Mikko Porvalin teos Kohti itää. Päämajan kaukopartio-osasto Vehniäinen 1941 tarjoaa laajan kuvan niin viime sotia edeltävien vuosien vakoilu- ja tiedustelutoiminnasta, talvisodan tiedustelusta, välirauhan salaisesta tiedonhankinnasta kuin luonnollisesti ensimmäisen sotakesän partiotiedustelusta ja muusta tiedonhankinnasta. Hyvän ja perusteellisen tekstin rinnalla kulkevat kaukopartio-osasto Vehniäisen (U2/V, sittemmin vuodesta 1943 1/ErP4) sotapäiväkirjan merkinnät ja niiden myötä myös tiedustelupäiväkirjatiedot. On kyllä todettava, että sotakronologiaa ja tiedustelutoimintaa tuntematon saattaa joutua hukkaan aineiston monimuotoisuuden kanssa, sillä teoksen lopussa on myös liitteenä varsinaisia tiedustelijoiden yhteenvetoraportteja. Mutta malttia lukijalle, kyllä kokonaisuus sieltä vielä hahmottuu. Teoksen sisäkansisivuilla on erinomaiset kartat varsinaisista partiomatkoista. Muilta osin tekijä tyytyy ohjeistamaan lukijaa tutustumaan Maanmittaushallituksen julkaisemiin Karjalan karttoihin, joiden mukaan ottaminen itse teokseen olisi ollut kovinkin hankalaa. Karttojen silmäily on tälläkin tavalla nykytekniikan avulla mahdollista ja se paikallistaa sotatapahtumia.

Sotilastiedustelun taustaa

Porvali taustoittaa ensin varsinaista kaukopartiotiedusteluosiota laajalla katsauksella Suomesta Neuvosto-Venäjälle ja sitten hän siirtyy tarkastelemaan Neuvostoliittoon kohdistunutta asiamiestiedustelua. Välittömästi vapaussodan jälkeen, kun rajan vartiointi puolin ja toisin oli heikkoa, asiamiesten virta kulki lännestä itään ja idästä länteen vilkkaana. Suomalaiset pyrkivät selvittämään itärajansa, tässä tapauksessa Kannaksen vastaista sotilasaluetta, mutta myös laajemmin Petrogradin (Leningradin) alueen ja kaupungin tilannetta sekavassa Venäjän sisällissotatilanteessa ja sittemmin kommunismiin pyrkimisen vaiheissa. Myös Inkerinmaalta paennut väestö oli otollista tiedottajajoukkoa: itse asiassa heistä tulikin hyviä tiedottajia, tunsivathan he omat asuinalueensa luonnollisesti kovin hyvin. Muistettava on, että samanlaista asiamiesliikennettä tapahtui myös Suomen suuntaan. Tässä tapauksessa tiedon hankkijoina ja propagandan tuojina maanalaiselle kommunistiselle liikkeelle olivat useimmiten itään paenneet punaiset. Kun Tarton rauhan rajan länsipuolisten pitäjien suomalaiset miehet (pääosin siis miehet) olivat ennen rajan sulkua tottuneet kulkemaan Pietariin, oli heillä myös hyvä tuntuma naapurin maastoon ja elämään.

Talvisotaan tultaessa suomalainen sotilastiedustelu oli käytännössä jo organisoitu. Puolustusvoimien pääesikunnan ulkomaantoimistolla oli itärajaa vastaan neljä tiedustelualuetta, joista yksi siis oli kyseinen kapteeni Vehniäisen johtama U2/V eli Osasto Vehniäinen. Aunuksen Karjalassa tiedusteli Osasto Kuismanen, Vienan suunnalla Osasto Marttina ja laajalla Pohjois-Suomen vastaisella alueella Osasto Paatsalo. Talvisota ei varsinaisesti antanut mahdollisuutta pitemmälle ulottuneeseen partiointiin, mutta sen aikana tiedusteluyksiköihin rekrytoidut miehet saivat sotakokemusta, ja heistä alkoi muodostua osastojen runkomiehitys.

Valmistautuminen kesäsotaan

Keväällä 1940 valmistui pääesikunnassa tiedustelusuunnitelma, jonka perusajatus oli, että oletettu vihollinen tulisi olemaan Neuvostoliitto ja sen valmisteluja mahdollista sotaa varten tulisi kaikin tavoin selvittää. Näin myös toimittiin. Alaosastot lähettivät rajan yli siviilipukuisia tiedustelijoita – vakoilijoita – selvittelemään luovutettujen alueiden olosuhteita, naapuripuolen joukkojen sijoittelua, mahdollisia varustelutöitä, viestiyhteyksiä, teiden kuntoa jne. Tärkeimmät alueet olivat Karjalankannas sekä Petroskoin ja Karhumäen suunnat. Näistä vakoilumatkoista ei juuri ole dokumentteja säilynyt. Välirauhan aikana jatkettiin tulevien tiedustelijoiden koulutusta ja perehdyttiin esimerkiksi partioradiotoiminnan kehittämiseen. Yhdeksi keskeiseksi tiedustelun välineeksi olikin ennen sotaa muodostunut Päämajan radiotiedustelu, jonka tehtävänä oli seurata niin diplomaatti- kuin sotilasliikennettä. Tämän tiedustelukokonaisuuden ja alkavan partiotiedustelun radiotoiminnan koordinointi oli yksi keskeinen kehitystehtävä.

Kun kesällä 1940 alkoivat saksalaisten ”lomakuljetukset” Suomen alueen halki Pohjois-Norjaan, oli luonnollisesti selvitettävä, johtiko tämä suoraan Neuvostoliittoon kohdistuva pohjoinen uhka sotilaallisiin toimenpiteisiin Neuvostoliitossa. Osasto Vehniäinen lähetti kesällä 1940 useita salaisia partioita, jotka toivat rauhoittavia uutisia: Kannaksella ei esiintynyt normaalia laajempaa sotilaallista toimintaa.
Ennen jatkosodan hyökkäysvaihetta alkamista kesällä 1941 Vehniäisen lähettämiä partioita tulevalla sotatoimialueella oli kaikkiaan seitsemän. Niiden tehtävänä oli selvittää tulevien hyökkäysalueiden miehitystä ja varusteluolosuhteita. Hyökkäyksen alettua juhannuksen jälkeen partioita lähetettiin tuleville hyökkäysurille paitsi tiedustelemaan myös aiheuttamaan toiminnallaan häiriötä. Näistä partioista kestoltaan pisimmät olivat jopa kuukauden mittaisia. Partioita huollettiin lentoteitse pudottamalla niille laskuvarjotorpedoilla muonaa, räjähteitä ja varusteita. Nämä partiot, kaikkiaan neljä, toimivat tehokkaasti ollessaan aktiivisesti mukana muun muassa rautateiden suunnassa katkoen yhteyksiä, suistaen junia ja saaden näin neuvostoarmeijan huollon sekaisin. Toiminnan voi todeta olleen menestyksekästä.

Tiedustelun kokonaiskuvaa

Partiotiedustelun, joka pitkälti kesäsodan kuukausina Kannaksella keskittyi siis tiedustelun lisäksi häirintään, merkittäväksi tiedonhankinnaksi kuului myös sotavankitiedustelu. Ja sotavankejahan Kannaksen nopean valtauksen aikana saatiin runsaasti puna-armeijan käytännössä romahtaessa. Myös sen kalustotappiot olivat merkittävät. Kaukopartio-osastoissa oli palkattuna runsaasti venäjän kielen taitoisia erikoismiehiä, jotka vastasivat vankikuulusteluista. Vasta vuonna 1943, kaukopartiotoiminnan uudelleenorganisoinnin yhteydessä, osastoja aika tavalla rasittanut tiedonhankinta siirrettiin niiltä pois. Tämä vastasi jo vuonna 1942 kehitettyä tiedustelutaktiikkaa, jossa taktisesta rintamatiedustelusta – joka siis pyrki hankkimaan tiedustelutuloksensa välittömään tarpeeseen – vastasivat rintamayhtymät ja -joukot. Toteavaa tiedustelua, joka siis vastasi olemassa olevan tilanteen selvittelystä, mutta palveli myös laajemmin operatiivista suunnittelua, toteuttivat juuri sotavankikuulustelijat ja varsinaisesta strategisesta tiedustelusta vastasivat kaukopartio-osastot/ErP 4. Teoksen marginaalissa kulkevat tiedustelupäiväkirjaotteet kertovat selvästi, kuinka paljon erilaista tietoa sotavankien kuulustelulla saatiin esille. Erikseen olisi luonnollisesti selvitettävä, miten tämä massiivinen tietoaines yhdistettiin ylemmissä portaissa tiedustelutietokokonaisuuksiksi.

Jatkosodan alkuvaiheessa ei voi unohtaa lentotiedustelun merkitystä eikä radiotiedustelun antamaa kuvaa vastapuolen viestiliikenteestä. Kun Porvali tietoisesti yleistekstinsä rinnalla tarkastelee vain yhtä tiedusteluinstrumenttia, Osasto Vehniäistä, on selvä, ettei tällaista kokonaiskuvaa ole mahdollista laajemmin tuossa yhteydessä selvittää.

Rajajoelle ja vähän ylikin

Suomen armeijan eteneminen läpi Karjalankannaksen oli huima suoritus ja jo kuukauden kuluttua joukot pääsivät vanhalle rajalle, joka joiltain osin ylitettiin edullisten asemien haltuun ottamiseksi. Elo–syyskuun vaihteessa lähetti Vehniäinen vielä neljä partiota, joiden tavoitteena oli päästä Leningradin uloimmaisen puolustusvyöhykkeen läpi ja tiedustella Inkerinmaalla. Miehitys oli kuitenkin niin tiivis, etteivät läpimenot onnistuneet ja lopulta todettiin, ettei kaukopartiomiehiä olisi syytä käyttää rintamatiedusteluun. Siksipä muutaman vaiheen jälkeen, kun suomalaisjoukot olivat Laatokan pohjoispuolellakin edenneet nopeasti Syvärille, sinne lähetettiin Osasto Vehniäisen pari ensimmäistä partiota ja koko osaston siirtoa tuolle rintamanosalle alettiin valmistella. Uskoisin, että Mikko Porvali tarjoaa lukijoilleen vielä monta mielenkiintoista historiaa Syvärin eteläpuolisilta korpimailta.

Lopuksi

Osasto Vehniäisen aineisto, jonka Porvali on saanut käyttöönsä, on mielenkiintoista. Varsinkin partiokertomukset, jotka osaston miehet vastoin käskyjä säilyttivät ja salasivat pitkään, ovat aitoudessaan uniikkeja (jaksan tuskin odottaa kesän 1942 aineiston avautumista). Muut osastothan hävittivät asiakirjansa muutamaa säilytettyä yksittäistä kertomusta lukuun ottamatta, eikä niitä juuri ole tullut esiin edes Päämajan kaukopartiomiesten kokonaishistoriaa taannoin laatiessani. Jossain julkaistut ja aitoina markkinoidut partiokertomuksethan ovat jälkikäteen rekonstruoitua aineistoa – historiankirjoitukselle tärkeätä toki sellaisenaankin. Sotapäiväkirjatietojen, tiedustelupäiväkirjojen, ennen julkaisemattomien valokuvien ja asiantuntevan laajan perspektiivin tarjoavan leipätekstin kokonaisuus todistaa, että Porvali osaa asiansa, ja että kaukopartiotoiminnasta ei ole suinkaan viimeistä sanaa kirjoitettu.