohjatyön oli tehnyt Matias Aleksanteri Castrén 1840-luvulla ja Donnerin suunnitelmana oli tarkentaa Castrénin hahmottelemaa kuvaa eteläisten samojedien alueellisista ryhmistä, ennen kaikkea kielistä ja murteista. Donnerin kollega Toivo Lehtisalo sai tehtäväkseen selvittää tundravyöhykkeen pohjoisten samojedien kielitilannetta. Molemmat lähtivät tutkimusmatkoilleen Venäjän pohjoisille seuduille syksyllä 1911.
Kai Donnerin matkat suuntautuivat Länsi-Siperian suurten jokien Obin ja Jenisein vesistöalueille. Donnerin pääasiallisina tutkimuskohteina olivat nykyisin selkuppeina ja kamasseina tunnetut samojedikansat, jotka ovat suomalaisten kaukaisia uralilaisia kielisukulaisia. Selkuppien alueryhmät asuttavat keskisen Obin yläpuolisia sivujokia, kuten Tymiä ja Ketiä, pohjoisempana selkuppeja asuu Jenisein sivujoen Turuhanin vesistöalueella ja tätä nykyä elinvoimaisin selkuppiasutus on Jenisein länsipuolisella Taz-joella.
Donnerin ensimmäinen tutkimusmatka alkoi Tomskin läänistä ja sen samannimisestä pääkaupungista syksyllä 1911. Vuoden 1912 Donner työskenteli pääasiassa Tym-joen ja lähiseutujen selkuppien parissa. Syksyllä 1912 hän valmistautui matkaan Jeniseille ja hänen matkareittinsä sinne kulki Ket-joen selkuppien asuinseutujen kautta. Donner matkasi joulukuussa 1912 Jeniseitä pitkin matkansa pohjoisimpaan kohteeseen, Dudinkan kaupunkiin. Tämän jälkeen hän siirtyi tammikuussa 1913 Jeniseiltä Taz-joen selkuppien pariin. Taz-joelta Donner matkasi kevättalvella 1913 takaisin etelään ja lähtöpisteeseensä Obin selkuppien luo. Hän palasi Suomeen kesällä 1913 ja valmistui maisteriksi vuonna 1914. Donnerin alkuperäinen suunnitelma oli palata toisella tutkimusmatkallaan Jenisein Pohjolaan, mutta hän päätyi kesällä 1912 tekemänsä lyhyen ekskursion perusteella valitsemaan toisen matkansa kohteeksi kamassisamojedit Jenisein piirikunnan eteläosissa. Donner vieraili kamassien seuduilla kesä-lokakuussa 1914.
Donnerin tutkimusmatkojen tulokset ovat pääasiassa kielitieteellisiä. Hän keräsi selkuppien eri murrealueilta ja kamasseilta runsaasti sanasto- ja kielioppitietoa. Donner ei ehtinyt sairautensa ja varhaisen kuolemansa vuoksi julkaista tutkimustuloksistaan itse kuin vain pienen osan. Donnerin kamassilaisen kieliaineiston julkaisi Aulis J. Joki jo vuonna 1944. Jarmo Alatalo julkaisi vuonna 2004 pääasiassa Donnerin materiaaleihin perustuvan selkupin sanakirjan. Donnerin muista, kyseisten tutkimusmatkojen aikana kerättyihin aineistoihin perustuvista julkaisuista keskeisimpiä ovat tekstit selkuppien Itje-eepoksesta (1913) ja Jenisein keettien kansanperinteestä (1933).
Henkisen kansanperinteen tutkimuksen kannalta on lisäksi ainutlaatuisen arvokasta, että Donnerilla oli molemmilla matkoillaan mukanaan fonografi. Hänen noin 30 vahalieriön fonogrammikokoelmansa sisältää lähes 30 selkuppilaista laulusävelmää, joiden joukossa on viimeisimpiä säilyneitä Tymin ja Ketin selkuppien lauluja ja ainoa koskaan äänitetty kamassilainen laulu. Donnerin omaa ääntäkin kuullaan lieriöillä lauseen verran. Donner toi Suomeen myös huomattavan määrän selkuppilaista esineistöä. Näiden joukossa on mm. kokonainen reki, shamaanin rituaaliesineitä ja hantilais-selkuppilaisia soittimia Obilta.
Itseäni kiehtoo Donner-aiheessa eniten selkuppien etninen historia, maailmankuva ja henkisen kansanperinteen ainutlaatuiset muodot. Siksi Jörn Donnerin kirja ja tästä kirjasta lukemani arviot suurissa suomalaisissa päivälehdissä herättävät mielessäni taas kysymyksen siitä, kuinka vaikeaa onkaan lopulta kertoa meille vieraista kulttuureista. Erityisesti Kai Donnerin tutkimusten kohdekansat ovat jääneet suomalaisille varsin tuntemattomiksi, vaikka kaukaisia kielisukulaisia olemmekin.
Eteläiset samojedit ovat asuttaneet Obin keskijuoksua mahdollisesti nykyisten uralilaisten kielten syntyajoilta lähtien. Lisäksi on erittäin todennäköistä, että heidän esihistoriallistenkin esi-isiensä geenit ovat muuttuneet tomuksi samoilla seuduilla. Nämä kansat ovat elelleet pieninä ryhminä omissa oloissaan ja heidän yhteisönsä ovat olleet pieniä. Lähinaapurienkin murteet ovat eronneet toisistaan. Varsinkaan selkupeilla ei ole ollut yhtenäistä identiteettiä. Venäläinen siirtomaavalta nimitti heitä ostjakkisamojedeiksi, koska heidän elämäntapansa oli sama kuin heidän pohjoisilla naapureillaan hanteilla (=ostjakki). Selkuppiryhmien identiteetti määräytyi pienempien alueiden, esimerkiksi jokien vesistöalueiden mukaan. Niinpä Tshulym-joen selkuppien oma etnonyymi oli tjujqum, Ket-joella süssüqum, Keski-Obilla shöshqum, Tymillä tshumyl’qup ja pohjoisilla Tazin selkupeilla shöl’qup. Selkuppi-nimityksen muotoili venäläinen kielitieteilijä Georgi Prokofjev vasta 1930-luvulla – pohjoisten selkuppien oman nimityksen pohjalta. Kai Donnerin aikana ei ollut siis olemassa vielä tällaista käytäntöä ja siksi hän puhuukin yleensä vain ”(ostjakki)samojedeista”, kun tarkoittaa tutkimiaan edellä mainittuja väestöjä kokonaisuutena.
Selkuppien tapauksessa historian kirjoitus on puhdasta voittajien historiaa. Kun selkuppiryhmät lisäksi asuvat varsin vaikeakulkuisilla seuduilla, heidän olemassaolonsa, historiansa ja perinteensä ovat jääneet valitettavan tuntemattomiksi. Markku Lehmuskallion elokuva Uhri – elokuva metsästä (1998) käsittelee upealla tavalla pohjoisten selkuppien humisevien metsien hiljaisuutta ja ihmisten vaatimatonta arkipäivää metsässä ja kylässä.
Jörn Donner on rekonstruoinut isänsä matkareitin johdanto- ja päätöslukujen väliin neljäksitoista erilliseksi luvuksi. Järjestys on kronologinen ja kuvitus seuraa matkan vaiheita. Kai Donnerin tekstit on sijoitettu selkeästi sisennettyinä ja eri fontilla varsinaisen tekstin lomaan. Jörn Donner on liittänyt mukaan aiemmin julkaisematonta Kai Donnerin kirjeenvaihtoa, mutta joukossa on myös paljon tuttua tekstiä Kai Donnerin matkakirjasta.

Jörn Donner Siperiassa 2003-2005

Kai Donner julkaisi siis tutkimusmatkojensa havaintojen ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta teoksen Siperian samojedien keskuudessa. Ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1915 ja toinen, runsaammin kuvitettu painos vuonna 1923. Jörn Donner julkaisi vuonna 1979 nykyisin ehkä levinneimmän painoksen tästä teoksesta ja kirjoitti siihen esipuheen ”Sirpaleita isäni kuvasta”, jossa hän tarkasteli Kai Donnerin elämää ja toimintaa. Jörn Donner palasi oman henkilöhistoriansa teemaan vielä kirjassaan Miksi olen (1998) ja hän on liittänyt joitakin aiemmin julkaisemiaan tekstiosuuksia mukaan tuoreeseen Donner-kirjaansakin.
Isän jalanjäljillä -teoksen tuore näkökulma avautuu Jörn Donnerin vuosina 2003-2005 tekemien matkojen pohjalta. Donnerin tavoitteena oli seurata isänsä tutkimusmatkojen reittejä. Hänen omien matkojensa tunnelmat esiintyvät kirjassa lähinnä ohikulkevina tuokiokuvina – kuten myöskin ennen-ja-nyt-valokuvina – ilmeisesti tarkoituksella. Donnerille tärkeintä on isänsä matkareittiä seuratessaan kaikesta päätellen ollut toimia ennen muuta isänsä matkareitin todistajana ja jo kovin haalenneiden jälkien etsijänä. Muutoin hän puhuu omista matkoistaan illuusiottomaan sävyyn ”turistimaisina”.
Ehkä tästä syystä hän ei kirjassaan suoraan kerro matkareittiensä yksityiskohtia. Lukija joutuu kaivamaan ne tekstipinnan alta, niukkojen vihjeiden perusteella. Näyttää siltä, että kesällä 2003 Donner on käynyt Jeniseillä, ääripisteinään Abalakovon kamassikylä etelässä ja Dudinkan kaupunki lähellä Jenisein suistoa pohjoisessa. Näin Donner on pyrkinyt kulkemaan isänsä loppuvuoden 1912 reittiä Jenisein ja Turuhanin selkuppien ja keettien mailla, mutta yhdistämään matkaansa myös isänsä vuoden 1914 matkan eteläisten kamassien pariin.
Vuoden 2004 matka lienee keskittynyt konferenssivierailuun Keski-Obilla, itähantien mailla sijaitsevassa Surgutin kaupungissa, joka on selkupeista säilyttänyt muistonaan ehkä vain nimensä. Kai Donnerin matkareitin voidaan tosin sanoa kulkeneen Surgutinkin kautta, kun hän palasi syksyllä 1914 toiselta matkaltaan Obia myöten laivalla.
Kesällä 2005 Donner on kirjan merkinnöistä päätellen matkannut viimein Obin ja sen sivujokien Tymin ja Ketin alueilla. Nämä seudut olivat Kai Donnerille erittäin tärkeitä niiden tarkentamattoman kielitilanteen vuoksi. Varsinkin Ket-joen selkupit tekivät Kai Donneriin vaikutuksen vuonna 1912, kun hän havaitsi, kuinka taidokkaita tuon seudun laulajat ja samaanit olivat ja kuinka paljon he olivat kyenneet säilyttämään suullisia perinteitään.
Jörn Donnerilta ei löydy merkintöjä lainkaan Tazin selkuppien mailta. On sanottava tosin, että matka Turuhanilta Tazin ja Vahin kautta Obille Donnerin erämaareittiä seuraten on erittäin haastava järjestettävä nykyisinkin, paitsi kenties helikopterilla. Näin ollen on varsin ymmärrettävää, että Jörn Donner antaa isänsä kertoa rekisaattueensa matkareitin Jeniseiltä Obille kevättalven 1913 huippupakkasissa.
Jörn Donner kuvaa omassa matkatekstissään Siperian kylien ja kaupunkien nykypäivää ja historiaa. Yhtäältä hän kuvaa pienten teksti-impressioiden kautta syrjäkylien todellisuuden suurta eroa suomalaiseen nähden, toisaalta hänen historialliset pohdintansa käsittelevät viime kädessä Suomen ja Venäjän kokoeroja: olipa kyse historiasta tai nykypäivästä, vaatii usein määrätietoista sulattelua ajatella esimerkiksi Venäjän historiassa vuotaneen ja yhä vuotavan veren määrää ja inhimillistä kärsimystä, kun ei puhuta satojen, vaan miljoonien ihmisten kohtaloista.

Donnerien sukuhistoriaa

Isän jalanjäljillä kertoo myös Donnerien vaikutusvaltaisen suvun historiaa Suomessa. Kai Donnerin selkuppitutkimuksen teeman ohella Jörn Donnerin hahmottelemat rinnastukset 1910- ja 2000-luvun suomalaisen, venäläisen ja siperialaisen arkitodellisuuden välillä tuntuvat tarjoavan viittauksia Suomen ja Venäjän kohtalonyhteyksiin laajemminkin – Donnerien suvun näkökulmasta.
Johdantokappale lähtee liikkeelle suvun varhaisesta esi-isästä, Lyypekistä suurruotsalaiseen Nevanlinnaan 1600-luvun lopulla muuttaneesta saksalaisesta opettajasta. Tämän Donnerin tiet veivät sittemmin Viipurista Helsinkiin ja Tukholmaan, kun taas Nevanlinnasta tuli Pietari Suuren mahtipontinen nimikkokaupunki 1700-luvun alussa. Donnerit tuntuvat ikään kuin olleen kovin läsnä vallan keskuksissa niin Ruotsin suuruuden ajalla, tsaarien Venäjällä kuin itsenäistyvässä Suomessakin.
Suomeen asettuneiden Donnerien suku on 1800-luvulta lähtien ollut vauraan kaksikielisen ja vaikutusvaltaisen porvariston keskuudessa näkyvässä asemassa politiikassa ja akateemisessa maailmassa. Kai Donnerin isä Otto Donner toimi Helsingin yliopistossa sanskriitin professorina ja jonkin aikaa senaattorinakin. Otto Donner oli keskeisessä roolissa Suomalais-ugrilaista seuraa perustettaessa (1883). Sittemmin 1900-luvulla Donnerien suvun edustajat ovat ansioituneet monin tavoin taiteen ja tieteen aloilla, aina etnomusikologiaa myöten. Jörn Donner käsittelee sukunsa ansioita myös varsin kriittiseen sävyyn. Donnerin taito tehdä itsensä ja sukulaisensa eläväksi arjen yksityiskohtia ja henkilöiden luonteenpiirteitä rakentelemalla on teoksen johdanto-osuuden viehkeintä antia, muistelmallisessa sävyssään. Tämän jälkeen hän joutuukin siirtymään Siperian puolelle. Siellä hänen pääasiallisena tehtävänään on toimia isänsä kommentaattorina ja yhteiskunnallisena esseistinä, itselleen vieraammassa maailmassa.
Donner palaa isänsä kanssa takaisin Suomeen, mutta ennen jäähyväisiä kirjoittaa kiintoisan – ja jälleen alleviivatun kriittisen, jopa samoja ilmaisuja toistavan – epilogin Kai Donnerin poliittisesta toiminnasta Suomen kohtalonvuosina. Kai Donner oli jääkäriliikkeen aktiiveja ja osallistui monien muiden akateemisten nuorten kansallisaktivistien toimintaan Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi. Donner ehti ennen Suomen itsenäistymistä käydä Tukholmassa maanpaossakin. Jörn Donner pohdiskelee epilogissaan isäänsä, joka Suomen sisällissodan ja poliittisesti myrskyisän sotienvälisen ajan kuluessa vaihtoi roolinsa Siperian taigaa vaeltaneesta tutkimusmatkailija-seikkailijasta Mannerheimin esikunnan rajakomendantiksi. Tuntuu, kuin Kai ja Jörn Donnerin dialogi päättyisikin vasta Kai Donnerin sotilaallisen ja poliittisen muotokuvan tunnelmiin, ei niinkään selkuppien metsiin ja kyliin, joista kirja eniten kertoo. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä kirjan rakenne on kronologinen. Tilinpäätös tehdään tietenkin vasta, kun on palattu kotiin ja kaikki arvioitavaksi katsottu on tapahtunut, ei ennen.

***

Isän jalanjäljillä on painotuotteena Otavan laatutyötä ja sen suuri (24 x 22 cm) sivukoko sallii näyttävän kuvataiton, kun maisemakuvia voidaan levittää koko aukeamallekin. Kuvitus sinänsä koostuu Kai Donnerin ainutlaatuisten matkakuvien vedoksista, mutta mukana on tietenkin myös välähdyksiä Jörn Donnerin omien matkojen tunnelmista. Pääpaino on luonnollisesti Kai Donnerin kuvissa. Jotkut niistä tuovat hetken ja arjen niin lähelle, että 90 vuoden ajallinen etäisyys kutistuu olemattomiin. Missä kuvien ihmiset ovat nyt? Hehän olivat juuri tuossa? Suomalaisen lukijan kannalta on huikeaa ajatella, että vuosisata katoaa olemattomiin vielä tänä päivänä, kun siirrymme Länsi-Siperiaan, kaukaisten kielisukulaistemme arkipäivään. Siellä nuo ihmiset ovat, edelleen, nyt vain lapsenlapsenlapsina. Länsi-Siperian alkuperäiskansojen nykypäivän todellisuus on sekoitus rautakautista kulttuuriperintöä vuosituhannen takaa, digitaaliajan jälkimodernia basaarihenkeä, mutta valitettavasti myös peruuttamatonta ekologista katastrofia.
Kai Donnerin maisemakuvat Länsi-Siperian taigasta ja tundralta ovat hyvä esimerkki avaran luonnontilan rajattomuudesta. Maiseman kokija voi nähdä tilan edessään, mutta myös tuntea tilan takanaan, sitä vastoin valokuva ei voi kertoa mitään kuvan ulkopuolella jäävästä horisontista, taivaankaaresta, yöpuolen pimeydestä tai auringon hohdosta.
Teos on siis käännös ruotsinkielisestä alkutekstistä. Suomenkielinen teksti Anna Paljakan käännöksenä soljuu hienosti ja tavoittaa Jörn Donnerin persoonallisen, pohdiskelevan kerronnan. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata joidenkin vierasperäisten nimien jääneen ruotsinkieliseen ortografia-asuun (esim. Tj- po. Tsh-), mutta on muistettava, että kirja sisältää tekstiosuuksia monista lähteistä ja käännöksistä.

***
Kirjoittaja on etnomusikologi, joka on tutkinut pohjoisten uralilaisten kansojen – myös selkuppien – musiikkiperinteitä Venäjällä 1980-luvun lopulta lähtien.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *