Sodan monet kasvot – vaikuttavin kuvin, harkituin sanoin

Suomen vuosina 1939–1945 käymät sodat olivat monessa mielessä erityisiä: sotaa käytiin osittain oman maan alueella, mutta siviiliuhreja syntyi silti vähän. Yhteiskunta ei ollut aivan niin kahtiajakautunut rintamaan ja kotirintamaan kuin yleensä ajatellaan. Sodan varjot ulottuivat vähintään 1960-luvulle, ellei kauemmaskin. Ville Kivimäen ja Anssi Männistön teos Sodan särkemä arki valaisee suomalaisten sotakokemuksia monesta näkökulmasta. Tapahtumahistorian tilalle on nostettu kokemushistoria; kuva-aineisto on vaikuttavaa ja suurelta osaltaan vain harvoin nähtyä.

Kivimäki, Ville; Männistö, Anssi: Sodan särkemä arki. WSOY, 2016. 239 sivua. ISBN 978-951-0-41290-9.

Sotakirjoja ilmestyy tänäkin syksynä kymmenittäin, vaikka sodasta on kulunut jo yli seitsemän vuosikymmentä. Painopisteen muutos näkyy selvästi: itse tapahtumat on kerrottu jo moneen kertaan, nyt nousevat keskiöön sodan aikana eläneiden ihmisten kokemukset.

Sodan särkemä arki -teoksessa näitä arjen kokemuksia tarkastelee historiantutkija Ville Kivimäki, joka kolme vuotta sitten sai Tieto-Finlandian suomalaissotilaiden psyykkisiä muutoksia ja häiriöitä käsitelleestä, väitöskirjansa pohjalta muokatusta teoksestaan Murtuneet mielet. Kirjan kuvitus on valittu armeijan TK-kuvaajien 160 000:n otoksen joukosta, ja Tampereen yliopistossa kuvajournalismia opettava Anssi Männistö on kirjoittanut kirjan loppuun TK-kuvaajia ja heidän työtään esittelevän luvun Sodan arjen tallentajat.

image

Kuva: Evakuointia. Kuvauspaikka tuntematon, 1.7.1941. Kuva Partanen. Kirjan kuvitusta.

Teos on jaettu neljään osaan: Rintama, Koti, Väkivalta ja Muisti. Jaottelussa on sama pohja kuin tekijäkaksikon kaksi vuotta sitten kuratoimassa Viktor Barsokevitch -valokuvakeskuksen näyttelyssä Särkynyt arki, eli kyseisen näyttelyn huoneita vastaavat kirjassa samannimiset luvut. Loppukiitoksista käykin ilmi, että kirja on syntynyt ikään kuin näyttelyn ”sivutuotteena” – eikä tämä ole vähättelevä ilmaus. Päinvastoin. Jäin miettimään, pitäisikö Sodan särkemää arkea luonnehtia tietokirjaksi, jossa on tavallista runsaampi ja puhuttelevampi kuvitus, vai kuvateokseksi, jossa on normaalia enemmän erittäin kiinnostavasti esitettyä, aihetta valottavaa tekstiä. Martti Ruokosen tyylikkään graafisen suunnittelun voinee kuitenkin mainita tässä yhteydessä?

Silakkaa ja lanttua, perunaa ja velliä

Se elämänpiiri, jonka sotavuodet 1939–1945 särkivät jokseenkin jokaiselta tuolloin eläneeltä suomalaiselta ja osittain myös heidän jälkeläisiltään, kuvastuu monien tuon ajan eläneiden mielessä eräänlaisena onnen aikana, vaikka todellisuus oli hyvinkin monisärmäinen ja monesti varsin ankea – ainakin jos katsomme sitä omasta hyvinvoinnistamme käsin.

Talvisodan syttyessä Suomi oli edelleen agraariyhteiskunta, vaikka kaupungeissa elettiin jo vahvaa nousukautta: tehtaanpiiput savusivat, sähkövalo syrjäytti öljylamput. Autokanta kasvoi, ja autolla alkoi päästä syrjäisimmillekin seuduille, jossa elämä oli suunnilleen samanlaista kuin 1800-luvulla. Harva kaupunkilainenkaan oli käynyt ulkomailla; tyypilliselle maalaisihmiselle oma kirkonkylä tai lähikaupunki oli maailman raja.

image

Kuva: Soutajat. Sunku-Palesaari, 9.6.1942. Kuva Holger Harrivirta. Kirjan kuvitusta.

Sosiaali- tai terveydenhuoltoa sanojen nykyisessä merkityksessä ei tunnettu; köyhäinhoitolautakunnat sentään pitivät huolta surkeimmassa jamassa olevista ihmisistä ja suunnilleen joka toisessa maalaispitäjässä oli oma kunnanlääkäri. Perheet olivat suuria, etenkin maaseudulla, ja noin 7 % lapsista kuoli ensimmäisenä elinvuotenaan. Lukutaidottomia oli vielä runsaasti – heitä tuli myös nuoren tasavallan armeijaan asevelvollisuuttaan suorittamaan. Eikä vuoden 1918 varjo ollut vielä täysin väistynyt; naapurit tiesivät tasan tarkkaan, kuka oli parikymmentä vuotta sitten ollut milläkin puolella tai kumpaa sisällissodan osapuolta oli enemmän ja vähemmän salaa kannattanut.

Myytti yhtenäisestä kansakunnasta ja tasa-arvoisista aseveljistä osoittautuu Ville Kivimäen juohevasti etenevän, runsaasti konkretiaa, vertauksia ja havainnollistavaa ainesta sisältävän tekstin valossa myytiksi. Sosiaaliset erot eivät rintamallakaan kadonneet kokonaan, mutta porukkaan oli pakko sopeutua jos meinasi selviytyä – yhteisvoimin se oli helpompaa kuin yksinään, joskaan ei tietysti missään olosuhteissa läheskään varmaa.

Kivimäki huomauttaa lisäksi, että sodanajan propagandassa ja juhlapuheissa hehkutetut kansalaishyveet eli auttamishalu, talkoohenki ja uhrimieli eivät ihmisten arjessa esiintyneet aivan puhtaaksiviljeltyinä, vaan niiden rinnalla kukoisti myös oman edun tavoittelu. Inhimillistä kyllä, moni keskittyi omaan ja lähimmäisten selviytymiseen. Varsinkin ”lanttutalvena”, 1941–1942 elintarvikekriisin aikana ja myöhemminkin, kun korviketta oli pakko jatkaa vastikkeella, eivät pisteet (eli erilaiset säännöstelykupongit) riittäneet mihinkään. Syötiin silakkaa ja lanttua, perunaa ja velliä.

Kesän 1944 dramaattisten tapahtumien keskellä Gerda Ryti kehotti radiopuheessaan koko kansaa rukoilemaan aina kun keskipäivällä radioitavat Turun tuomiokirkon kellonlyönnit kuuluivat. Tiedossa ei ole, kuinka laajalti presidentinrouvan vetoomusta noudatettiin, mutta jo se itsessään kuvastaa sekä maan yhtenäiskulttuuria että uskonnon vahvaa asemaa.

Yhtenäistä kertomusta ei ole

Kun sota syttyi, se ei repäissyt yhteiskuntaan sellaista kuilua kuin rintama- ja kotirintama-nimitykset antavat ymmärtää. Rintama ei ollut yksinomaan miesten ja kotirintama naisten maailma; kymmeniä tuhansia naisia työskenteli erilaisissa armeijaa avustavissa tehtävissä, ja suurin osa yli nelikymppisistä miehistä pysyi rauhan ajan tehtävissään tai heidät komennettiin johonkin sotatoimia tukevaan positioon, mutta he saivat silti yleensä olla kotiseudulla.

Kesällä 1944, jolloin kenttäarmeija oli suurimmillaan, siihen oli mobilisoitu noin 530 000 miestä eli noin 14 % koko 3,8-miljoonaisesta kansasta. Hyvä esimerkki Kivimäen konkretisoinnista on se, että hän kehottaa lukijaa kuvittelemaan, millaiseksi oma lähipiiri muuttuisi, jos kaikki 18–35-vuotiaat miehet siirrettäisiin siitä pois. Perhetilanteesta näet riippui, millaisena sota kullekin suomalaiselle näyttäytyi: osa ihmisistä jatkoi elämäänsä suunnilleen entiseen tapaan – tosin säännöstelyn ja muiden arkea rajoittavien tekijöiden varjossa.

Yhtenäistä sotakertomusta ei siis ole – edes rintamamiehet eivät kokeneet sotaa samanlaisena, vaan kokemukseen vaikutti aselaji, sijoituspaikka ja asema armeijan hierarkiassa. Rintamahan ei ollut piikkilangoin ja juoksuhaudoin piirretty yhtenäinen viiva, vaan sota alkoi näkyä jo kymmenien kilometrien päässä varsinaisista etulinjoista. Selusta-alueella sijaitsivat esikunnat, huoltomuodostelmat, kenttäsairaalat, ase- ja varusvarikot, kaikenlaisen tavaran varastot. Etulinjalta vedettiin miehiä välillä lepäämään, ja henkilötäydennyskeskuksista hankittiin sinne vereksiä voimia.

