Liisa Väisäsen Symbolien Helsinki -kirjan takakannen otsikosta, Opas pääkaupungin salaisuuksiin, voi olla kahta mieltä. Toisaalta kirjassa esitellyt talot eivät ole varsinaisia salaisuuksia – siinähän ne seisovat paikoillaan kulkijan silmien edessä kuten ovat vuosikymmenien ajan tehneet. Toisaalta taas rakennusten runsaat yksityiskohdat sisältävät piiloviestejä, jotka avautuvat vasta kun katsoja pääsee pohtimaan niiden merkitystä asiantuntijaoppaan avulla.

Kirjan lukijalle selviää esimerkiksi se, että Helsinki on maailman (tai ainakin Euroopan) johtava pöllökaupunki. Sivistyksen, viisauden ja tiedon symbolina esiintyvän eläimen kuvia löytyy monista paikoista, esimerkiksi Kansallisteatterista, jossa niitä on huomattavan paljon. Pöllöjä voi bongata myös muun muassa Uudelta ylioppilastalolta tai yliopiston fysiologian laitokselta Siltavuorenpenkereeltä tai Pitkältäsillalta, jossa tosin kuva on sen verran tyylitelty, ettei sitä ehkä ihan heti linnuksi hoksaa.

Kävelyretkelle vai kotisohvalle?

Symbolien Helsinki on sen kokoinen, että kirjan voi ottaa mukaan laukkuunsa kaupungille lähtiessä. Ellei sitten satu innostumaan symboliikasta niin, että päättää jättää ulkoilun sikseen ja heittäytyä sohvalle selaamaan runsaasti kuvitettua teosta. Kirja on nimittäin varsin monipuolinen tietopaketti: on kaupunkihistoriaa, henkilöhistoriaakin. On myös tietolaatikoita, jossa erilaisten symbolien merkitystä ja taustaa avataan. Laura Noposen taitto on kaunis ja tyylikäs, mutta kuvatekstien vaaleanruskea painoväri on lukijalle hieman haasteellinen, etenkin kun käytetty fontti on pientä.

Reittisuunnittelua helpottaa sisäkansien ja -liepeiden kartat, joihin on numeroitu esitellyt kohteet. Jaottelu on tehty kaupunginosittain – ideana on, että kirjan kanssa voisi tehdä muutaman tunnin kävelyretkiä eri puolille Helsinkiä. Suurin osa kohteista on kantakaupungista, mutta niitä löytyy kyllä myös Seurasaaren ulkomuseosta ja Suomenlinnasta sekä Pihlajistosta, Pukinmäestä ja Kontulasta, joissa rakennuskanta on varsin uutta.

Kirjassa on johdannon ja loppusanojen lisäksi kymmenen käsittelylukua. Jokainen niistä kertoo tietystä kaupunginosasta, josta on luvun alussa lyhyt esittely. Väisänen selittää, kuinka kyseinen alue on aikaa myöten kehittynyt ja siirtyy sitten tarkastelemaan sen kiinnostavimpia taloja. Näistä on mainittu ainakin rakennusajankohta ja suunnittelija, usein myös talon erilaiset käyttötarkoitukset ja muutama mielenkiintoinen yksityiskohta. Mukana on joitakin muistomerkkejä, mutta varsinaisiin patsaisiin tekijä ei kiinnitä huomiota, vaikka taiteentutkija onkin.

Kirjassa on siis paljon tietoa tiiviissä paketissa, etenkin kun sen loppuun on liitetty vielä arkkitehtuuria ja rakennustaidetta koskeva sanasto sekä hakemisto, jonka avulla kirjasta (ja siis pääkaupungin taloista) voi etsiä tiettyä symbolia. Käytetyimpiä näyttävät olevan erilaiset puut, vaakunat ja seppeleet, eläimistä pöllön lisäksi leijona ja karhu.

Mukaan ei ole tietenkään mahtunut koko Helsinki, silti kohteita on yli 90. Katajanokka näyttää olevan varsinainen symbolitihentymä, mutta Väisäsen tarkka silmä on havainnut kiinnostavia yksityiskohtia myös joskus hieman tylsänpuoleisena kivierämaana pidetyn, pääosin 1920–1930-luvuilla eli funkiksen kulta-aikana rakennetusta Töölöstä.

Ajanhenki ja talon tarkoitus näkyvät symboleissa

Töölön komein talo on tietysti Kansallismuseo, josta alun perin piti tulla renessanssipalatsi, mutta josta rakennusprojektin venyessä ja rakennustaiteen ihanteiden muuttuessa sukeutui jugendhenkinen, kansallisromanttinen runsaudensarvi. Sen seiniltä löytyy viittauksia muinaisuskoon, kansakunnan menneisyyteen ja rakennusajankohdan eli 1910-luvun elinkeinoihin. Jopa kansainväliset klassiset kuva-aiheet, spiraali- ja labyrinttikuviot, ovat Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen käsittelyssä saaneet suomalaisen säväyksen.

Rakennuksissa käytetyt symbolit voivat kuvastaa joko rakennusaikakautta tai talon tarkoitusta – ja tietysti monta muutakin asiaa. Esimerkiksi Töölöön sijoittuu pari muutakin jugendin ajan monumentaalirakennusta: pohjalaisten osakuntien Ostrobotnia, stadilaisille useimmiten pelkkä Botta, ja Kansanvalistusseuran talo, joka nykyisin kuuluu rahoitusyhtiölle. Molemmissa on yhdistelty klassisia eurooppalaisia elementtejä kotimaiseen kansallisromanttiseen kuvastoon. Samaa voi sanoa Eduskuntatalosta, joka tietysti korkeine portaineen ja pylväsrivistöineen on mitä mahtipontisin.

Vanhimpien kaupunginosien, kuten Kruununhaan ja Katajanokan, runsas symboliikka selittyy sillä, että näitä alueita rakennettiin 1800–1900-luvun vaihteessa. Tuolloin arkkitehtuurissa tulivat muotiin kertaustyylit eli uusgotiikka, uusklassismi, uusrenessanssi, uusbarokki ja uusrokokoo. Muualla Euroopassa art nouveaun nimellä tunnettu jugend puolestaan yhdisteli Välimeren maiden antiikkia ja Kalevalan tarinoita. Muhkeimmissa jugendtaloissa, kuten Kansallisteatterissa, nämä kaksi maailmaa esiintyvät rinnatusten. Rakennuksen fasadin pääkolmion huipulla on lyyra, Apollo-jumalan eli tieteiden ja taiteiden suojelijan symboli. Sen alapuolella loistaa aurinko valaen uskoa suomalaisen kulttuurin nousuun. Ja kun katsetta laskee vielä vähän, silmä tavoittaa kanteleen. Tähän rakennukseen se on kuvattu yksinään, mutta muutaman korttelin päähän, Vanhalle ylioppilastalolle, on Robert Stigell veistänyt myös soittajan, vaka vanhan Väinämöisen.

Huomattavan paljon symboleja sisältävät myös vanhojen yritysten toimitalot, kuten suomalaiskansallisen mytologian hahmoja esittelevä vakuutusyhtiö Pohjolan talo Aleksanterinkadulla. Se rakennettiin vuosina 1899–1901. Lönnrotinkadulla sijaitseva vakuutusyhtiö Suomen talo nousi kymmenkunta vuotta myöhemmin, ja sen ulkoasussa voi jo aistia teollistuvaa, modernia maailmaa, jopa viittauksia pilvenpiirtäjiin.

Rakkaudesta kotikaupunkiin

Hauskoja pikku yksityiskohtia Helsingin taloissa riittää, kun vain osaa katsoa ja tajuaa niiden merkityksen. Fredrikinkadulla, punatiilisessä talossa, silmä osuu ikkunan yläpuolella kahden kalan välissä olevaan snapsilasiin. Sen symboliikka selittyy sillä, että vuonna 1914 valmistuneen talon rakennutti Helsingin Anniskeluyhtiö omaksi toimitalokseen. Firma oli aiemmin ollut varsin avokätinen: Rikhardinkadun kansankirjasto ja lukusali oli pantu alulle sen rahoilla. Yhtiö on kadonnut ajat sitten, mutta kirjastotalo palvelee tehtävässään edelleen.

Kirjan persoonallisissa loppusanoissa Liisa Väisänen, symboleihin erikoistunut taiteentutkija, kertoo olevansa alun perin helsinkiläinen, vaikka onkin asunut miltei koko aikuisikänsä ulkomailla. Lapsuusmaisema Pohjois-Helsingissä oli vielä miltei maaseutua: viljapeltoja, sokerijuurikasta, lampaita ja kasvimaita. Keskustassa käyminen oli pieni seikkailu, jolle oman mausteensa antoivat isot rakennukset, jollaisia ei Puistolan tai Tapanilan tienoilla ollut.

Kun kotikaupungista on ollut pitkään poissa, sen näkee uusin silmin, Väisänen toteaa ja innostaa lukijaansa kuuntelemaan rakennusten kertomia tarinoita. Itse totesin, että vuosikymmenet Helsingissä asuneena en ole huomannut läheskään kaikkea sitä, mitä kirjantekijä on minulle tutuilta kaduilta löytänyt.

Symbolien Helsinki sopii sekä satunnaiselle matkailijalle että stadilaiselle. Kukahan tekisi vastaavan oppaan Turusta tai Tampereesta?