Suomessa sosiologien kiinnostus oman tieteenalan tilaan ja historiaan on ollut aktiivista. Tämän kiinnostuksen uusin ilmaus on yllä mainittu Marja Alastalon väitöskirja, joka on jokseenkin perinpohjainen tutkimus eri tutkimustyypeistä ja niihin liittyvistä keskusteluista suomalaisessa sosiologiassa. Kirja keskittyy 1950- ja 1960-luvuille, jolloin lomaketutkimus oli voimissaan. Ehkä myöhemmästä lomaketutkimuksesta ei ole niin paljon kerrottavaakaan. Tutkimus kohdistuu vain sosiologian väitöskirjoihin, mikä tavallaan on vahinko, mutta muunlainen ratkaisu vaatinut erittäin suurta työmäärää.

Kirja alkaa pohdiskelulla siitä, mitä lomaketutkimus on. Asia ei ole yksinkertainen, sillä esimerkiksi useat viralliset tilastot tai rekisterit perustuvat lomakkeisiin. Voisi sanoa, että oikeastaan lähes kaikki tilastot ja rekisterit perustuvat lomakkeisiin, jotka kuitenkin nykyisin ovat usein sähköisessä muodossa. Näyttää siltä, että Alastalo on ottanut mukaan ne tilastoihin perustuvat tutkimukset, jotka on kerätty otospohjaisesti (esim. Juha Nurmela). Alastalo kertoo verraten laajasti klassisista lomaketutkimuksista ja myös hauskana detaljina klassikkojen lomaketutkimuksista (esim. Weber, Marx). Tämän jälkeen kerrotaan lomaketutkimuksen osuuksista ja määristä ja niihin liittyvistä tekijöistä eri vuosikymmeninä. Niin ikään omat lukunsa saavat muun muassa otantatekniikat sekä kysely- tai haastattelulomakkeen laadinta eri aikoina. Myös tutkimuksen reunaehtoja kuten tietokoneohjelmien ja rahoituksen ongelmia käsitellään. Kyseessä on siis varsin laaja teos.

Alastalon kirja rakentuu pitkälti suorille sitaateille, ja se on mielestäni onnistunut ratkaisu, koska lukija saa mahdollisuuden omiin tulkintoihinsa. Tutkimuksessa on tavattoman paljon alaviitteitä, joista monet ovat herkullisia. Mutta alaviitteet tekevät lukemisen raskaaksi. Hyvin suuri osa alaviitteistä olisi voitu nostaa itse tekstiin.

Kirjan keskeinen tulos on se, että lomaketutkimus nousi uuden amerikkalaisen sosiologian myötä huipulle 1950- ja 1960- luvuilla, mutta hiipui sitten 1970-luvulta muun muassa marxismin tulon myötä taustalle. Ja lomaketutkimuksen asema väitöskirjoissa oli 1990-luvulla enää marginaalinen. Tämä asia lienee aika monelle sosiologiaa edes jonkun verran harrastaneelle tuttu. Tämä asia lienee aika monelle sosiologiaa edes jonkun verran harrastaneelle tuttu. Mielenkiintoisempia ovat kuitenkin ne kehityskulut, jotka ovat muutokseen liittyneet. Yksi lomaketutkimukseen syrjäytymiseen johtaneista syistä oli se, että monimuuttujamenetelmiä – erityisesti faktorianalyysiä – sovellettiin usein aika ajattelemattomasti, sillä monimuuttujamenetelmiä oli tietokoneiden kapasiteetin kasvun ansiosta yhä helpompi käyttää. Ja tämä sai aikaan kovaa kritiikkiä.

Mutta kirja paljastaa myös mainiosti, että professorit eivät kritisoineet vain kvantitatiivisten menetelmien huonoja sovellutuksia vastaan, mikä olisi ollut paikallaan, vaan heidän kritiikkinsä perustui usein vastenmielisyyteen näitä menetelmiä kohtaan ja jopa henkiseen laiskuuteen. Risto Alapuro kirjoittaa Alastalon mukaan: "Kaksi päivää ennen gradun jättämistä olin alkanut epäillä faktoripistemääriä, joiden perusteella olin piirrellyt arvo- ja asennekäyriä. Lakaisin aavistelu maton alle (…) mutta sen jälkeen kun työ oli tarkastettu, ne tulivat todennetuiksi. Yliopiston laskentakeskuksen ajojen tekijä oli ottanut hyllystä epähuomiossa väärän korttipakan. (…) Sen koommin en ole kiinnostunut asenneväittämistä." (87). Juttu on sinänsä uskomaton. Kuinka voi olla niin, että kahdessa tutkimuksessa olisivat täysin samat ja samoin luokitetut taustamuuttujat (taustamuuttujien mukaanhan faktoripisteitä tarkastellaan)? Toiseksi ei voi ymmärtää, miksi ajojen tekijän törttöily olisi johtunut asenneväittämistä?

Erik Allardt taas kirjoittaa Alastalon mukaan: "Kuulostaa tietenkin oudolta, mutta minusta yleissosiologina kysymys faktorianalyysista oli meidän sammakkoperspektiivistämme katsoen enemmän poliittinen kuin tieteellinen kysymys. Se piti sekä pitää hieman loitolla että hyväksyä juuri sen verran, ettei koko sosiologian kenttä olisi hajonnut kahtia ja ettei faktorianalyysin tutkimukseen motivoima voima olisi mennyt hukkaan" (78).

Antti Eskola Alastalon mukaan kirjoittaa näin: "Kun 50-luvun metodikonstruktioni joutui 70-luvun alkuvuosina kuuntelemaan Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen ’demokraattisen laitosneuvoston’ tuntikausia kestäneitä kiihkeitä keskusteluja, se kärsi hylätyksi tulemisen häpeästä. (…) Siihen se jäi. Ajan kokemusten jälkeen yhteistyötä oli mahdoton jatkaa. Yhteinen tie sosiologian ja sosiaalipsykologian valtavirtauksen kanssa päättyi, inhimillisesti katsoen aivan liian varhain" (104). Eskolalla oli kuitenkin tuohon aikaan niin paljon arvovaltaa opiskelijoiden keskuudessa, että kehityksen suunta ei olisi varmaan ollut yhtä yksiviivainen kuin se tuli olemaan, jos Eskola olisi pistänyt nyrkkiä pöytään.

Voidaan siis sanoa, että lomaketutkimuksen syrjäytymisen syynä eivät olleet yksinomaan marxismiin hurahtaneet opiskelijat tai kvantitatiivisten menetelmien sovellutusten heikkous. Mutta professorien asennekin on vain osaselitys. Professorien rooli kehityksessä ei ole suoraan Alastalon tulkintaa vaan omaa tulkintaani. Alastalo on ylipäänsä hyvin varovainen mielipiteissään. Hän antaa kyllä aineksia tulkinnoille, mikä tavallaan tyylikästä onkin. Mutta mielestäni ainakin kahta asiaa olisi tullut korostaa. Ensimmäinen näistä on Pertti Alasuutarin kirja "Laadullinen tutkimus" ja sen esityöt. Kirjassa teos mainitaan vain ohimennen. Kuitenkin väittäisin, että Alasuutarin moniin painoksiin yltänyt kirja on yksi keskeisistä tekijöistä lomaketutkimuksen syrjäytymisessä. Mieliin painuvaa kirjassa on armollisuus lomaketutkimusta kohtaan, mikä ei kuitenkaan jätä epäselväksi, että lomaketutkimus on menetelmä, "joka tuottaa triviaalia faktaa", kuten Alastalo kirjoittaa (286).

Toinen asia on aluksi "naistutkimuksen" sittemmin "feministisen tutkimuksen" nousu. Feministisen tutkimuksen suhtautuminen lomaketutkimukseen on ollut jyrkkä. Alastalo viittaa kahteen feministisen tutkimuksen oppikirjaan, joiden mukaan lomaketutkimus on miehinen tietämisen tapa, joka on käyttökelvoton feministisessä tutkimuksessa (198). Kun voidaan otaksua feministiseen näkökulmaan suuntautuneiden opiskelijoiden ja tutkijoiden osuuden kasvaneen vuosikymmen vuosikymmeneltä, niin tällä lienee ollut erittäin keskeinen osuus tutkimustyyppien muotoutumiseen. Ylipäänsä lomaketutkimus alettiin jo 1960-luvun lopulla liittää jostakin syystä "koviin arvoihin". Liekö sitten syynä ollut se, että tutkimuskohteena olivat usein teollisuustyöntekijät?

Omakohtainen kokemukseni lomaketutkimuksen vaatimattomasta asemasta akateemisessa suomalaisessa sosiologiassa 1990-luvun lopulla liittyy käsikirjoituksen "Empiirinen sosiaalitutkimus. Filosofia ja metodologia" tarjoamiseen julkaistavaksi Vastapainolle. Olin jotenkin ajatellut, että jos kirjoittaa kirjan, jossa esitellään sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia menetelmiä – ja viimeksi mainittuja vähän pidemmälle kuin tavallista – niin se otetaan riemumielin vastaan. Sain kommentin, jossa sisällöstä ei puhuttu mitään mutta jossa pyydettiin minua kertomaan, kuka tuollaista kirjaa lukee. Onneksi WSOY otti sen ohjelmaansa, ja se ilmestyi alkuvuonna 1999. Uskoin taas, että siitä tulee jonkinlainen tapaus, josta keskustellaan: olinhan pyrkinyt paikka paikoin myös melko poleemisiin kannanottoihin. Vielä mitä, teos kyllä arvosteltiin Sosiologia-lehdessä ja parissa muussa lehdessä, mutta vasta nyt kirja on alkanut saada jotain huomiota.

"Metodisuhdanteiden mahdin" yksittäisistä luvuista voidaan mielenkiintoisena esimerkkinä nostaa esiin luku tavoitteesta tasarakenteisuuteen. Tasarakenteistaminen tarkoitti aineiston vakioimista muiden kuin niiden syiden ja seurausten mukaan, joista oltiin kiinnostuneita. Siis kyse oli eräänlaisesta koejärjestelystä. Usein tämä merkitsi esimerkiksi teollisuustyöläisiä tutkittaessa naisten poisjättämistä. Alastalo huomaa myös, että näytettä saatettiin tasarakenteistaa esimerkiksi iän, kielen ja työssäkäynnin mukaan. Ja näin kyse ei ollutkaan yksinkertaisesti naisten syrjinnästä. Alastalon kirjassa olisi kuitenkin voinut tarkemmin tuoda esiin niitä syitä, miksi tasarakenteistamiseen päädyttiin. Esimerkiksi keskeinen syy naisten poisjättämiselle teollisuustyöväkeä tutkittaessa oli varmasti se, että teollisuustyöväen joukossa oli niin vähän naisia, että sukupuolten vertailu olisi ollut epävarmalla pohjalla.

Luku tutkimusrahoituksesta on niin ikään erittäin mielenkiintoinen. Valitettavasti se tukeutuu vain väitöskirjojen esipuheisiin. Nimittäin asioiden tarkempi kaivelu olisi saattanut tuoda yhden vastauksen siihen, miksi sitten tutkittiin vain miespuolisia teollisuustyöntekijöitä. Ehkä katsottiin, että he olivat potentiaalisia kumouksellisia ja juuri heidän ajatusmaailmansa tunteminen oli keskeistä yhteiskuntarauhan säilymisen kannalta. Näitä tutkimuksia rahoitti usein SYT eli Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiö, joka oli poliittisen oikeiston ja työnantajapiirien perustama ja tarkoitettu suitsimaan tutkimuksella ja muulla toiminnalla radikaalien voimien offensiiveja. SYT:n toiminnasta on ilmestynyt Jarkko Vesikansan väitöskirja "Salainen sisällissota". Teos ilmestyi jo viime vuonna, joten sen olisi luullut olleen Alastalon tiedossa.

Olen ollut itsekin mukana hankkeessa, jonka aineiston keruussa ehkä oli SYT:n rahaa pelissä. Hankkeesta ilmestyi kirja "Vennamolaisuus poliittisena joukkoliikkeenä" (toim. Voitto Helander, 1971). Yhteys SYT:en tuli apulaisprofessori Onni Rantalan kautta. Hän oli ollessaan Kokoomuksen järjestösihteeri SYT:in keskeisiä toimijoita ja ilmeisesti myöhemminkin säilytti suhteensa SYT:en. Rantala ei kyllä koskaan kertonut, mistä tutkimuksen rahoitus tuli, emmekä me Helanderin kanssa sitä kyselleet. Mutta saipa allekirjoittanutkin kerran elämässään olla tekemässä tutkimusta, jonka joku koki tärkeäksi.

Allekirjoittaneeseen kirjassa viitataan imartelevan paljon, mutta valitettavasti joissain kohdin hieman väärin. Alastalon mukaan kirjassani "Empiirinen sosiaalitutkimus" ei lukijalle aseteta mitään ennakkovaatimuksia (104). Väite on merkillinen, sillä jo kirjani takakannessa sanotaan näin: "Empiirinen sosiaalitutkimus on metodikirja yhteiskuntatieteiden opiskelijoille ja tieteenharjoittajille, joilla on jo tutkimusmenetelmien perusteet hallussaan".

Toinen suora sitaatti: "Toivonen ei kuitenkaan määrittele, miten tilastolliset ja kvantitatiiviset menetelmät eroavat toisistaan, jos eroavat" (16). Kuitenkin metodikirjassani kirjoitan Jukka Mäkelän esittämän idean pohjalta: "Tilastollisessa analyysissa ei siis oteta huomioon, että Mäkelän esittämän idean pohjalta: "Tilastollisessa analyysissa ei siis oteta huomioon, että tilastollisten testien tulos riippuu esimerkiksi tapausten määrästä. Hyvin pieni ero saattaa olla tilastollisesti merkitsevä, jos tapauksia on paljon…Kvantitatiivisessa analyysissa sen sijaan…usean prosenttiyksikön ero eri ryhmien välillä katsotaan todelliseksi riippumatta siitä, mikä on tilastollisen testin antama merkitsevyystodennäköisyys." Jos kuitenkin nyt olisin kirjoittanut tämän kappaleen, olisin laajentanut sitä. Kirjassani tuon kyllä esiin BIC:in (Bayesian Information Criteria) mutta en tässä jaksossa. BIC (ja sen sisarmittarit kuten AIC) pyrkii ottamaan huomioon mallin sopivuutta arvioitaessa tilastollisen testiarvon lisäksi vapausasteet ja tapausten määrän.

Kirjassa on myös kohta, joka voisi jäädä elämään omaa elämäänsä totuutena, koska se koskee Antti Eskolaa. Asia liittyy Jorma Sipilän arvosteluun Antti Eskolan Sosiologian tutkimusmenetelmät 2 -kirjasta. (Se ei siis ole "II" kuten Alastalo kirjoittaa, vaan kannessa on "2".) Alastalo kirjoittaa, että Sipilän mukaan Eskola "väittää, että Neuvostoliitossa ei olisi yhteiskuntaluokkia"…"Sipilä oikaisee, että sosialistisessa järjestelmässä yhteiskuntaluokkien jäänteet ovat olemassa, ne häviävät vasta siirryttäessä kommunistiseen järjestelmään" (77). Kun menee alkuperäislähteelle lukemaan Sipilän arvostelua, huomaa että Sipilä ei esitä omia argumentteja Eskolan käsitystä vastaan vaan vetoaa auktoriteettiin eli neuvostoliittolaiseen "Marxilaisen filosofian perusteet" -teokseen, joka oli neuvostomarxismin sen hetkinen pyhä kirja.

Mutta varsinainen kysymys kuuluu sitten: Oliko Eskola todella tuota mieltä? Kun taas menee alkuperäislähteelle löytää seuraavaa. Asia esiintyy käsitteiden määrittelyä koskevassa jaksossa, ja Eskola kirjoittaa: "Tunnettuahan on esimerkiksi marxilaisten ja ’porvarillisten’ sosiologien kinastelu siitä, onko sosialistisissa maissa yhteiskuntaluokkia vai ei. Kiistan perusteiden selvittely johtaa huomaamaan, että yhteiskuntaluokan käsitteellä on ainakin kaksi päämerkitystä. Jos luokan kriteerinä marxilaisten tutkijoiden tapaan pidetään tuotantovälineiden omistussuhteita, ei sosialistisissa maissa ole yhteiskuntaluokkia, koska yksityiset eivät omista tuotantovälineitä. Mutta jos useimpien amerikkalaisten sosiologien tapaan pidetään luokan kriteerinä koulunkäynnin, tulojen tai varallisuuden määrää, ei sosialistinenkaan yhteiskunta ole luokaton, koska ihmisten välillä on koulunkäynti-, tulo- ja varallisuuseroja" (29). Sipilä siis oli käsittänyt täysin väärin. Eli Eskola kirjoitti siitä, miten käsitteiden määrittely vaikuttaa saatuihin tuloksiin, eikä väittänyt sitä, että Neuvostoliitossa ei olisi luokkia. Itse asiassa on kai niin, että rivien välistä lukien Eskola on sitä mieltä, että Neuvostoliitossa on luokkia!

Kun 1950- ja 1960 -luvun uusi metodologia tuli vanhaksi, se muutti sosiologian asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sosiologit olivat olleet näkyviä ja myös hyvin tärkeitä neuvonantajia päätöksentekijöille. Mutta muutoksen myötä monet sosiologit alkoivat politikoida kuten poliitikot, ja kuvaan astuivat kuvaan poleemiset kirjoitukset, joiden perustana ei aina ollut erityisen vahvaa tutkimustietoa. Erittäin suuren huomion keräsivät esimerkiksi Antti Eskolan kevyellä kädellä kirjoitetut pamfletit "Suomi sulo pohjola", "Vasen laita lavea" ja "Yhteisiä asioita". Mutta näiden ja vastaavien suosio toi sosiologialle vain Pyrroksen voittoja. Sosiologia menetti uskottavuuttaan, ja voi olettaa, että myös opiskelijat, jotka olisivat lomaketutkimusten analyysiin pystyneet, alkoivat karttaa sosiologiaa – niin vaikea kuin tällaista onkin todistaa.

Sosiologit ovat keskuudessaan jo vuosikymmeniä pohtineet vaikutusvaltansa katoamista (viimeksi esimerkiksi Vesa Puuronen Sosiologia-lehdessä). On ensinnäkin sanottava, että ajatus vaikutusvallan katoamisesta on kiistanalainen, sillä sosiologian "main stream" on levittäytynyt hyvin moniin tieteisiin. Esimerkiksi kaikissa liiketaloustieteissä sovelletaan kvalitatiivisen sosiologian metodisia käsitteitä kuten diskurssia, narratiivia jne. Mutta jos ajatusta sosiologian vaikutusvallan katoamisesta ei pidetä retoriikkana, niin lääkkeeksi on tarjottu sitä, että luovutaan pitämästä yhteiskunnallisia asioita konstruktiona, diskursseina, retoriikkana jne. Sen sijaan ryhdytään puhumaan todellisista ongelmista kuten työttömyydestä ja huono-osaisuudesta. Mutta palaako yhteiskunnallinen vaikutusvalta vain tieteenfilosofista näkökulmaa vaihtamalla? Olisiko tärkeintä nostaa tutkimusten tasoa? Ei silloin tarvitsisi hävetä silmät päästään lukiessaan esimerkiksi jonkun sosiologin mielipidettä siitä, miten nykynuorten ahdistus johtuu heidän isovanhempien ahdistavista sotakokemuksista.

Kuten edellä on mainittu, Alastalo on hyvin varovainen kommenteissaan. Mutta milloin hän kommentoi, on se myös perusteltua. Esimerkiksi Alastalo on pannut merkille, että lomakkeeseen perustuvissa tutkimuksessa pyydetään usein ikään kuin anteeksi aineiston poikkileikkausluonnetta. Mutta näin ei tehdä laadullisissa tutkimuksissa, vaikka laadulliset aineistot ovat lähes aina poikkileikkauksia. Hieno havainto on myös se, että Alastalo epäilee sosiologien suhtautumisen mittaamiseen tulleen naivimmaksi 1990-luvulla, vaikka mittaamiseen sinänsä suhtaudutaan kriittisesti (161). Hauska on myös havainto siitä, jonka mukaan 1990-luvulla yhdessäkään määrällisessä tutkimuksessa enää ei pidetty määrällistä tutkimusta parempana kuin laadullista. Päinvastaisia tapauksia sen sijaan oli paljon.

Alastalo lopettaa kirjansa näin: "Kyse ei välttämättä ole niinkään näiden erilaisten menetelmien (lomake vs. muu – T.T.) yhteiskäytön vaikeudesta, vaan siitä, että ajatus niiden yhteiskäytön vaikeudesta on edelleen elossa". Kauniisti sanottu, mutta tuo mieleeni ne kerrat, jotka olen ollut Westermarck-seuran gradupalkintolautakunnan jäsen. Palkinto perustettiin aloitteestani ollessani toista kertaa vuosina 1982-1984 seuran puheenjohtajana. Ensimmäisen gradupalkinnon vuonna 1983 sai Pertti Alasuutarin ja Jorma Siltarin kvalitatiivinen opinnäytetyö. Olen sittemmin ollut kolme kertaa palkintolautakunnassa. Joka kerta on heti alusta asti voinut aistia, että palkintoa ei voi saada kvantitatiivinen työ tai ylipäänsä työ, joka kyselee esittelemiensä teorioiden pätevyyden osoittamisen perään. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka usein ylipäänsä gradu, joka on perustunut laajaan pääasiassa määrälliseen aineistoon ja jossa on käytetty sofistikoituneita menetelmiä, on saanut palkinnon?

Olisikin kysyttävä, missä määrin jatkossa olisi järkevää jakaa kaksi gradupalkintoa, joista toinen annettaisiin "tieteelliselle sosiologiselle tutkimukselle" olipa se sitten kvalitatiivinen tai kvantitatiivinen. Toinen palkinto voitaisiin antaa "aikalaiskriittiselle ja/tai poliittiselle" gradulle. Tällainen jako ei olisi kuitenkaan kovin helppo, sillä juuri tieteellisen työn poliittinen potentiaali saattaa olla todella suuri.

Luin Alastalon kirjan suorastaan ahmien. Alastalon mainitsema Jennifer Plattin toteamus siitä, että vaikka teoreettisten ideoiden historia on mielenkiintoinen ja tärkeä alue, niin se korostuu suhteettomasti sosiologian oppihistoriassa (21). Tämä pitää varmasti paikkansa. Siksi ehdotin eräässä ensi lukuvuoden tutkintovaatimuksia pohtivassa oppiainepalaverissamme innokkaasti, että Alastalon kirja otettaisiin tutkintovaatimuksiimme. Mutta opiskelijoitten edustaja, jolla ei ollut mitään omakohtaista tuntumaa Alastalon väitöskirjassa kerrottuihin asioihin, oli kuitenkin hyvin skeptinen epäillen, että tuollainen kirja tuskin kiinnostaisi paljon opiskelijoita. Niinpä niin!