Suomalaiset ja historia

Pilvi Torstin teos Suomalaiset ja historia on mittavan tutkimushankkeen loppuraportti. Se perustuu tuhansien suomalaisten kyselyvastauksiin ja haastatteluihin. Näiden vastausten tuloksena meillä on runsaasti uutta tutkimustietoa historian merkityksestä suomalaisille. Vastaavia tutkimuksia on tehty niin Yhdysvalloissa, Kanadassa kuin Australiassakin, joten suomalaisten kiinnostusta historiaan voidaan vertailla myös kansainvälisesti. Aiemmin on tutkittu varsinkin nuorten suhtautumista historiaan Euroopan mittakaavassa. Teos sisältää myös kunkin aiheen asiantuntijoiden artikkelit, joiden kirjoittajina ovat Jukka Rantala, Kari Paakkunainen ja Marko Van Den Berg.

Torsti, Pilvi: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus, 2012. 303 sivua. ISBN 978-952-495-264-4.

Tutkimuksen toteutus

Kyselylomake lähetettiin väestötietojärjestelmästä poimituille kaikkiaan 4300 suomalaiselle. Tuhannen hengen pilottitutkimuksen jälkeen lopullinen kyselylomake lähetettiin 3300 henkilölle, joista 1208 valikoitui lopulliseen tutkimukseen. Vastausprosentti oli näin ollen 35,3. Tämän lisäksi tehtiin tarkentavia ja syventäviä haastatteluja 49 henkilön kanssa. Heidän kuvansa suomalaisten historianäkemyksistä painottui osin hieman eri tavalla kuin lomakekyselyssä. Kuten nykypäivän internet-keskusteluista on huomattu, ihmisten kannat ovat anonyymeina usein kärkevämpiä kuin kasvokkain; haastatteluissa nekin, jotka esittivät kyselylomakkeessa voimakkaita arvioita historiasta, olivat valmiit pohtimaan ja lieventämään näkemyksiään. Tämä on hyvä pitää mielessä jatkossakin, kun näemme otsikoita aiheesta ”suomalaiset raivostuivat”; lehtien internetsivuilla esitettyihin lyhyisiin kysymyksiin vastataan kiihkeämmin kuin mihin syvällisemmässä vuorovaikutuksessa oltaisiin valmiita.

Teoksen ulkoasu lienee tahallaan tehty melko vähän juhlalliseksi. Pehmeäkantinen, vaikkakin kunnioitettavan paksuinen teos on kauttaaltaan värikäs. Eri luvut on erotettu sivun reunassa olevin väritunnistein, ja teoksen sisältämät lukuisat palkkidiagrammit ovat helppolukuisia värikkyytensä ansiosta. Haastatteluosuuksien kuvituksena on anonyymeja, erivärisiä ihmisten silhuetteja. Eri aihepiirejä korostetaan koulukirjoista tutuin, marginaalissa sijaitsevin lisämaininnoin.

Aluksi teoksen ulkoasu hämmensi ainakin minua, mutta totuin siihen pian ja koin sen myös lukijaa palvelevaksi. Toisaalta vakavamielistä teoksenjärkälettä historiasta odottava lukija ei ehkä ensi alkuun koe tätä teosta sellaiseksi. Mielikuva on väärä; toivottavasti mahdollisimman moni vanhakantainen kirjankuluttaja kykenee sivuuttamaan sen.

Keskeisiä teemoja

Tutkimusta voi tietenkin kritisoida siitä, että se ei tarkkaan ottaen kerro kaikista suomalaisista, vaan niistä, jotka ovat valmiit vastaamaan monisivuiseen kyselyyn historiaan liittyvistä aiheista. Kansainvälisen vertailun kannalta tämä ei kuitenkaan ole ongelma, kuten se toki on vain rajallinen ongelma kotimaisissakin vertailuissa. Muihin vastaavia tutkimuksia tehneisiin maihin verrattuina suomalaiset ovat nimittäin erittäin kiinnostuneita historiasta, ja harrastavat sitä aktiivisesti. Suomalaiset historia-aiheiseen kyselyyn vastaavat ihmiset kertovat lukeneensa historia-aiheisia kirjoja tai katsoneensa historia-aiheista tv-ohjelmia useammin kuin Yhdysvalloissa, Kanadassa tai Australiassa; samoin museot, muistomerkit ja perheen oman menneisyyden käsittely ovat tavallisempia kiinnostuksen kohteita kuin muissa tutkituissa maissa. Torsti toteaakin suomalaisten olevan ”todellista historiakansaa”. Jukka Rantalan tämän luvun perään sijoitettu artikkeli puolestaan kertoo siitä, miten lasten historiatietoisuudessa korostuvat perheen sisäinen vuorovaikutus ja tarinat, myös esineisiin liittyvät. Rantalan mukaan myös lapsille kerrotaan sotien osuudesta historiaan, kenties niiden mielikuvien vuoksi, joita kansallisen historian suuriin linjoihin liitetään.

Se, mitä toisen maailmansodan ajasta halutaan muistaa ja mitä korostaa olikin kiinnostavaa. Vanhimmat ikäryhmät haluavat tämän tutkimuksen perusteella nähdä sodat selviytymistarinoina; sankaruusajattelukin näkyy taustalla. Nuorimmat ikäryhmät sen sijaan painottavat sotien traumaattisuutta, mikä lienee luontevaa siihen nähden, missä sävyssä sodista on heidän elinaikanaan keskusteltu. Sodat itse kokeneet ja sodat kokeneiden ihmisten kanssa arkeaan eläneet eivät halunne nähdä sotia vain uhrinäkökulmasta. Nuoremmille taas on läheisempää kokea sodat historiassa piilevänä voimana, joka vaikuttaa edelleen meihin kaikkiin, vaikkei aina voi varmasti sanoa, miten. Lisäksi nykyajan psykokulttuuri on iäkkäämmille ihmisille vieraampaa kuin niille, joiden elämää se on sävyttänyt alusta lähtien.

Tutkimuksessa tehtiin rajaus, jonka mukaan käsittelyssä oli vain itsenäisyyden aika. Tämä on jossain määrin harmillista, vaikka ymmärrettävää. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miten ihmiset oikeastaan mieltävät Suomen itsenäistymiseen johtavan kehityksen: miten Suomesta tuli Suomi. Osa kysymyksistä tosin sivuaa tätä aihetta, kuten kyselylomakkeen väite siitä, että ”Suomen kansa on aina ollut olemassa ja kehittynyt erillisenä ryhmänä, jolla on oma asuinalue”. Väitteen kanssa oli täysin samaa mieltä 15,3 ja osin samaa mieltä 36 prosenttia vastaajista. Suomalainen historiakansa ei ilmeisesti kaikkineen seuraa uusinta tai edes hieman vanhempaa tutkimusta tässä ajassa, tai tutkimusten tulokset eivät välity jokaisen kokemukseen ja tietoisuuteen. Sen sijaan primordialistisilla kansakuntanäkemyksillä näyttäisi olevan tilausta. (Primordialismi tarkoittaa sitä, että jokin on jo luonnostaan määräytynyttä, alkuperäistä. Sen avulla voidaan legitimoida esimerkiksi nationalismia etnisyyden kautta, termiä käytetään mm. konstruktivismin vastakohtana)

Suomettuminen ei vaikuta olleen vastaajille sellainen kansallinen trauma kuin millaisena se vielä muutama vuosi sitten esitettiin julkisuudessa. Kekkosen presidenttikausi ei esiinny vastauksissa Suomen historian synkimpänä jaksona. Sen sijaan hyvinvointivaltion rakentaminen näyttäytyy myönteisessä valossa. Muiden aihepiirien yhteydessä korostunut arkielämän ja oman suvun historian korostus saattaa yhdistyä tähän näkemykseen; onhan hyvinvointivaltio, paitsi hallinnollinen rakenne, myös osa ihmisten jokapäiväistä elämää.

Taustatekijät ja tutkimusraportin toteutus

Tutkimuksen toteutuksessa taustamuuttujiksi ovat valikoituneet ikäryhmä, sukupuoli, vastaajan koulutustaso, vanhempien koulutustaso, asuinpaikan koko ja asumishistoria, ammattiasema, perheen koko, kirjojen määrä kodissa, tulotaso, ammattiala, oma arvio nykyisestä ja lapsuudenkodin yhteiskuntaluokasta, mahdollinen siirtokarjalainen tausta, asepalveluksen suorittaminen, vuoden 2007 eduskuntavaaleissa äänestetty puolue, vanhempien puoluekannat sekä uskonnollisuus. Kaikkia näitä ei käsitellä tutkimusraportissa yhtä paljon, vaan puoluekanta ja ikäryhmät ovat useimmin esillä. Osa tiedoista lienee ollut mukana vain teknisistä syistä; ainakaan tällä lukemisella en havainnut analyysia esimerkiksi varusmiespalveluksen suorittamisen tai siviilipalveluksen yhteyksistä historianäkemyksiin.

Eri taustamuuttujien vaikutusta olisi voinut tarkastella myös ristiin. Eihän ole syytä olettaa, että peruskoulun käyneet aina kuuluisivat ryhmään, jolla olisi kotona alle 10 kirjaa ja niin edelleen. Nyt nämä tekijät jäävät irrallisiksi, sinänsä mielenkiintoisiksi tiedoiksi. Työekonomia luonnollisesti sanelee, miten paljon yhden tutkimuksen puitteissa voidaan ottaa laajan aineiston mahdollisuuksista huomioon.

Sama irrallisuuden vaikutelma koskee teoksessa runsaina esiintyviä haastattelulainauksia. Ne ovat mielenkiintoisia, omaperäisiä ja sopivasti litteroituja siten, että murrepiirteet tulevat esiin, mutta siten, että keskivertolukijakin pääsee selville siitä, mitä haastateltu on mahtanut tarkoittaa. Haastatelluista kerrotaan ikä, sukupuoli ja kotipaikkakunta. Lukijan tehtäväksi jää päätellä, miten hänen lausumansa suhtautuu muihin taustatekijöihin. Tutkimushenkilöiden yksityisyyden suoja estänee tarkempien tietojen antamisen yksittäisestä ihmisestä, mutta lausuntoja olisi voinut edes hieman luokitella ja analysoida. Tällaisenaan tutkimus painottuu tilastollisiin menetelmiin, vaikka sen pohjalta tehty julkaisu sisältää myös paljon tekstiä.

Yhteiskuntatieteiden tyypillinen metodologinen ongelma on, että laadullisia menetelmiä on lähes mahdotonta soveltaa todella laajoihin aineistoihin. Niin tässäkin tapauksessa: tutkimusaineistosta ei saa irti lopulta kovin syvällisiä asioita tilastollisin menetelmin, mutta koko aineiston käsittely laadullisin menetelmin ei onnistuisi, tai se vaatisi useiden kokeneiden tutkijoiden pitkällisen työn. Jatkotutkimuksia ajatellen olisi kiinnostavaa ottaa pienehkö, kenties yhteen tai pariin hyvään kysymykseen keskittyvä otos haastatteluaineistoista ja analysoida sitä perin pohjin. Tätä Torstikin kenties tarkoittaa mainitessaan teoksen alussa, että tutkimusaineisto on muidenkin vapaasti käytettävissä tutkimustarkoituksiin.

Aineiston ongelma on tietenkin sama kuin kaikkien aineistojen: se on syntynyt tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Historiantutkimuksessa aineistojen ”vanheneminen” ei ole erityinen ongelma, mutta jos tutkija haluaa sanoa jotain ”nykypäivän suomalaisista”, on otettava huomioon, milloin aineisto on kerätty. Huomiota kiinnittää erityisesti tutkimushenkilöiden poliittisen kannan ilmaus, joka perustuu äänestyskäyttäytymiseen vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Tämän jälkeen maassa on käyty paritkin vaalit, ja puoluekenttä on hieman muuttunut, ei tosin niin paljon kuin jytkyuutisointi antaisi ymmärtää.  Voidaanko olettaa, että eri puolueiden kannattajat ovat jatkossakin samankaltaisia kuin tuona vuonna, edes historianäkemysten suhteen?

Lopuksi

Huomaan kirjoittaneeni melko kriittisen arvion kirjasta, jonka parissa kuitenkin viihdyin oikein hyvin. Tutkijan tehtävänä on tietenkin arvioida teosta myös tutkimuksena. Sellaisena Suomalaiset ja historia on minusta hyvä avaus, mutta itse teos ei ammenna aineiston mahdollisuuksia loppuun; laadullisesta analyysista pitävän mielestä se ei ehkä pääse kunnolla edes alkuun. Palkkidiagrammien ystävä, jollaiseksi tunnustaudun, löytää teoksesta paljon hupia. Varsinkin eri poliittisten kantojen edustajien näkemykset historiasta ovat kiinnostavia tällä tasolla. Teosta voisikin lukea myös ryhmässä, keskustellen itse samoista aiheista. Onhan kasvokkain käytävissä ”historiasodissa” oma viehätyksensä. Jätänkin näiden seikkojen selvittämisen teoksen lukijoiden huoleksi. Voin luvata, että suuri osa puoluekannan ja historianäkemysten yhteyksistä on piinallisen ilmeisiä, mutta myös yllätyksiä on tiedossa.

Historiantutkimuksen kuluttajille teos on varmasti erittäin kiinnostava. Tuottajapuolen kannalta teoksen anti lienee vähäisempi, koska teos ei sisällä kovin syvällisiä näkemyksiä siitä, mistä aiheista pitäisi tehdä tutkimusta ja julkaista historiallista kirjallisuutta. Samoin analyysin ohuuden vuoksi eri aihepiirien painotukset sisältävät tutkijoille vain osittain käyttökelpoista tietoa. Ihmisten kiinnostus historiaan kyllä käy hyvin selväksi, mutta myös se, että ihmisiä kiinnostavat ennen kaikkea oman perheen ja suvun menneisyys sekä niiden liittyminen kansallisiin suuriin kysymyksiin, eivät välttämättä maailmanhistorian suuret linjat tai edes kotimaata koskeva tutkimus harvinaisemmista aiheista. Sinänsä luottamus historiantutkimukseen näyttäisi olevan korkeahkoa.

Vaikka historia on kansallisen, paikallisen ja yksilöiden identiteetin rakennusaine, se on myös tieteenala siinä missä muutkin, ja tieteensisäiset, osin kansainväliset tekijät vaikuttavat sen kehitykseen. Sen sijaan historiantutkimuksen vaikutus ihmisten historianäkemyksiin voi olla vähäinen. On selvää, että tutkimuksen painotuksissa viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset kohti arjen historiaa ja ihmisten kokemusta ovat lyöneet läpi yleisessä historiatietoisuudessakin. Tähän on varmasti vaikuttanut median tapa henkilöidä asioita ja tuoda historialliset tapahtumat ja kehityskulut lähemmäksi tavallista ihmistä; tulevatko ne sillä ymmärrettävämmiksi, on toinen kysymys.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *