Suomalaisten punaupseerien karmea kohtalo Neuvosto-Venäjällä

Markku Salomaan tutkimus Punaupseerien nousu ja tuho kertoo vuoden 1918 jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista suomalaisista. Noin 1500 heistä sai varsinaisen sotilaskoulutuksensa Pietarissa ja valtaosa vangittiin ja teloitettiin Stalinin vainoissa 1930-luvun jälkipuoliskolla.

Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. 559 sivua. ISBN 978-951-1-32381-5.

Neuvostoliittoon kansalaissodan 1918 jälkeen paenneiden suomalaisten punaupseerien kohtalot ovat kiinnostaneet tutkija Markku Salomaata pitkään. Väitöskirja Punaupseerit ilmestyi nimittäin jo vuonna 1992. Sen jälkeen Salomaa siirtyi lähemmäksi nykyaikaa Venäjää ja Natoa käsittelevillä tietokirjoilla. Vuonna 2015 hänen ja tutkija-toimittaja Aimo Ruususen yhteistyönä ilmestyi mielenkiintoinen ja turhan vähälle huomiolle jäänyt Voittamisen taito, jossa keskushenkilönä on tappioitta taistellut legendaarinen, ja suomensukuinen venäläiskenraali Aleksander Suvorov (1729–1800).

Punaupseerien nousu ja tuho on paluu väitöskirja-aiheeseen. Se on muodoltaan ja sisällöltään sekä perusteellista tutkimusta että ansiokas tietokirja. Aika vähän Suomessa tiedetään Neuvosto-Venäjälle vuoden 1918 kansalaissodan tappion jälkeen siirtyneiden vaiheista, tärkeisiin asemiin kohonneita Otto Wille Kuusista (1881–1964), Edward Gyllingiä (1881–1938), Kustaa Roviota (1887–1938) ja muutamaa muuta punaisten johtohahmoa lukuunottamatta.

SKP:n keskuskomitea Moskovassa v. 1920. Vasemmalta: K. M. Evä, Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo Manner, Eino Rahja, Mandi Sirola, Yrjö Sirola. Wikimedia Commons.

Ammattisotilaiksi kouliutuneet punaupseerit muodostivat kuitenkin jo 1920-luvulla Venäjälle paenneista huomattavan määrän: heitä oli 1920–1930-luvuilla Pietarin kansainvälisen sotakoulun opissa yhteensä suunnilleen 1500. Osa oli tosin siirtynyt Neuvostoliittoon myöhemmin kuin keväällä 1918.

Perusjoukko muotoutui silti vuoden 1918 punakaartilaisista, jotka himoitsivat revanssia ja paluuta jatkamaan vallankumoustaistelua Suomeen. Pian paluu kävi mahdottomaksi ja kapinahalut katosivat, kun jo suurisuuntainen hanke Mannerheimin murhaamisestakin meni myttyyn. Jotkut suomalaisista tekivät sittemmin menestyksekkään uran Neuvostoliiton puna-armeijassa, mutta suurin osa koki aivan toisenlaisen, karmean kohtalon Stalinin puhdistuksissa aikavälillä 1935–1938. Vain harvat säästyivät. Heidän joukossaan tunnetuimpiin kuuluu Rahjan veljessarjan keskimmäinen eli Leninin henkivartijanakin toiminut Eino Rahja (1885–1936), josta tuli eräs tuon mainitun sotakoulun tärkeimmistä organisaattoreista. Hän ehti kuolla luonnollisen tai ainakin alkoholin suurkuluttajan normaalin kuoleman ennen Stalinin suurpuhdistuksia.

Eino Rahjan ja hänen vaimonsa hautakivi löytyy kuuluisalta Aleksanteri Nevskin luostarihautausmaalta Pietarista. Nuorempi veli Jukka Rahja (1887–1920) ammuttiin Pietarin punasuomalaisten keskinäisessä välienselvittelyssä, niin sanotun Kuusisen klubin murhissa vuonna 1920. Hänen nimensä on kaiverrettu Pietarin Marsin kentän muistokiveen.

Kuusisen klubin murhat. Kahdeksan suomalaisen bolshevikin hauta Mars-kentällä Pietarissa. Ninaras, Wikimedia Commons.

Markku Salomaa on selvittänyt tietokirjansa viime sivuilla alustavasti Kalajoen Rahjan satamasta kotoisin olevan Rahjan suvun ja kuuluisan veljessarjan vaiheita – kuten myös Antikaisen, Gröndahlin ja Vähän veljesten sekä monen muun kohtaloita Neuvostoliitossa. Tutkimisen aihetta näistä punaupseereista löytyisi kyllä vielä vaikka millä mitalla – haastateltavia ei tosin liene enää elossa. Opiskellessani Neuvostoliitossa tapasin 1970-luvun lopulla itse sattumoisin Pietarin satamaseudun kaljakapakassa venäläisupseerin, joka muutaman tuopin jälkeen, kun esittäydyin suomalaiseksi, alkoi kertoa tarinaa Eino Rahjasta. Hän muisteli tätä luontaisena johtajana ja erinomaisena upseerina: veteraani selosti minulle elämänvaiheitaan, kertoi olleensa mukana Toivo Antikaisen (1898–1941) ja Rahjan retkillä lyömässä suomalaisten “fasistien”, heimosoturien tunkeutumisyrityksiä Venäjän Karjalaan, muun muassa Kiimasjävellä…

Suomalaiset punaupseerit tunnettiin Pietarissa pelottomina, kurinalaisina ja ammattitaitoisina sotilaina. Monia heistä oli mukana esimerkiksi Kronstadtin kapinan kukistamisessa vuonna 1921, monet tunnettiin ja sittemmin tuomittiinkin “trotskilaisina” ja huimapäisinä “nationalisteina”, jotka haaveilivat kapinan nostattamisesta Suomessa. Soluttautumista, vakoilua ja alkeellista sotilaskoulutusta yritettiin järjestää Suomen puolellakin, mutta haaveet olivat turhia eikä tilanne entisessä kotimaassa kehittynyt vallankumoukselliseksi edes Lapuan liikkeen aikoina – saati Terijoen nukkehallitusta pystytettäessä talvisodan syttyessä. Kymmeniä suomalaisia punaupseereita taisteli myös Espanjan tasavaltalaisjoukoissa 1930-luvun lopulla. Heistä tunnetuin lienee Tuure Lehen (1893–1976), joka sittemmin palasi Suomeenkin.

Suomalaiset punaupseerit kuten muutkin vuoden 1918 pakolaiset tai 1930-luvun ensi vuosina Amerikasta Karjalaan muuttaneet intomieliset kommunistit ja sosialistit joutuivat sittemmin karmeaan välikäteen, historian lihamyllytykseen, kun Stalin alkoi epäillä rajaseutujen väestön uskollisuutta II maailmansodan lähestyessä. Perusteettomilla maanpetos- ja nationalismi-syytteillä vangittiin tuhansia. Teloitukset ja kyyditykset veivät satoja entisiä punaupseereitakin hautaan samaan malliin, miten uusi kotimainen Ikitie-elokuva asiat fiktiivisesti esittää. Suomalaisista poliittisista johtajistakin vain harva säästyi, Otto Wille Kuusinen siinä säännön vahvistavana poikkeuksena – kenties vaikenemisensa, kielitaitonsa ja kameleonttimaisen sopeutumisensa ansiosta.

Markku Salomaan tutkimus on perusteellista ja laadukasta työtä. Se tutustuttaa suomalaisten punaupseerien historiasta ja elämäkerroista kiinnostuneen aiheeseen, josta ei ole paljon kirjoitettu.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *