Elisabet Aho jatkaa uudella teoksellaan historiallisten romaaniensa sarjaa. Kolme Ahon edellistä romaania sijoittuivat Urajärven kartanoon.  Sisaressa Aho siirtyy uuteen ympäristöön ja ajassa eteenpäin, mutta tyylillisesti teos on hyvin lähellä edeltäjiään. Romaani kuljettaa lukijaa sujuvasti ihmisten arjessa, mutta edeltäjiensä tapaan pysyy melko kuvailevana: kuten esimerkiksi teoksessa Lilly, myös Sisaressa päähenkilö jää melko etäiseksi ja yksiulotteiseksi.

Päähenkilö Ellen Kivelän muistinmenetys hänen jouduttuaan piiritykseen Helsingin taistelussa ja muistin vähittäinen palautuminen ovat teoksen punainen lanka, johon muut tapahtumat lomittuvat. Teoksen rakenneratkaisua jäin ihmettelemään: teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen sijoittuu vuoteen 1918, toinen 1917 ja kolmas puolestaan kertoo tapahtumista vuonna 1919–24.  Kronologinen järjestys läpi koko teoksen olisi toiminut paremmin. Toisto ja jatkuvien takaumien käyttö olisi vältetty.

Aho on tehnyt paljon taustatyötä, ja historialliset tapahtumat ovat kohdallaan. Hän on myös tutustunut Diakonissalaitoksen historiaan perusteellisesti, mikä näkyy kirjassa. Teos toimii myös historiikkina Diakonissalaitoksesta ja siellä työskennelleistä henkilöistä. Diakonissalaitoksen vaiheet ja Ellenin työpaikkaan Helsingin puhelinlaitokseen liittyvät yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia, mutta niitä olisi voinut karsia runsaastikin. Henkilökuvat puolestaan jäävät ohuiksi ja usein keskeneräisiksi: romaanin alussa esitellään useita henkilöitä, kuten sisar Helmi, josta ei kuitenkaan jatkossa kerrota juuri mitään.

Vaikka romaanissa kuvataan sotaa, tapahtumatkin jäävät etäännyttävän kuvailun ja selittämisen asteelle: ”Ellen toivoi ja uskoi, että ne jotka häntä pimeässä tarkkailivat, ajattelivat, että hän oli työläisnainen, josta ei ollut vaaraa, ja luultavasti niin tapahtui, sillä mistään ei ammuttu häntä kohti.” Aho etäännyttää tapahtumia myös aikamuodon avulla, paljon asioita kerrotaan perfektissä luettelomaisesti, vaikka ne olisivat tapahtuneet äskettäin tai juuri tapahtumassa.

Välillä myös näkökulmahenkilöiden runsas vaihtelu herättää hämmennystä. Ellenin punakaartiin liittynyt ystävä Selma, jolla on suuri vaikutus Ellenin elämään, nähdään vain muiden silmin, vaikka hän on romaanin naishahmoista ehkä moniulotteisin ja mielenkiintoisin. Joistakin sivuhenkilöistä, kuten kamreeri Hermansenista, taas kerrotaan liikaakin, vaikkei hän ole kovin keskeinen romaanin tapahtumien kannalta.

Romaanissa ei asetuta punaisten tai valkoisten puolelle: asetelma on toki olemassa, mutta romaanihenkilöt ymmärtävät hämmästyttävän hyvin toisiaan ja vastapuolta. Ellen tuntee punakaartilaisia mutta työskentelee valkoisten rinnalla puhelinlaitoksella. Sisaret taas ovat puolueettomia, pyyteettömiä ja ahkeria hoivaajia, jotka tuomitsevat muita korkeintaan ajatuksissaan eivätkä anna ajatusten vaikuttaa työhönsä.  Köyhät ovat jokseenkin avuttomia, virkamiehet kiinnostuneita kauniista alaisistaan: näihin kuviin ei juuri tule uutta Ahon romaanissa, vaan Selman ja Hermansenin rakkaustarinakin on melko tavallinen.

Kaiken kaikkiaan romaanin kieli on hyvää ja sujuvaa, vaikka kappaleet ovat paikoin turhan pitkiä. Ilmauksetkaan eivät ole kovin omaperäisiä: ”Talven yöt olivat kylmiä, tähtikirkkaita pakkasöitä.” Suurlakon aikana taas ”satoi kovaa, sade piiskasi Senaatintoria ja kansanjoukkoja, jotka velloivat pitkin toria ja lähikatuja.” Romaani jää kuvaukseksi sisällissodasta, mutta ei tuo siihen uusia sävyjä.