Se, että nuoret etulinjataistelijat eivät näytä kuvissa ikäisiltään, johtuu kahdestakin seikasta. Ensinnäkin äärimmäisen karuissa olosuhteissa parikymppinen tulokas vanheni äkkiä, ja toisekseen osa noista ”rintamakuvista” on otettu hieman taaempana. (Tämä ei kuitenkaan aina johtunut rintamakuvaajien arkuudesta – henkensä kaupalla hekin monesti työskentelivät.)

Säädeltyä surua, väkisintehtyä iloa

Vuosina 1939–1945 koko Eurooppa oli sodassa, mutta Suomen käymä sota oli ainutlaatuinen. Maa kävi sotaa omilla kotinurkillaan – jopa miehitettyyn Itä-Karjalaan pääsi esimerkiksi Helsingistä junalla alle vuorokaudessa ja junia kulki jatkuvasti – mutta siviilit oli saatu pois taistelujen alta. Tämä ei onnistunut missään muualla Euroopassa, eikä sitä kai monessakaan maassa edes yritetty, vaan asukkaat jäivät sotatoimien alle. Suomessa siviilejä kuoli suhteellisen vähän: toisen maailmansodan aikana kuolleista 96 000 suomalaisesta 97 % oli sotilaita, 3 % siviilejä. Puolassa suhde oli täsmälleen päinvastainen.

image

Kuva: Omaiset laskevat seppeleen sankarihaudalle. Kolmen sankarin äiti. Naantali 20.6.1943. Kuva Esko Suomela. Kirjan kuvitusta.

Tästä huolimatta kuolema kosketti tavalla tai toisella jokseenkin jokaista suomalaisperhettä – kirjan kuvissa se on läsnä monella tavalla. Liikuttavaa on katsoa äitiä, joka kolme vapaudenristiä rinnassaan saattaa poikaansa viimeiseen lepoon. (Kaatuneiden sotilaiden äideille myönnettiin vapaudenristin sururisti, ja toukokuussa 1942 ylipäällikkö myönsi Vapaudenristin yhteisesti kaikille Suomen äideille. Tähän liittyen vanhoissa kirkoissa on yhä edelleen kyseinen Mannerheimin päiväkäsky.)

Poikkeusoloissa suru oli säädeltyä, niin myös ilo. Itkeä toki sai, mutta sotilaspastorien avuksi laadittu kirjepohja määritti sallitun rajat: ”- – tiedän kuitenkin, että murheen keskellä sydämenne iloitsee siitä, että vainajanne on antanut kalliin uhrin kaiken sen puolesta, mikä tekee elämänne elämisen arvoiseksi.”

Sotaa ei näytetty aikalaisille sellaisena kuin se todella oli. Kirjan Väkivalta-osiossa on kuvia, jotka eivät aikanaan läpäisseet sensuuria. Esimerkiksi kokosivun kuva kuorma-auton lavalle hiukan sikinsokin kuormatuista kaatuneista lienee takuuvarmasti jäänyt sensuurin haaviin, ja jos kuva naisiksi pukeutuneista, rintamalla esiintyneistä tanssijoista vahingossa julkaistiin, sitä paheksuttiin. Näitäkin kyllä otettiin – ja paljon muuta sellaista, joka kertoo että iloa pidettiin vähän kaikkialla vaikka väkisin.

image

Kuva: Kaatuneita kuorma-auton lavalla. Kuvausaika todennäköisesti loppuvuosi 1942. Kuva Unto Hämäläinen. Kirjan kuvitusta.

Tekstin ja kuvien vuoropuhelua

Kirjaa tekee mieli selata useampaan kertaan: ensimmäisellä kerralla teksti jää helposti kiinnostavien kuvien varjoon. Jos taas kiinnittää huomionsa tekstiin, kuvat jäävät kakkoseksi – ja tässä teoksessa on nimenomaan kyse tekstin ja kuvien vuoropuhelusta.

Iso formaatti mahdollistaa kuvien julkaisemisen riittävän kokoisina, jotta yksityiskohdatkin erottuvat. Koko- ja puolen sivun kuvia on runsaasti. Mielenkiintoinen ratkaisu on myös kuvien jättäminen osin tekstittämättä: kuvateksteinä on useimmiten vain kuvan ottopaikka ja -aika sekä kuvaajan nimi. Alkuperäiset, yleensä varsin propagandistiset kuvatekstit löytyvät kirjan lopusta, jossa on myös kuvan SA-arkistonumero.

Taistelukuvia, joita sodan aikana julkaistiin runsain mitoin ja joilla myöhemmin on kuvitettu ties miten monia sodan tapahtumahistoriasta kertovia kirjoja, ei tällä kertaa nähdä paljoakaan. Kuvissa on läsnä sodan muu monikasvoinen arki: teltta- ja korsuasuminen, tsaikkaporukat, saunareissut ja sairaalasalit, Itä-Karjalan upottavat maantiet joilla kuvaajat taivalsivat jalkaisin kamera-arsenaaliaan raahaten.

image

Kuva: Sotamies Hellbergin uudenvuoden revyy, kaikki esiintyjät miehiä. Syvärin kaupunki, vuodenvaihde 1942–1943. Kuva Teuvo Tulio. Kirjan kuvitusta.

Lyhyestä rintamakuvauksen ja -kuvaajien esittelystä käy ilmi, että vaikka SA-arkistossa onkin noin 650 eri henkilön ottavia kuvia, vain osa heistä oli varsinaisia TK-kuvaajia, ja vielä pienempi osa vastaa siitä, millaisena sodan monet kasvot ovat jälkipolville välittyneet. Noin puolet jatkosodan kuvista on 30 eniten kuvanneen miehen töitä. Männistö nostaa heistä esiin ahkeran, monipuolisen ja ilmaisuvoimaisen Olavi Aavikon ja rämäpäisen rohkean Nils Helanderin (joka sai surmansa kuvaustehtävässä) sekä muutamia muita. Männistön analyyseja suomalaisista sotakuvaajista olisi lukenut mieluusti enemmänkin; myös kuvaajille annetut ohjeet ovat kiinnostavia.

Jo itse SA-kuvan arkisto on kansainvälisestikin ainutlaatuinen, ja kirjan tekijät sanovat saaneensa käytettäväkseen koko siihen liittyvän tietokannan eli ne tiedot, jotka kuvaajat sodan aikana tallensivat paperilomakkeille kuvaselosteisiin. Näitä tietoja olisi ehkä voinut hyödyntää vieläkin enemmän, esimerkiksi pohtimalla, miten kuvaselosteiden käsitteet ja termit muuttuivat jatkosodan vuosina ja mistä muutos mahtoi aiheutua. Jonkin verranhan Männistö näitä kysymyksiä käsittelee, mutta lisääkin tuollaista propaganda-analyysia olisi mieluusti lukenut, etenkin kun koko muu sota-ajan arjen analyysi on terävää ja monipuolista.

Kertautuva haavoittuvuus

Selväksi käy, että yhtenäistä sotakokemusta ei ole, mutta silti sota on heittänyt suomalaiseen yhteiskuntaan jopa yllättävän pitkän varjon, josta Ville Kivimäki käyttää termiä ”kertautuva haavoittuvuus”.

Etulinjan kiväärikomppanioiden jalkaväkimiehet olivat nuoria, monet heistä varattomia ja kouluja käymättömiä syrjäseutujen poikia. Heidän elinpiirissään köyhyys jatkui sodan jälkeenkin; pienillä tiloilla suurten perheiden elanto oli tiukassa. Kun sitten yhteiskunnan rakennemuutos alkoi tyhjentää maaseutua, ensimmäisinä laudat lyötiin juuri näiden kotien oville. Muutettiin kaupunkiin tai Ruotsiin ja oltiin juurettomia. Perusteita vailla ei liene sekään näkemys, että 1990-luvun lama on kohdellut rajuimmin juuri näitä samoja ihmisryhmiä, samoja sukuja.

Mutta, kuten Ville Kivimäki huomauttaa, sotasukupolven elämää on määrittänyt moni muukin asia kuin sota. Niin sanotut rintamaveteraanit olivat ainakin 1980-luvulle asti hyvin aktiivisia ihmisiä; he tekivät työtä, osallistuivat politiikkaan, loivat jokainen omalta osaltaan yhteiskuntaa, jossa nyt elämme.

Lyhyesti sanottuna: Sodan särkemä arki on monipuolinen, useampaan kertaan luettava teos, jossa tieto ja tunne ovat tyylikkäästi tasapainossa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *