Emeritusprofessori Erkki ”Susi” Pulliaisella (s.1938) on ollut kuuluva ääni petotutkimuksessa, valtakunnan politiikassa ja paikallispolitiikassa erityisesti vuosituhannen vaihteen vuosikymmeninä. Hänen omin eläimensä on susi, josta vuoden 1965 väitöskirjan jälkeen on valmistunut lukuisia julkaisuja. Palkittu tietokirjailija on laatinut teoksia suurpedoista ja muista eläimistä sekä yhteiskunnallisista teemoista.

Viiden vuosikymmenen uransa aikana susitutkija on kokenut henkilökohtaisia ja perheeseen ulottuvia uhkauksia mutta myös ilmapiirin muutoksen. Nyt, 2000-luvun alkupuolella ympäristöasiat ovat läpitunkevia teemoja yhteiskunnan keskusteluissa. Niihin sisältyy ekologista ajattelua ja monimuotoisuuden arvostusta, mikä voisi tuoda sudelle sijaa ravintoverkoissa. Euroopan unionin luontodirektiivi määrittelee suden tiukkaa suojelua edellyttäväksi lajiksi. Toisaalta edelleen kuuluu tutkimusperustaisten yksilömäärien kiistämistä ja vaatimuksia tehokkaasta kannansäätelystä.

SUTENA IHMISTEN MAAILMASSA

Kirjassa Pulliainen antaa vastauksensa suden ja ihmisen välisten suhteiden keskeisiin kysymyksiin.

Ensinnäkin hän tekee suden biologiasta laajan yhteenvedon. Tutkija johdattaa suden levinneisyyteen ja kehityshistoriaan. Hän analysoi pennun sosialisaatiota, aikuisten käyttäytymistä, laumadynamiikkaa, reviirejä ja vaellusreittejä. Mukaan tuodaan Pohjolan muut suurpedot sekä koirasudet ja tulokaslaji kultasakaali.

Toisena kokonaisuutena Pulliainen käsittelee ihmisten mielikuvia susista. Hän käy läpi lainsäädäntöä ja muita hallintoasiakirjoja, pyhiä kirjoituksia, kaunokirjallisuutta, lastenkirjallisuutta ja lehtikirjoituksia. Hän analysoi niissä ilmenevän petopelon ja vihan syitä. Kuvaukset jatkuvat suden ja ihmisen kohtaamisiin ja vaarapotentiaalin pohdintaan.

Kolmanneksi Pulliainen piirtää kuvan susikantojen nykytilanteesta ja sen tutkimuksesta. Hän käy läpi eläimen kulkureittien, lukumäärien ja populaatiorakenteen tutkimusmenetelmiä ja niiden tuloksia, säädöksiä ja hallinto-organisaatioita viranomaisineen ja tutkijoineen. Samassa yhteydessä käsitellään kenttähavaintoja kartuttavia metsästäjiä.

Tälle lajin perusbiologian, ihmissuhteen historian ja nykytilanteen perustalle tutkija asettaa kokoavan kysymyksen suomalaisen suden elinmahdollisuuksista maassamme ja antaa siihen vastauksen. Myös lukija lienee jo muodostunut asiasta oma käsityksensä ja voi verrata sen yhteensopivuutta kirjoittajan näkemykseen.

LAUMAELÄIN LUONNOSSA JA MIELIKUVISSA

Professori Pulliaisella on mistä ammentaa: ”Minulla on viiden vuosikymmenen kokemus petoeläinten tieteellisestä tutkimuksesta, lajien suojelukysymyksistä ylikansallisella ja kansallisella tasolla ja aikoinaan myös tarhasusien arkipäivän touhuihin osallistumisesta.” (s. 143)

Kirjan herkkukohtia ovat tutkijan kertomukset susien havainnoinneista. Niiden arvoa lisää se, että vähälukuisen huippupedon reviiri on laaja, joten kohtaamiset ihmisen kanssa ovat harvinaisia ja satunnaisia. Pulliaisella kokemukset ulottuvat Suomen lisäksi Venäjälle, Viroon ja Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Denalin luonnonpuistossa hän pääsi tarkkailemassa susia pitkän tovin vuoren rinteellä karibun saalistuksessa. Mieleenpainuvia ovat myös lyhyet välähdykset kuten suden yhyttäminen tuntureilla Suomen Lapissa. Lisäksi Heinäveden Sanna-tyttönen kertoo suden tuijotuksesta koulutiellä.

Kaunokirjallisuus, lehtijutut ja sosiaalinen media sisältävät susien mielikuvia, joita kirjassa käsitellään paljon. Vuosikymmenten takaiset lehtiotsikot ovat aikansa tuotteita: niissä sudet esimerkiksi eivät vietä kirkkopyhiä vaan ratkeavat tekemään ilkeyksiä. Suteen liittyvät kielikuvat ovat juurtuneet sanontoihin lujasti: substantiivia on demonisoitu pahuuden vertauskuvaksi tai epäonnistumiseksi ja verbikin on kielteissävytteinen. Mieleen tulee helposti monia aiheeseen liittyviä ilmauksia: tavaroita voi hukata, jää hukkapaloja, on sudenkuoppia tai eletään susiparina.

SUDEN ELÄMÄNMENOA KUVINA

Suomalainen susi on myös kuvateos. Kuhmolaisen luontovalokuvaaja Lasse Rautiaisen komeat ja runsaat otokset täyttävät usein koko sivun, aukeamankin. Suurpetoja vuosikymmeniä kuvannut ja töistään palkittu Rautiainen osaa asiansa ja taitaa itsekin tietokirjailijana sovittaa kuvituksen teoskokonaisuuteen istuvaksi. Kuvat ovat sisällöiltään monipuolisia ja teknisesti tarkkoja. Kamera avaa katsojan nähtäville suden värimuunnoksia, rakennetta ja liikkumista. Niissä esiintyy itsetietoinen, ulvova ja vapautuneen oloinen koiraeläin terhakoine pentuineen.

Peto uhittelee lajitoverilleen, merkitsee reviiriään, syö kaatamaansa hirvieläintä ja sulattelee ruokaansa suomättäällä loikoillen. Sudet kohtaavat Rautiaisen linssin edessä ahman, karhun, korpin ja maakotkan, hirven tarkkaillessa metsän reunassa. Viimein suden matka päättyy rautahevon kavioissa, ja lumi peittää alleen tapahtuman yksityiskohdat.

Kuvat siis kertovat paljon, mutta kuvatekstien graafiset ratkaisut ovat ongelmallisia. Harmaa kirjasin ja suuraakkoset ovat hankalia hahmottaa, varsinkin kuvien päälle sijoitettuina.

SUURIN PIIRTEIN

Kun susi-ihminen -aihepiirejä on kirjassa paljon ei käsittely mitenkään voi olla kovin syvällistä. Runsaudenpulan ja tilaongelmien keskellä on tehtävä valintoja sisällön suhteen. Mikä on oleellista ja mikä riittävää on tietysti makuasiakin. Esimerkiksi Pulliainen sivuaa kirjoituksessaan suden olemassaolon oikeutukseen liittyviä arvokysymyksiä ja nostaa esille keskeisiä käsitteitä. Näistä olisi lukenut mieluusti enemmänkin muiden tutkijoiden tai kirjallisuusviitteiden muodossa, joita olisi kyllä tarjolla. Arvokkaan näkökulman prosessointi jää täten lukijan oman aktiivisuuden varaan.

Kirjoittaja epäilemättä tuntee asiansa erinomaisesti, ja yhtäläisyysmerkkien vetäminen karhun talviunen ja talvihorroksen välille tuntuu lähinnä lipsahdukselta. Lukija on useimmiten vain aiheesta kiinnostunut maallikko. Jos asioiden taustoituksessa oikaistaan liikaa jää asiaan perehtymätön vähän pihalle kun ydin ei aukea vihjeistä. Tekstiin voi kaivata lujempaa toimituksellista otetta, jossa olisi huolehdittu myös tekstin sidosteisuudesta, riittävistä lähdeviitteistä ja kirjallisuusluettelon yksityiskohdista. Esimerkiksi keskeiseksi lähteeksi tekstissä esitetty Luonnonvarakeskuksen Susikanta Suomessa maaliskuussa 2018  ei ole lainkaan lähteissä, toki osaava lukija pystyy sen itsekin verkosta etsimään.

IHMINEN–SUSI -SUHTEEN KOKONAISKUVA

Kokeneen tutkijan esitys on monella tapaa laaja. Ajallisesti kirjoittaja käväisee vuosituhansien takana suden evoluutiossa ja etenee keskiajalta nykypäiviin käsitellessään säädöksiä suden ja ihmisen välisistä suhteista. Alueellisesti hän esittää susien globaalia levinneisyyttä yleispiirteissään ja suomalaisen suden osalta yksityiskohtaisesti. Hän kuvaa susien elämää Yhdysvaltojen Alaskassa ja Yläjärven saarella sekä Suomessa. Monipuoliset aiheet sisältävät ekologiaa, evoluutiota, kulttuurihistoriaa, psykologiaa, sosiologiaa, viestintää, juridiikkaa ja hallintoa sekä kuopaisevat filosofiaa.

Kirjan ansio on, että se tuo näyttämölle ne monet tekijät, jotka suden ja ihmisen välisiin suhteisiin liittyvät. Pulliainen esittelee suden petoeläimenä ja koiraeläimenä: sen kehityshistoriaa, morfologiaa, ekologiaa ja käyttäytymistä asianmukaisin käsittein. Hän ottaa esille keskeiset organisaatiot ja nimeää henkilöryhmät. Hän haistelee yhteiskunnan kulttuuri-ilmastoa, sen säädöksiä ja viestintää. Hän pyrkii ymmärtämään ihmisyksilöiden ja ryhmien asenteita analysoituaan niiden psykologisia perusteita. Ja kaikki tämä tarpeen mukaan aikaskaalaa venyttäen. Samalla kirjoittaja välttää tietokirjojen ainaisen ansan eikä yritäkään antaa mutkikkaisiin ongelmiin yksinkertaisia vastauksia vaan hänen vastauksensa on väistämättä monitahoinen.

Pulliaisen ja Rautiaisen kirja sopii parhaiten niille, jotka ovat kiinnostuneita suden ja ihmisen välisistä suhteista ja haluavat saada siitä itselleen yleiskuvan. Näin lukijan mielessä aiemmin kenties epämääräisenä möhkäleenä hyllynyt susi-kysymys saa entistä konkreettisemman hahmon, jonka nimetyt osapuolet ovat dynaamisessa vuorovaikutuksessa keskenään, ja joka perustuu tutkimustiedolle sekä kansallisille ja ylikansallisille säädöksille. Tämän avulla lukija voi selvitellä omaa näkemystään meneillään olevasta keskustelusta ja osallistua siihen. Hän voi myös jatkaa tämän kirjan jälkeen ilmestyneeseen päivitettyyn Suomen susikannan hoitosuunnitelmaan (Maa- ja metsätalousministeriö 2019), jonka mallinnukset jämäköittävät Pulliaisen kuvailevaa esitystä. WWF palkitsi Pulliaisen ja Rautiaisen teoksen vuoden 2019 luontokirjana.