Elina Sana on onnistunut erinomaisesti marraskuussa julkaistun kirjansa ennakkomainonnassa. Harva ulkomaalaishistoriaan liittyvä julkaisu saa osakseen yhtä laajaa huomiota. Julkisuudessa on riennetty vaatimaan virallista selvitystä asiassa jo ennen kuin kukaan ehti kirjaa kunnolla lukemaankaan. Vaikka Sanaa huolettaa eniten kommunistien kohtelu, jota hän luonnehtii vainoksi, ulkomaita myöten suurin häly on noussut juutalaisten kohtalosta. Onko Suomen sota-ajan historiassa sittenkin häpeällisiä salaisuuksia? BBC:n uutisten mukaan ”tuhansia Suomen kansalaisia” passitettiin Saksan tuhoamisleirille ja synkkä salaisuus on vasta nyt paljastumassa suomalaisille, joilla on edessään itsetutkiskelun koetus.

Sanan kirja ei sisällä ainuttakaan lähdeviitettä, vaan ainoastaan lähdeluettelon ja tekstiin upotetut kuvaukset, joista voi yrittää päätellä, mihin esitetyt tiedot perustuvat. Vaikka kirjan tavoittelema ”mikrohistoriallinen tutkimusote” (s. 412) on mielenkiintoinen ja teksti on journalistisen sujuvaa, sensaatiohakuisuus ja pakkomielteenomainen kokonaiskuva häiritsevät kriittistä lukijaa. Sana kehuu johdannossa (s. 15) aiempaa kirjaansa, joka vuonna 1979 ”osoitti” Suomen luovuttaneen Saksaan kahdeksan juutalaista. Tämä oli toki osoitettu jo sota-ajan lehdistössä ja Valpon johtajan oikeudenkäynnissä. Tällä välin on aihetta tutkinut myös Taimi Torvinen, jonka Sana jättää kokonaan mainitsematta. Torvisen kirjassa Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella (Keuruu 1984) on kerrottu 76 ulkomaalaisen karkotuksesta ja viitattu jo 1960-luvulla esitettyihin arveluihin, että Suomesta olisi luovutettu isompiakin ryhmiä, mutta tätä kirjaa ei Sana ole sisällyttänyt edes 20-sivuiseen kirjallisuusluetteloonsa!

Ongelmallinen on jo kirjan otsikkoon liittyvä ”luovuttamisen” määritelmä. K. J. Ståhlbergin Suomen hallinto-oikeus – Sisäasiain hallinto (Helsinki 1915, s. 52) määrittelee luovutuksen tapahtuvan toisen valtion pyynnöstä – pyytämättä tapahtuva maasta poistaminen on ”karkotus”. Sana ei kuitenkaan todista kaikkien sota-ajan ”luovutusten” Suomesta tapahtuneen Saksan aloitteesta, vaan sisällyttää lukuihin myös ne ulkomaalaiset, jotka Suomi karkotti kotimaihinsa (mm. puolueettomaan Sveitsiin) Saksan kautta, mutta joita kohtaan Saksalla tuskin oli mitään mielenkiintoa. Esimerkiksi eräs Saksaan ”luovutettu” saksalainen merimies oli syyllistynyt Suomessa käydessään murtovarkauteen, eikä hänellä tuomionsa kärsittyään ollut rahaa palata kotimaahansa. Tämän Sana jättää kertomatta samoin kuin sen, että miehellä oli Hitler-Jugendin jäsenkirja.

Sana olettaa automaattisesti, että kaikki Saksaan ”luovutetut” päätyivät tuhoamisleireille. Hän ei suostu uhraamaan riviäkään sille mahdollisuudelle, että esimerkiksi ukrainalaiset tai saksalaissyntyiset sotavangit olisi kenties värvätty Saksan asevoimiin ja että he saattoivat olla osin vapaaehtoisia lähtemään Suomen sotavankileireiltä muualle kuin kotimaahansa.

Sana uskoo, että Saksaan toimitettiin nimenomaan turvasäilöön otetut kommunistit, mutta häneltä on jäänyt huomaamatta, että turvasäilössä pidettiin myös sellaisia henkilöitä, jotka jatkosodan jälkeen luovutettiin vastoin tahtoaan Neuvostoliittoon (Popper) tai pakenivat uhkaavaa luovutusta Ruotsiin (Alibek). Näiden esimerkkien perusteella Suomen viranomaiset eivät käyttäneet turvasäilömenettelyä yksinomaan kommunisteja vastaan, eikä kaikkia turvasäilöön otettuja pyritty järjestelmällisesti siirtämään Saksaan ”lopullista ratkaisua” varten, kuten Sana spekuloi. Esimerkiksi talvisodan jäljiltä Suomeen jäi parikymmentä sotavankia, joiden Sana (s. 134-135) epäilee päätyneen Saksan tuhoamisleireille. Sana tuntuu uskovan, että hekin olisivat halunneet palata Neuvostoliittoon, mutta että Suomi piti heitä ikään kuin panttivankeina. Tähän ryhmään kuului kaksi tataaria, joiden tiedetään pysyneen Suomessa koko jatkosodan ja paenneen Ruotsiin vuonna 1947 – heillä ei ollut huolta Saksasta, vaan he kammoksuivat luovutusta Neuvostoliittoon!

Sanan kirjassa on nimiluetteloita, mutta niissä toistuvat samat nimet, usein hieman eri kirjoitusasussa. Pistotarkastusten perusteella näyttää siltä, että siviileissä kyse oli enimmäkseen työttömistä ulkomaalaisista, jotka eivät kyenneet rehellisesti elättämään itseään ja jotka siksi karkotettiin kotimaahansa. Kun Saksa oli miehittänyt myös laajoja alueita Neuvostoliitossa, moni venäläinenkin sotavanki lienee haaveillut kotiin pääsystä Saksan kautta. Toisen maailmansodan jälkeen heillä oli syytä vaieta kohtalostaan, sillä Neuvostoliitto toimitti ulkomailta löytyneet kansalaisensa omille vankileireilleen. Varsinkin kesällä 1945 länsiliittoutuneet ja Ruotsi luovuttivat valtavia määriä neuvostokansalaisia. Neuvostoliiton tiedustelupalvelu myös sieppasi syntyperäisiä venäläisiä, jopa Ranskan kansalaisia. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Suomesta sota-aikana karkotetuista vain harva on ilmaantunut julkisuuteen kertomaan kohtalostaan.

Vaikka Sana tavoitteleekin objektiivisuutta (s. 297) pohtiessaan sisäministeri Yrjö Leinon huhtikuussa 1945 tekemää 20 ihmisen laitonta luovutusta Neuvostoliittoon, hän ei hyväksy rinnastusta, koska uskoo näiden olleen sotarikollisia ja lopulta päässeen palaamaan Suomeen. Todellisuudessa osa ”Leinon vangeista” kuoli vankeudessa ja osa katosi jäljettömiin. Heitä vastaan nostetut syytteet jäivät epäselviksi. Joukossa oli Suomen kansalaisia. Jos tapauksia halutaan rinnastaa, 1940-luvun luovutukset Neuvostoliittoon olivat sekä määrällisesti että laadullisesti vähintään yhtä räikeitä oikeudenloukkauksia. Jos Suomen historiasta haluaa hakea vaiettuja häpeänaiheita, niitä löytyy muualtakin kuin Sanan etsimältä suunnalta.

Julkisuudessa on kerrottu Sanan kirjan osoittavan, että Saksaan luovutettiin myös Suomen kansalaisia. Tämä perustuu kuitenkin väärinkäsitykseen ja BBC:n väite oli suorastaan tuhatkertaista liioittelua siihen verrattuna, mitä Sana itse väittää. Sana kutsuu ajoittain suomalaisiksi kaikkia, jotka saksalaisissa luetteloissa esiintyvät (kansallisuudeltaan) suomalaisina, vaikka olivatkin neuvostokansalaisia. On aivan totta, että Suomesta Neuvostoliittoon siirtyneiden ”loikkareiden” kohdalla oli usein tulkinnanvaraista, olivatko he menettäneet Suomen kansalaisuuden. Ulkomaalaisviraston arkistoista löytyy asiakirjoja, jotka osoittavat viranomaisten käyttäneen tilaisuuden tullen mielellään poliittista harkintaa, mutta suomalainen byrokratia ja ankara laillisuusperiaate eivät mahdollistaneet niin räikeää manipulointia kuin Sana haluaisi uskoa. Saksaan karkotettujen ulkomaalaisten joukosta tuskin löytyy ainuttakaan kiistatta Suomen kansalaista ja epäselviäkin tapauksia vain muutamia.

Sana antaa haastateltavilleen kymmeniä sivuja tilaa esittää väitteitä, joita hän ei olisi kehdannut ottaa omiin nimiinsä, eikä kuitenkaan ole vaivautunut oikaisemaan. Eräs Suomessa pitkään vankilassa ollut kommunisti uskoi (s. 33), että hänet voitaisiin kesken vankeustuomionsa suorittamista viedä teloitettavaksi. Toisen mielestä (s. 266) Nansenin passilla oleskeleva kansalaisuutta vailla oleva henkilö ei ollut pakolainen. Sana lankeaa itsekin epäjohdonmukaisuuteen kertoessaan, kuinka saksalaisten tuhoamisleirillä ”vankeja heitettiin elävältä uuniin varoitukseksi muille” (s. 276). Kutsuttiinko muut vangit katsomaan vai miten he tiesivät varoittavasta esimerkistä?

Sana lienee oikeassa siinä (s. 131), että eräissä luetteloissa kirjain J tarkoittaa juutalaista, mutta miksi sitä ei ole merkitty kaikkien perheenjäsenten ja eräiden ilmeisesti niin ikään juutalaisten nimien kohdalle? Tällaiset yksityiskohdat olisivat kaivanneet lisäselvitystä. Ikävää ylimalkaisuutta esiintyy myös Euroopan kartassa (s. 14), jossa Suomen raja on vedetty Ääniselle asti. Sana kertoo (s. 201) Valpon yhteistyön saksalaisten kanssa Lapissa alkaneen syksyllä 1940, mutta ulkomaalaisviraston arkistossa olevien asiakirjojen mukaan Lapissa oli jo ennen toista maailmansotaa ja Norjan miehitystä tiivistä yhteistyötä naapurimaiden turvallisuuspoliisien välillä. Niinpä Valpon Salmijärven osaston poliisien liikkuminen Norjan puolella virkatehtävissä ei välttämättä todista nimenomaan Valpon ja Gestapon erityisen läheisistä suhteista, vaan taustalla voivat olla vanhemmat paikalliset käytännöt ja norjalaisten yhteyshenkilöiden yhteistoiminta miehittäjän kanssa.

Sana luettelee runsaasti nimiä, mutta kun lukuja pitää arvioida, hän joutuu myöntämään, että joissakin tapauksissa samalle henkilölle löytyy useampia luovutuspäiviä, eikä ole lainkaan varmaa, että heidät tosiaan poistettiin maasta.

Sanan tyyli on sama kuin erilaisia salaliittoteorioita kehittelevillä kirjoittajilla, jotka esittävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja rakentavat päättelyketjunsa vihjailun varaan. Tyypillisesti se, ettei huhupuheille ja oletuksille löydy kirjallisia todisteita, on todiste salailusta, asiakirjojen tuhoamisesta ja siitä, että todellakin on jotain salattavaa. Niinpä Sanakin onnistuu lietsomaan mielikuvitusta kiihottavia epäilyjä sekä yleistä mielenkiintoa Suomen varsin tylsäksi koettua poliittista historiaa kohtaan, mutta ei saa todistetuksi mitään uutta ja ihmeellistä. Kirjan väitteet jäänevät kummittelemaan eräissä piireissä myytteinä, joita ei enää saada kitkettyä. Aivan varmasti Suomen maine ulkomailla on kärsinyt, eikä BBC vaivaudu milloinkaan korjaamaan niitä väärinkäsityksiä, joita Sanan esiintyminen ehtii levittää.

Myönteistä on toivo, että ulkomaalaishistorian tutkimus saisi suuren huomion myötä lisää virikkeitä ja rahoitusta, mutta hinta on ollut Suomen maineen ja tutkimuksen uskottavuuden menetyksenä kallis.

***

Elina Sana kommentoi Leitzingerin arvostelua

Elina Sana kirjoitti 9.12.2003 10:58

Kirjaani Luovutetut koskevassa arviossaan Antero Leitziger paheksuu huutomerkin kanssa, että en mainitse Taimi Torvisen vuonna 1984 julkaistua kirjaa, jossa mm. selostetaan 76 ulkomaalaisen karkotusta.

Syy on yksinkertainen. Taimi Torvinen oli lehdistöhistorian opettajani Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella opiskellessani. Kun valmistelin vuonna 1979 julkaisemani kirjan Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn – juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa käsikirjoitusta 1970-luvulla, annoin käsikirjoituksen kommentoitavaksi myös Taimi Torviselle.

Käsikirjoitus sisälsi lähes sata sivua sitä aineistoa, joka nyt vuonna 2003 on julkaistu teoksessani Luovutetut. Mukana oli siis perustiedot myös noista 76:sta. Mainitsen kiitoksin Kuolemanlaiva-kirjani esipuheessa Taimi Torvisen lukeneen käsikirjoitukseni. Koska tuohon kirjaani ei lopulta sisällytetty koko laajempaa käsikirjoitusta, keskustelimme kirjani julkaisemisen jälkeen Taimi Torvisen kanssa siitä, että hän haluaisi jatkaa tutkimustyötä aineistoni pohjalta. Koska itse olin siirtynyt YK:n palvelukseen Afrikkaan, en voinut jatkaa omaa tutkimustyötäni. Annoin mielihyvin entiselle opettajalleni luvan. En siis mainitse juuri tuota Taimi Torvisen kirjaa, koska se osin käytti omaa aineistoani. Mainitsen kyllä lähteissäni kaksi muuta Taimi Torvisen kirjoitusta, joten mistään Antero Leitzigerin uumoilemasta pahantahtoisuudesta ei tässäkään ole kyse.

Olisi toivotonta ryhtyä oikomaan sekasotkua, jonka Leitziger keittää arviossaan kokoon, esim. syyttäessään henkilökohtaisesti minua haastateltavieni nauhalle kertomista kokemuksista tai Stutthofin keskitysleirimuseon virallisen opaskirjan antamista tiedoista, vaikka kerron lähteen selvästi tekstissä. Kirjoja kukin lukee tavallaan.

Haluan kuitenkin puolustaa haastattelemiani ihmisiä. Toinen oikaisuni koskeekin Luovutetut-kirjastani tehtyä BBC:n uutislähetystä, jonka Leitziger arvelee perustuneen ”tuhatkertaiseen liioitteluun”, että Suomen kansalaisia olisi luovutettu natsien tuhoamisleireille. BBC:n uutisdokumentissa haastateltavana oli minun lisäkseni Porin lähellä edelleen asuva suomalainen, jonka lähisukulainen, kirjassani kuvattu suomalainen Eino Altis, luovutettiin Suomesta Stutthofin keskitysleirille. Altiksen suku odottaa yhä, BBC:n lähetyksessä antamansa todistuksen mukaan, anteeksipyyntöä Suomen valtiolta siitä, että heidän omaisensa tuhoutui natsien keskitysleirillä.

Kommentti julkaistiin H-verkossa 9.12. 2003