Laaksosen kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa kuvailee susien elintapoja, laumakäyttäytymistä, lisääntymistä, ruokavaliota ja saalistusta. Tässä osassa susi esittäytyy osana ekosysteemiä. Kirjan toinen osa keskittyy ihmisen ja suden väliseen suhteeseen. Laaksonen käy läpi yhteistä historiaamme, tarkastelee susien aiheuttamia vahinkoja, susien metsästystä, kannanhoitoa ja suojelua. Laaksosen valitsema lähestymistapa on perusteltu. Pelkästään sutta biologian tai ekologian näkökulmista tarkastelevasta teoksesta jäisi jotain olennaista puuttumaan ja ihmisen ja suden suhteen tarkasteleminen ilman suden lajiominaisuuksien huomioimista tekisi tietokirjasta myös jollain tapaa puutteellisen.

Kuinka kirjoittaa sudesta?

Kirja on ulkoasultaan kaunis ja jo kannen kuvan susi vangitsee katseen. Kirjan valokuvat, jotka ovat pääosin luontokuvaaja Hannu Hutun kamerasta, ovat vaikuttavia ja tukevat kirjan kerrontaa. Kirjan kuvitus on monipuolinen ja runsas; susien lisäksi kuvissa esiintyy muun muassa niiden saaliseläimiä. Mukaan on mahtunut myös susien elinympäristöjä kuvaavia maisemakuvia. Kirja on kooltaan iso, muttei vaikeasti luettava.

Kirja alkaa Baruch Spinozan toteamuksella: ”Kaikki tapahtuu välttämättömyyden pakosta. Luonnossa ei mikään ole hyvää eikä pahaa”. Laaksosen pyrkimys tulee näin heti ilmi: Hän ei halua tarkastella sutta demonisoiden, muttei myöskään ihannoiden. Teoksensa alkusanoissa Laaksonen kertookin haluavansa välttää inhimillistämistä ja lähestyä sutta sutena, yrittäen ymmärtää sitä maailmaa, jossa susi elää sekä sitä, miten susi maailmaa katsoo.

Laaksosen Susion tuhti paketti sudesta sekä ihmisen ja suden suhteesta. Kirja käsittelee monia teemoja ja aiheita. Tarkastelen seuraavaksi niitä teemoja, joiden käsittelemisen koin teoksen vahvuudeksi.

Kuva: Hannu Huttu.

Ei lauma vaan perhe ja muita biologisen susikuvan päivityksiä

Vaikka sutta on lajina tutkittu todella paljon, Laaksonen muistuttaa, että esimerkiksi susien käyttäytymisessä on paljon, mitä emme osaa selittää tai tiedä. Laaksonen kertoo tavallisuuksista, keskimääristä ja raja-arvoista, mutta myös poikkeuksista, erikoisuuksista ja harvinaisuuksista. Susi-teos ei mielestäni anna liian yksioikoista kuvaa sudesta tai siloteltua kuvaa siitä, kuinka hyvin tunnemme lajin.

Kirjan yhtenä merkittävimpänä antina pidän monien susien biologiaan liittyvien pinttyneiden käsitysten päivittämistä tai kumoamista. Susilauman sisäinen tiukka arvojärjestys on yksi tällainen käsitys. Laaksosen mukaan susitutkimus mieltää näkemyksen liian yleistäväksi. Myös alfanaaras ja -uros termien käyttöä on susitutkimuksessa kritisoitu. Nämä termit ylläpitävät virheellistä mielikuvaa johtavasta asemasta, johon muut pyrkivät jatkuvasti pääsemään. Susilauma on Laaksosen mukaan kuitenkin perhe, jossa ”lapset enemmän tai vähemmän tottelevat vanhempiaan. Lauman arvojärjestys perustuukin pikemminkin vanhemmuuteen kuin dominanssiin”.

Päivittämistä vaatii lisäksi mielikuva susilaumasta staattisena ryhmänä, joka koostuu aina samoista yksilöistä. Näin ei todellisuudessa ole, sillä lauman jäsenet vaihtuvat lisääntyvää paria lukuun ottamatta lähes vuosittain nuorten susien jättäessä lauman. Mahdollisia laumarakenteita on myös monia. Ydinperheiden ja sijaisperheiden, joissa vieras susi korvaa kuolleen perheenjäsenen, lisäksi voi esiintyä myös laumoja, joista molemmat vanhemmat ovat kuolleet sekä laajennettuja perheitä, joiden jäseniksi on hyväksytty vieraita susia. Kaikki susilaumat eivät myöskään ole tiukasti paikkasidonnaisia, kuten yleensä ajatellaan. Laaksonen kertoo Kanadan arktisilla alueilla elävistä, karibujen perässä vaeltavista susiperheistä. Sudet eivät myöskään saalista yhtenäisenä ryhmänä niin usein kuin yleisesti kuvitellaan.

Osa virheellisistä käsityksistä saattaa johtua siitä, että susien käyttäytymistä ja lauman arvojärjestystä on selvitetty aiemmin tutkimalla pelkästään vankeudessa eläviä susia. Eläintarhojen laumojen keskuudessa on vallalla keinotekoinen tilanne ja ne ovat monessa suhteessa epätyypillisiä.

Jotkut käsitykset liittyvät myös historialliseen susikuvaan. Levinneisyyshistoriansa takia sudella on erämaalajin leima, vaikka sudet pystyvät elämään myös ihmisen voimakkaasti muuttamassa ympäristössä. Laaksonen painottaa, että sudet myös hyötyvät ihmisen läheisyydestä. Roskatunkioiden ja kotieläinten hyödyntäminen on niiden kannalta järkevää esimerkiksi luonnonriistan ollessa vähäistä. Ihmisasutus voi houkuttaa myös luonnonriistaa, jolloin susienkin kannattaa lähestyä asutusta.

Susi-teos korostaa monessa kohtaa ihmisen ja suden samankaltaisuutta: Molemmat ovat sosiaalisia eläimiä, jotka elävät perheryhmissä; ihminen ja susi ovat myös huippupetoja ja opportunisteja. Laaksosen esittelemä susi on erilaisiin tilanteisiin sopeutuva tietoinen toimija, jonka käytökseen on aina jokin – usein sosiaalinen ja laumadynamiikkaan liittyvä – syy. Tällainen lähestymistapa ei tarkoita, että Laaksonen inhimillistäisi sutta. Ei-ihmiseläimet mielletään yhä useammin luonnontieteellisissä tutkimuksissa aktiivisiksi toimijoiksi (Birke, Bryld & Lykke 2004), joten Susi-teos on tältäkin osin ajantasainen.

Vuorovaikutteinen susi

Suomessa ilmestyneissä populaareissa eläintieteellisissä tietokirjoissa voitiin vielä viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla kirjoittaa susista hyvin kielteiseen sävyyn. Historioitsija Karen Jones kirjoittaa yhdysvaltalaisten luonnontieteilijöiden tuomitsevan tavan kuvata susia korvautuneen 1900-luvun kuluessa positiivisemmalla tavalla. Ekologian tieteenalan kehittyminen vaikutti siihen, että sudet alettiin esittää ekosysteemin arvokkaana osana ja eliöyhteisön tärkeänä jäsenenä (Jones 2002). Näin voi katsoa käyneen myös suomalaisten luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Laaksonen esittelee suden teoksessaan avainlajiksi, ravintoketjun ylimmän askelman pedoksi, joka muokkaa lajiyhteisöjen rakennetta ja vaikuttaa ekosysteemin toimintaan. Monet lajit vaikuttavat vastavuoroisesti suteen. Kirjan kuvitus täydentää mielestäni hyvin kerrontaa, sillä valokuvissa esiintyy susien lisäksi niiden lajien edustajia, joiden kanssa sudet ovat kanssakäymisessä.

Vuorovaikutus ihmisen kanssa on selvemmin huomattavissa, sillä olemme itsekin osa tätä suhdetta. Esimerkiksi historiankirjoitus on esittänyt sudet ihmisten elämää merkittävästi rajoittavina toimijoina (Teperi 1977; Lappalainen 2005), mutta kuten Laaksonen toteaa, eivät suurpedot todennäköisesti olleet ihmisten pääasiallinen huolenaihe entisaikoina. Myös ihmiset kykenevät vaikuttamaan susien elämään. Ihminen vaikuttaa suoraan ja epäsuoraan niiden ravintotilanteeseen. Kilpailu ihmisen kanssa on johtanut suden levinneisyyden voimakkaaseen pienentymiseen. Ihmisen vaikutus näkyy kiinnostavasti myös siinä, että Skandinaviassa ja Suomessa sudet saalistavat öisin, sillä näillä alueilla ihmistoiminta voi häiritä ruokailua ja saalistusta päivällä.

Ihmisen lisäksi susien saaliseläimet, muut suurpedot sekä haaskansyöjät vaikuttavat susien käyttäytymiseen ja kannan kokoon sekä toisin päin. Vuorovaikutussuhteet Laaksonen esittää yhtenä perusteena suojella lajia. Susi osaltaan ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Ilman sitä häviäisi erilaisia lajien ja ympäristön välisiä vuorovaikutussuhteita ja linkkejä aineenkierrossa. Ilman sutta esimerkiksi hirvi runsastuisi ja aiheuttaisi muutoksia kasvillisuudessa ja haaskansyöjiltä katoaisi haaskojen tuottaja. Ekologinen kuvaus sudesta toi itselleni mieleen osittain Bruno Latourin kehittelemän toimijaverkkoteorian ( Actor-Network theory)  sekä Donna Harawayn kirjoitukset rinnakkaisevoluutiosta (co-evolution).

Kuva: Hannu Huttu

Susipolitiikkaa ja historiaa

Laaksonen käy läpi ihmisen ja suden yhteistä historiaa esihistorialliselta ajalta nykypäivään. Varsinkin suden suojelun ja susitutkimuksen alkuvaiheista Suomessa oli kiinnostava lukea, sillä niistä on kirjoitettu hyvin vähän.

Ihmisen ja suden yhteisen menneisyyden muistelluin vaihe on 1800-luku ja Laaksonenkin kirjoittaa tuosta ajasta. Tuolloin ilmeni eri puolilla maata useita lastensurmatapauksia, joihin lopulta reagoitiin hävittämällä sudet Länsi-, Etelä- ja Keski-Suomesta. Laaksonen pohtii syitä tapauksille. Useat riistaeläinkannat olivat 1800-luvulla alhaisia, joten susien täytyi etsiä muualta ravintoa. Ihmisten lähettyville tuleminen oli ravinnon saamisen kannalta järkevää susille. Laaksonen liittää susien hävittämisen Suomessa 1800-luvun lopulla osaksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa laajemmin ilmennyttä halua hävittää haitallisiksi koettuja petoeläimiä. Tarve hävittää vahinkoeläimiä liittyi Laaksosen mukaan yhteiskunnan muuttumiseen maatalousvaltaisesta teollistuneeseen ja voimistuneeseen haluun kontrolloida luontoa.

Suuri yleisö suhtautuu Laaksosen mukaan nykyään suteen neutraalisti tai hienoisen myönteisesti. Tämä on mahdollistanut susien paluun, siirtoistutukset tai kannan elpymisen eri puolilla maailmaa. Kielteisimmin suhtautuvat ne, jotka joutuvat kokemaan haittoja eli susialueilla asuvat ihmiset. Kuitenkin myös susialueilla elävät ihmiset voivat suhtautua positiivisesti tai neutraalisti susiin. Laaksonen on itse esimerkki tästä, sillä hän jakaa elinalueensa susien kanssa.

Susi-teos perehdyttää lukijan tämän päivän suomalaiseen susikiistaan. Laaksosen mukaan nykyinen kiista liittyy siihen, että joidenkin mielestä susia on liikaa ja toisten mukaan ei. Laaksonen mieltää tiedon ja siihen liittyvät ristiriidat olennaiseksi osaksi susikiistaa. Suomalaisessa kontekstissa riitaa aiheuttaa tieto susikannan koosta. Koska tieto susien määrästä vaikuttaa myönnettyjen kaatolupien määrään, on sillä väliä.

Laaksonen tuo esiin kiistan erityispiirteitä ja paikallisia eroja: Etelä- ja Länsi-Suomessa keskustellaan peloista ja karjankasvatukselle koituvista uhista, Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa susien läsnäolo vaikeuttaa koiran käyttämistä metsästyksessä ja poronhoitoalueella porojen ja petoeläinten rinnakkaiselon mahdottomuus puhuttaa.

Susipoliittisen keskustelun ytimessä Laaksonen näkee luonnonsuojelun ja maaseudun arjen välisen ristiriitaisen suhteen. Arvot ja edut ovat ristiriidassa: ”Taustalla ovat valtaan ja tietoon liittyvät ristiriidat, jotka koskettavat lopulta itsemääräämisoikeutta, paikallista ympäristösuhdetta ja identiteettiä”. Susien aiheuttamat haitat ja kaatolupien myöntämisen hitaus herättävät epätasa-arvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Epäoikeudenmukaisuuden kokeminen saattaa johtaa salametsästykseen, mitä pidetään vakavana ongelmana tämän päivän Suomessa. Laaksonen tulkitsee laittoman pyynnin yleiseksi lieveilmiöksi, jonka taustalla vaikuttavat sosiaaliset syyt. Salametsästys tuntuu siihen syyllistyneiltä mielekkäältä, sillä poikkeuslupien myöntäminen on hidasta ja byrokraattista. Kirjan ajantasaisuus näkyy myös siinä, että Laaksonen esittelee perusteluja suden lailliselle metsästykselle. Eläinoikeusaatteen vaikutuksen myötä kaikki suomalaiset eivät hyväksy susien metsästämistä poikkeusluvinkaan.

Laaksosen teos on monipuolinen ja ajantasainen tietokirja sudesta ja susien ja ihmisten suhteesta. Laaksonen kirjoittaa puolueettomuuteen sekä susien tekoja ja ihmisten erilaisia näkemyksiä ymmärtämään pyrkien. Ihmisen ja suden suhdetta käsittelevässä osiossa koin kuitenkin olevan paikoin turhaa toistoa. Kaipasin myös enemmän suoria lähdeviitteitä leipätekstiin. Nyt lähdeviitteitä oli jonkin verran, mutta tarkempi viittaaminen takaisi kiinnostuneelle lukijalle mahdollisuuden jatkaa perehtymistä eri aiheisiin.

Viitatut lähteet:

Birke, Lynda; Bryld, Mette & Lykke, Nina: Animal Performances. An Exploration of Intersections between Feminist Science Studies and Studies of Human/Animal Relationships. Feminist Theory. 5 (2) 2004, 167–183.

Jones, Karen: ‘A Fierce Green Fire’: Passionate Pleas and Wolf Ecology. Ethics, Place & Environment: A Journal of Philosophy & Geography. 5 (1) 2002, 35–43.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet.Metsäkustannus, Hämeenlinna 2005.

Teperi, Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki 1977.