Suolaista ja makeaa Suomen ja Viron yhteyksistä

Viron-tutkimus on (edelleen) hyvissä voimissa Turun yliopistossa. Siitä kertoo Suomi ja Viro -artikkelikokoelmankin julkaiseminen. Kirjassa eivät esiinny kuitenkaan nurkkakuntaisesti vain turkulaiset, vaan tekijöinä on myös eräitä virolaisia sekä maamme muiden yliopistojen tutkijoita. Allekirjoittanutta tietenkin hieman kismittää, ettei täällä Helsingissä kirkkohistorian laitoksella varsin vireä Viron-tutkimus ole edustettuna, mutta ymmärrän hyvin, ettei kaikkea voi mahduttaa mukaan.

Immonen, Kari & Onnela, Tapio (toim.): Suomi ja Viro. Yhdessä ja erikseen. Turun yliopiston historian laitos, Kulttuurihistoria & Olavi Paavolainen -seura, 1998. 193 sivua. ISBN 951-29-1262-7.

Viron-tutkimus on (edelleen) hyvissä voimissa Turun yliopistossa. Siitä kertoo Suomi ja Viro -artikkelikokoelmankin julkaiseminen. Kirjassa eivät esiinny kuitenkaan nurkkakuntaisesti vain turkulaiset, vaan tekijöinä on myös eräitä virolaisia sekä maamme muiden yliopistojen tutkijoita. Allekirjoittanutta tietenkin hieman kismittää, ettei täällä Helsingissä kirkkohistorian laitoksella varsin vireä Viron-tutkimus ole edustettuna, mutta ymmärrän hyvin, ettei kaikkea voi mahduttaa mukaan.

Teoksen alkupuheessa professori Kari Immonen, jonka kuvaus hänen oman Viro-kuvansa muutoksesta on suoranaisessa tunnustuksellisuudessaan sympaattinen, ilmoittaa kirjan kertovan sekä katkoksista että uusien yhteyksien löytymisestä Viron ja Suomen suhteissa. Määritelmä on siten melko väljä ja on antanut mahdollisuuden ottaa mukaan monentyyppisiä juttuja. Se on ollut hyvä ratkaisu ja ehdottomasti vain edistänyt kirjan luettavuutta. Ajallisesti artikkelit liikkuvat 1800-luvun alkupuolelta nykypäivään.

Käsissä oleva kirja on sekoitus suolaista ja makeaa. Johdatuksena, eräänlaisena suolaisena alkupalana aiheeseen nykyinen Suomen Viron-instituutin johtaja Juhani Salokannel hahmottelee suomalaisten Neuvosto-Viro-kuvan muuttumista toisesta maailmansodasta lähtien ja kirjallisuudentutkija Sirje Kiin puolestaan luonnehtii kummankin puolen tiedotusvälineiden antamaa kuvaa “lahdentakaisista” ja tämän kuvan muutoksia Viron itsenäistymisen jälkeisenä ajanjaksona. Salokannel on erottanut suomalaisten suhtautumisessa Viroon kuusi eri vaihetta. Vuodet 1944-1964 Viro nähtiin “menetettynä veljesmaana”. “Kekkosen ohjaama Viro” oli vallitsevana vuodesta 1964 eteenpäin. Vuosi 1967 oli lähtökohta “itse löydetylle Virolle”. Vuodesta 1980 alkoi “massaturismin aika”. Vuodet 1980-1988 olivat “orastavan toisinajattelun aikaa” ja 1980-luvun lopulla alkoi “kansalaistoiminnan aika”.

Sirje Kiin päättää käsittelynsä vuoteen 1996 (artikkeli on aiemmin julkaistu jo muuallakin). Olisikin kiinnostavaa kuulla tai nähdä hänen analyysinsä sen jälkeisestä ajasta, siihen kun kuuluu mm. viisumivapauden voimaantulo. Kiinin artikkelin helmi on mielestäni hänen luonnehdintansa “virottumisesta”, jota hän pitää erityisesti eräiden virolaisten journalistien helmasyntinä: omien kykyjen ja mahdollisuuksien huomattava yliarviointi ja muiden, varsinkin lähinaapureiden silmiinpistävä aliarviointi.

Makeaksi ja suorastaan herkulliseksi kirjan tekevät muistelmalliset artikkelit, joissa kirjoittajat kertovat omien Viron-suhteidensa muotoutumisesta ja niiden luonteesta. Itse pidin tässä osastossa mielenkiintoisimpana Kalervo Hovin hyrisyttävää kuvausta virolais-suomalaisista historiantutkijoiden tapaamisista 1970-luvulla, jotka muodollisesti olivat tietenkin suomalais-neuvostoliittolaisia kokouksia. Hauskimmaksi taas havaitsin M. A. Nummisen kertomuksen hänen esiintymismatkoistaan Viroon, alkaen virolaisen kolmihenkisen “fan-klubin” tapaamisesta Tallinnan satamassa 1975, ja entisen Helsingin yliopiston Lammin biologisen tutkimusaseman johtajan, dosentti Jaakko Syrjämäen muistelut ei-aina-niin-vaivattomista tutkijayhteyksistä virolaisten biologikollegoiden kanssa. Harri Raitis kertoo lyhyesti seurakunnallisista ja kirkollisista yhteyksistä maiden välillä 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Tapio Onnela paljastaa hilpeästi oman salakuljettajan-menneisyytensä 1980-luvun alussa.

Suolainen sektio koostuu tutkimusartikkeleista, jonka avaa Eesti Kirjandusmuuseumin tutkijan, Sirje Oleskin artikkeli Fr. R. Kreutzwaldin ja Lydia Koidulan Suomen-suhteista. Suomalaiset kirjoittajat Marko Lehti (Turku), Timo Rui (Joensuu), Kari Alenius (Oulu), Heikki Roiko-Jokela (Jyväskylä) ja Mikko Lagerspetz (Turku/Viron humanistinen instituutti, Tallinna) ovat kaikki tunnettuja tekijöitä suomalaisen Viron-tutkimuksen yhä laajenevassa kentässä. Hieman irralliseksi, mutta ei suinkaan mielenkiinnottomaksi, jää Erkki Tuomiojan artikkeli Hella Wuolijoen toiminnasta sota-aikana.

Marko Lehti kirjoittaa artikkelissaan “Suomi Viron isoveljenä” tuoreella tavalla suomalais-virolaisten suhteiden varjopuolesta, pinnanalaisista jännitteistä ja ristiriidoista. Timo Rui analysoi suomalaisten humanistien osuutta Tarton yliopiston kansallistamisprosessissa itsenäisyyden alkuvaiheissa. Hän toteaa, että suomalaisilla oli merkittävä osa kansallisten tieteiden rakentamisessa. Lisähuomautuksena tähän voisi sanoa, että on oikeastaan aika merkillistä, ettei suomalaisilla ollut mitään osuutta Tarton teologisen tiedekunnan kansallistamisessa. Se pysyikin kohtalaisen suurelta osalta saksalaisten professorien hallussa aina 1930-luvun lopulle asti. Vanhana “lähdefetisistinä” (terveisiä Heikki Lempalle) panin merkille Ruin tavan merkitä arkistolähteet. Hänen käytäntönsä (esim. EAA 2100.2.34.34-36.) on jo ainakin neljäs huomaamani tapa merkitä fondisysteemiin perustuvia arkistolähteitä. Päästäisiinköhän tästä käytäntöjen moninaisuudesta joskus johonkin kompromissiin, vai haittaako asia ketään?

Kari Alenius tutkii artikkelissaan “Kieli kulttuurivaikutuksen ilmentäjänä” suomen ja viron vuorovaikutusta toisiinsa ja sitä, mitä kielelliset vaikutusyhteydet kertovat suomalaisten ja virolaisten kontakteista yleisemminkin. Ajallinen akseli on 1800-luvulta nykypäiviin. Aleniuksen huomiot ovat valaisevia. Heikki Roiko-Jokela käsittelee virolaisten traagisia luovutuksia Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944-1948. Mikko Lagerspetz luonnostelee Viron ja Suomen yhteiskuntien vertailevan tutkimuksen näköaloja. Erkki Tuomiojan maininta Hella Wuolijoen toiminnasta neuvostoliittolaisomisteisen Suomen Nafta Oy:n hallituksen puheenjohtajana johtaa ajatukset historioitsija Magnus Ilmjärven vastikään Virossa aiheuttamaan kohuun, kun hän kertoi neuvostodokumenttien perusteella päässeensä siihen tulokseen, että Konstantin Päts oli vuosia saanut rahaa Neuvostoliitosta mm. palkaksi konsultin tehtävistä neuvostonaftasyndikaatin palveluksessa. Mutta tämä nyt on vain tällainen ajatuksenlento.

Kaiken kaikkiaan luin kirjan lähes herkeämättömällä mielenkiinnolla. Kirjoitusvirheitä oli vielä toimitusvaiheessa jäänyt jonkin verran, mutta ei silti kovin häiritsevästi. Baltian näkisin mieluiten kuitenkin kirjoitettavan yhdellä t:llä! Teos on myös todiste siitä, että myös ns. laitossarjoissa, joita aina välillä parjataan niiden “harmauden” vuoksi, voi ilmestyä mielenkiintoisia julkaisuja.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *