Taistelu Koivistosta ryhtyy puolueettoman yhteenvedon sijasta taisteluun Koiviston puolesta

Risto Hauvonen kokoaa yhteen Mauno Koiviston presidenttikauden keskeisimmät kiistakohdat ja tulkintaerimielisyydet, mutta Koiviston presidenttikauden historiakuvan rakentaminen jää teoksessa keskeneräiseksi. Puutteellisen analysoinnin vuoksi teos ei lunasta alussa annettua lupausta historiografisesta kokonaiskuvasta suomalaisessa lähihistorian tutkimuksessa.

Hauvonen, Risto: Taistelu Koivistosta. Mauno Koiviston presidenttikausi lähihistorian puntarissa. Sigillum, 2017. 350 sivua. ISBN 978-952-7220-04-7.

Risto Hauvosen teos Taistelu Koivistosta. Mauno Koiviston presidenttikausi lähihistorian puntarissa esitellään johdannossa tutkijan väitöskirjasta innoituksen saaneeksi jatko-osaksi, jossa tutkimusmenetelmänä on hyödynnetty Donald C. Wattin kehittämää typologiaa historiakuvan kehittymisestä tutkimuskohteena olevassa tapahtumassa. Historiantutkijoille Wattin typologia on ehkä tuttu, mutta muun yleisön palvelemiseksi sovellettavaa metodia olisi ollut perusteltua avata hieman laajemmin. Toisaalta työn varsinaisen sisällön kannalta Wattin typologialla ei ole todellista roolia, eikä siihen viitata varsinaisessa tekstissä johdannon jälkeen, joten herää kysymys, miksi typologia ylipäänsä mainitaan kirjan alussa.

Johdannossa todetaan teoksen tarkoituksena olevan Mauno Koiviston presidenttikausista esitettyjen kuvausten ja tulkintojen analysointi Koiviston presidenttikauden keskeisten tapahtumien ensimmäisistä uutisista ja silminnäkijäkertomuksista tuoreimpiin tutkimuksiin – ei tapahtumien tutkiminen alkuperäislähteiden valossa. Näillä rajauksilla tekijä paaluttaa työnsä lähtökohdiksi selkeän historiografisen profiilin.

Hauvonen aloittaa työnsä käsittelemällä syksyn 1981 presidentinvaalikamppailun tapahtumia ja vuoden 1982 presidentinvaaleja, joihin ensimmäinen luku keskittyy. Muut tarkastelun kohteet ovat presidentinvaalit vuonna 1988, Koiviston nimittämien hallitusten muodostamiset vuosina 1982, 1983, 1987 ja 1991 sekä 1990-luvun talouslama ja Neuvostoliiton hajoaminen. Esitys on kronologinen lukuun ottamatta kahta viimeistä lukua, joiden tapahtumat ovat ajallisesti päällekkäisiä, mutta ne esitetään temaattisesti jaoteltuna omissa luvuissaan.

Presidentti Mauno Koivisto virkaanastujaispäivänään 27.1.1982. Kuva: Paasikuva / Työväen arkisto. Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Presidentinvaalien ja eduskuntavaalien vaalikamppailut ja niiden jälkeiset sisäpoliittiset valtaratkaisut ovat tietyllä tapaa yhteismitallisia tarkastelukohteita, mutta talouslama ja Neuvostoliiton hajoaminen kuuluvat selvästi eri sarjaan. Varsinkin viimeksi mainitun kohdalla tekijä hyppää sisäpoliittisten valtakamppailuiden jälkeen täysin eri aihepiiriin. Kokonaisuuden kannalta tilalle olisi sopinut paremmin vaikkapa Euroopan yhteisön jäsenyyden hakeminen ja siitä käydyn sisäpoliittisen keskustelun historiakuvan analysointi. Se olisi täydentänyt Koiviston presidenttikauden parin viimeisen vuoden hyvin ohuelle jäävää tarkastelua. Viimeisen luvun aiheen valinta on sikäli ymmärrettävää, että läpi kirjan kummittelee Neuvostoliiton haamu, mitä tekijällä näyttäisi olevan kova halu tulkita ”Mitä todella tapahtui” -näkökulmasta, vaikka se ei tekijän oman rajauksen mukaan työhön kuulukaan.

Huolimattomuutta ja yksipuolista kritiikkiä

Johdannon perusteella voisi odottaa, että työssä on käytetty kattavasti ajanjaksoa käsitteleviä tutkimuksia, analysoitu ja vertailtu niissä esitettyjä tulkintoja, lähteitä ja päättelyn uskottavuutta Koiviston presidenttikauden tapahtumista. Nyt nämä odotukset jäävät monin paikoin täyttymättä, tai vertailu on keskittynyt vain joidenkin tutkijoiden arviointiin.

Esimerkiksi sivulla 33 nostetaan esiin Viktor Vladimirovin järjestämä tapaaminen NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaispäällikön Vitali Shaposhnikovin ja Mauno Koiviston kanssa lokakuussa 1981. Hauvonen viitaa tapauksessa Juhani Suomen tutkimukseen ja valittelee lähdeviitteiden puutetta Suomen teoksessa, minkä vuoksi hän ei kykene arvioimaan Suomen tulkinnan uskottavuutta. Samaa tapausta ovat kuvanneet Suomen lisäksi ainakin Vladimirov (1993, s. 389–390), ja Lipponen (2014, 144–145) omissa muistelmissaan sekä Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo jo vuonna 1982 ilmestyneessä kirjassaan (s. 132), mitä myös Koivisto kommentoi (1994, s. 33). Näissä teoksissa mainittuja versioita ja niiden kertojia Hauvonen ei mainitse kirjassaan, mikä on kummallista, sillä kaikki mainitut julkaisut ovat kyllä kirjan lähdeluettelossa ja niihin viitataan muissa kohdin.

Koiviston presidenttikauden historiantutkimuksen bibliografianakin työ jää vajaaksi. Lähdeluettelosta ei löydy esimerkiksi Jorma Kallenaution Suomi kylmän rauhan maailmassa ja Pekka Visurin Suomi kylmässä sodassa, tai Markku Kuisman, Matti Klingen, Juhana Aunesluoman, Tapani Paavosen tai Unto Hämäläisen tuotantoa. Myöskään Antti Kuusterän ja Juha Tarkan Suomen pankki 200 vuotta, osa 2 ei kuulu Hauvosen lukemistoon, vaikka hänen kirjansa yksi pääluku käsittelee 1990-luvun lamaa, josta edellä mainitussa teoksessa on vankkaa perustutkimusta.

Koivisto presidentinlinnassa 8.2.1983 vieraanaan Ruotsin pääministeri Olof Palme. Kuva: Kalevi Keski-Korhonen, Paasikuva / Työväen Arkisto. Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Kirjassa on referoitu valittuja lähteitä kattavasti, mutta teksti on pitkälti toteavaa, vailla kriittistä pohdintaa ja työhön valitun logiikan mukaista arviointia muiden tulkinnoista. Kritiikittömään otteeseen eräässä yksityiskohdassa on kiinnittänyt huomiota myös Jaakko Kalela (Jaakko Kalela, Historiallinen aikakausikirja 1/2018). Kirjoittajan olisikin toivonut antavan huomattavasti merkittävämmän panoksen analyyttiseen pohdintaan, joka olisi tuottanut teokselle lisäarvoa.

Nyt analyysi jää monin paikoin pintapuoliseksi ja tekstissä esiintyy runsaasti toistoa, kun tapahtumat kuvataan useaan otteeseen eri kertojien teosten pohjalta. Kirjassa ei ole kyetty erottelemaan keskeisiä tulkintaerimielisyyksiä ja vertailemaan niitä ilman, että tapahtuman koko kuvaus toistetaan useaan otteeseen. Osittain tästä johtuen teksti muistuttaa monin paikoin leikkaa–liimaa-menetelmällä toteutettua muiden töiden uudelleensanoittamista.

Koivisto ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov lokakuussa 1989. Kuva: Kalevi Keski-Korhonen, Paasikuva / Työväen Arkisto. Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Paikoitellen kirjoittajalla tuntuu olleen valikoiva ote esitettävien asioiden suhteen, vaikka niihin olisi löytynyt vaihtoehtoisia tulkintoja. Esimerkiksi sivuilla 34–35 Hauvonen analysoi viime aikoina keskustelun kohteena ollutta Kekkosen päiväkirjamerkintää 18.7.1981 (Historiallinen aikakausikirja 1-2/2018). Hauvonen nostaa esiin Juhani Suomen (2005), Timo Soikkasen (2008) ja Alpo Rusin (2007) tulkinnat, jotka kaikki lähtevät siitä, että Kekkosen päiväkirjamerkinnän sisältö olisi paikkansa pitävä. Edellä mainittujen tutkimusten jälkeen Paavo Lipponen on kirjoittanut (2014) Kekkosen päiväkirjamerkintää kriittisesti arvioivan ja muiden lähtökohdista täysin poikkeavan tulkinnan, jota Hauvonen ei kuitenkaan käsittele, vaikka Lipposen muistelmateos on ollut hänellä lähteenä.

Mainitut esimerkkitapaukset antavat heti kirjan alussa vaikutelman yleisestä huolimattomuudesta ja väistämättä kokonaisvaikutelma on se, että työhön on kasattu tekstirunko, joka olisi edellyttänyt merkittävää jatkotyöstämistä.

Niissä kohdin, missä Hauvonen keskittyy esitettyjen tulkintojen kriittiseen arviointiin, kohteena on ensisijaisesti Juhani Suomi, mikä on noussut jopa otsaketasolle useaan otteeseen. Tekijä vakuuttaa alussa kohtelevansa kaikkia tulkintoja tasapuolisesti, mutta kirjan puoliväliin mennessä ehtii syntyä selkeä kuva siitä, kenen puolella tutkija on. Koiviston toimet ja tulkinnat ovat yksinomaan ymmärrettäviä, toisin kuin kaikkien niiden, joilla on ollut Koiviston kanssa erimielisyyksiä tai kritisoitavaa Koiviston toimista.

Puutteellinen analyysi Koiviston presidenttikauden historiankirjoituksesta

Työstä jää puuttumaan järjestelmällinen kokonaisanalyysi Koiviston presidenttikausien historiakuvan kehittymisestä ja kilpailevien tulkintojen syntymisestä ja niiden esittäjistä. Läheltä löytyvä vertailu- ja esimerkkikohde olisi ollut tekijän oma väitöskirja, jossa oli selkeästi systemaattisempi ja analyyttisempi ote. Edes johtopäätösluku ei otsikostaan huolimatta tarjoa merkittävää yhteenvetoa Koiviston presidenttikauden historiankirjoituksesta, vaan toistaa pitkin matkaa esiintyvät moitteet Juhani Suomen taidottomasta Koivisto-tutkimuksesta.

Presidentti Mauno Koivisto ottaa puolisonsa Tellervo Koiviston kanssa vastaan USA:n presidentin George Bushin Helsingissä 8.9.1990. Kuva: Kalevi Keski-Korhonen, Paasikuva / Työväen Arkisto. Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Yksittäisiä asiavirheitä tai epäselvyyksiä (esim. s. 77, 81, 86), puuttuvia lähdeviitteitä (s. 59) tai muita lipsahduksia esiintyy siellä täällä. Toiset häiritsevämpiä kuin toiset, mutta osa on niin ilmeisiä, että huolellinen tarkastus olisi ollut paikoillaan. Tämä pätee myös henkilöhakemistoon, jossa on jo muutaman sivun otannan perusteella havaittavissa lukuisia puutteita ja virheellisiä sivunumeroita, eli se ei palvele tarkoitustaan. Herää epäilys, että henkilöhakemisto on laadittu jostakin muusta kuin kirjan lopullisesta taittoversiosta. Tällaisessa teoksessa lähdeviitteiden esittämistapana lukijoita palvelisi huomattavasti paremmin taittoratkaisu, jossa lähdeviitteet olisivat tekstisivujen alareunassa.

Ottaen huomioon kirjan puutteet ja julkaisuajankohta pian presidentti Koiviston kuoleman jälkeen, herää epäilys, että keskeneräistä työtä ei ole maltettu tehdä loppuun, vaan kirjoittajalla ja kustantajalla on tullut kiire saada teos julkaistuksi mahdollisimman pian.

Kirjan aiheessa olisi ollut potentiaalia kuvaamaan yleisemminkin suomalaista historiankirjoitusta ja lähihistorian tutkimusta, jos siinä olisi pohdittu Koiviston presidenttikauden tutkimuksen vaiheita vaikkapa alussa mainittua Wattin typologiaa paremmin hyödyntäen. Kirjan kuvauksen kohteena oleva ajanjakso on riittävän pitkä, että siitä olisi löytynyt eri tutkimusvaiheissa olevia kausia, mutta nyt tällainen aspekti jää uupumaan.

Näiden huomioiden pohjalta kirjaa ei voi suositella laajan yleisön luettavaksi ja aihepiirin muille tutkijoille sen lisäarvo ei liene kovin merkittävä. Ainoa kohderyhmä, jolle Hauvosen teosta voisi varauksin suositella, on Suomen 1980-luvun politiikan tutkimusta aloittelevat tutkijat. Sikäli Hauvosen työ toimii yhteenvetona, että sen avulla saa yleiskuvan Koiviston kauden merkittävistä tapahtumista, niitä koskevista kiistoista sekä tärkeimmistä muistelmateoksista.

2 kommenttia artikkeliin “Taistelu Koivistosta ryhtyy puolueettoman yhteenvedon sijasta taisteluun Koiviston puolesta

  1. Maisteri Ovaskan näkemys Taistelu Koivistosta -kirjasta ristiriidassa asiantuntija-arvioiden kanssa

    Juho Ovaskan kritiikki kirjastani ”Taistelu Koivistosta” kääntyy kritisoijan omaa tutkimusta vastaan. Vastineessani Mauno Koiviston idänkortti osoittautuu bluffiksi – suhteita Kremlin huipulle ei ollut.

    Juho Ovaska puuttuu kritiikissään siihen, etten ole käyttänyt Koivisto -kirjani talouslamaa käsittelevässä luvussa kaikkia julkaistuja lähteitä ja luettelee liudan kirjoja. Historiografisen lähestymiskulman ideaan ei kuulu esitellä kaikkia mahdollisia lähteitä, vaan siinä keskitytään niihin lähteisiin, joissa tutkittavana olevan teeman historiakuva muuttuu, saa uuden käänteen. Kaikkien painotuotteiden esillepano ei suinkaan ole historiografian tarkoitus.

    Ovaska kritisoi sitä, etten ole ottanut mukaan Paavo Lipposen tulkintaa viime aikoina esillä olleesta Jaakko Kalelan ja Kekkosen keskustelusta. Olen käsitellyt ko. asiaa väitöskirjassani, mutta en pitänyt enkä pidä yhteen päiväkirjamerkintään liittyneitä muistitulkintoja sen arvoisina, että ne olisivat muuttamassa historiakuvaa; olihan osa SDP:stä pitkään Kalevi Sorsan takana ja näki tämän mahdollisena presidenttiehdokkaana Koiviston sijasta. Ovaskan osaamattomuutta tutkimukseni teemassa alleviivaa se, ettei hän ole lainkaan käsitellyt kiistanalaista kassakaappisopimusta. Tästä on esitetty paljon tulkintoja, mutta allekirjoittaneella oli vaikeuksia löytää Koiviston toimintaan kriittisesti suhtautuvia historiakuvauksia ongelmallisesta vuoden 1987 hallitusratkaisusta. Ovaskan vaikeneminen Holkerin hallituksen muodostamiskuviosta osoittaa, ettei hän ymmärrä Koiviston presidenttikautta pintaa syvemmältä. Juuri tästä monia keskusteluja herättäneestä vuoden 1987 hallitusratkaisusta olisi ollut paikallaan kommentoida tutkimustani, koska sosialidemokraatit ovat kassakaappitulkinnoissaan olleet toistaiseksi aina ”niskan päällä” ja saaneet vielä tukea muutamalta näkyvältä kepulaiseltakin, kuten Seppo Kääriäiseltä.

    Historiografisessa tutkimuksessa ei kuulu arvioida sitä, mitä mahdollisesti kulissien takana on häärätty tai pohtia kriittisesti poliittisten toimijoiden motiiveja. Historiografisella otteella tehdyssä tutkimuksessa perehdytään nimenomaan niihin tulkintoihin ja näkemyksiin, joita eri julkaisuissa, tutkimuksissa ja muistelmissa on tuotu esille. Tätä asiaa ei ole oivaltanut myöskään Jaakko Kalela kritisoidessaan allekirjoittanutta keväällä Historiallisessa Aikakauskirjassa lähdekritiikittömyydestä.

    Tehtäväni on siis kuvata lähihistoriasta syntyneen kuvan muuttumista siitä kirjoitettujen julkaisujen avulla. Juho Ovaskan kirjaa ”Mauno Koiviston idänkortti” en ole työssäni analysoinut, koska se ei ollut vielä ilmestynyt työstäessäni ”Taistelu Koivistosta”-kirjaa. Ovaskan teos on historografisesti kiintoisa, koska hän lähes pakkomielteen tavoin pyrkii näyttämään toteen Koiviston läheiset neuvosto-suhteet. Ovaska yrittää tehdä Koivistosta lähes väen väkisin Moskovan vävypoikaa. Tosiasiassa Koiviston idän suhteet olivat oikeastaan juuri sellaiset, kuin presidenttiehdokas Koivisto itse vaalikampanjassaan 1982 niitä lakonisesti kuvasi: ”ei kehumista”. Tuohon aikaan jokaisella aktiivipoliitikolla oli oma ”kotiryssänsä”, myös Koivistolla. Ovaska hakee vahvistuksia Viktor Vladimirovin ja Koiviston tapaamisille aina lukuisista arkistolähteistä asti. Ei arkistoaikaa kannattaisi hukata itsestään selvyyksille. Totta kai pääministeri Koivisto tapasi Vladimirovia mitä moninaisimmissa paikoissa, jännitti yhdessä KGB-residenssin kanssa jopa presidentinvaalitulosta kotonaan Kruununhaassa tammikuussa 1982. Olennaisinta on se, että Koiviston suhteet Neuvostoliittoon eivät ulottuneet KGB-residenssi Vladimirovia ylemmäksi kuten asian laita oli Ahti Karjalaisen ja Kalevi Sorsan kohdalla.

    Ovaskan lähtökohta olisi kuulunut tutkimukseni tehtäväkenttään, koska hän pyrkii esittämään Koiviston idän suhteet läheisemmiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Koiviston idänkortti osoittautuu bluffiksi. Olen joutunut lukemaan Ovaskan gradun pohjalta tehtyä ”Mauno Koiviston idänkortti” -kirjaa nykyisen Sorsa -tutkimukseni vuoksi. Voin vakuuttaa, että ”Koiviston idänkortti”-teoksen triviaaliteksti kävi voimilleni enemmin kuin Suomea riivaava helle. En ole ainut ko. teoksesta näin ajatteleva. Keskustelin Ovaskan kirjasta kahden Koivisto-tuntijan kanssa loppuvuodesta 2017. Heidän arvionsa ”Koiviston idänkortista” oli tyly: kirjan ongelmanasettelu on epäonnistunut ja tämän seurauksena teksti on toisarvoista. Harmillisinta Ovaskan kirjassa on se, että se painottaa asioita väärin perustein ja johtaa suurta yleisöä harhaan oudoilla johtopäätöksillään. Kyseessä on räikeä näkökulmavirhe. Vanha gradu on mitä ilmeisimmin kaivettu pöytälaatikosta ja työstetty pikavauhtia painokuntoon sopivasti Koiviston lähestyvän poismenon inspiroimana.

    Koivistolla ei siis ollut neuvostojohtoon ennen presidentiksi tuloaan juuri mitään suhteita, niin kuin edellä mainituilla Karjalaisella ja Sorsalla. Koivistoon suhtauduttiin Kremlissä jopa oudoksuen, koska tällä ei ollut edes mitään virallista asemaa SDP:n johdossa. Tilanne muistutti jossain määrin sitä, kun NKP:n pääsihteeri Brezhnev tapasi ensimmäistä kertaa 30 -vuotiaana ulkoministeriksi nousseen Paavo Väyrysen. Pääsihteeri kysyi Kekkoselta, ”kuka toi on?” ja osoitti Väyrystä. Kekkonen kevensi tunnelmaa toteamalla Väyrysen menestyneen hyvin koulussa. NKP suhtautui Koivistoon suurella epäluulolla osaksi tämän ensimmäisen pääministerikauden (1968-1970) Nordek -seikkailun vuoksi. Kremlin epäluulo hälveni Koiviston yltä lopullisesti vasta hänen presidentiksi valintansa varmistuttua, ja kun Koivisto oli toistamistaan toistanut jatkavansa edeltäjänsä Urho Kekkosen ulkopoliittisella linjalla.

    Ovaska näkee kritiikissään yksipuolisesti, että kuvaisin Koivistoa mainettaan paremmaksi. Tähän voin vain todeta, että nojaan tiukasti lähteisiin. Olen tuonut esille myös lähteiden välittämää negatiivista kuvaa Koivistosta. Työssäni näyttäytyy muun muassa narsistinen Koivisto, joka näkee menestyksensä vain hänen itsensä ansioksi eikä koe olevansa kiitollisuuden velassa kenellekään. Tarkkaavainen lukija huomaa myös medialle toistuvasti vihoittelevan Koiviston, jonka ongelmalliset mediasuhteet kääntyivät aikakauden muutoksessa lopulta kiukuttelijan eduksi.

    Maisteri Ovaskan näkemys poikkeaa jyrkästi asiantuntijalausunnoista

    Ovaskaa närkästyttää myös se, että tekstini on hänen mukaansa toteavaa ja kritiikitöntä. Tästä huolimatta hän lähes heti perään noituu siitä, että kritisoin Juhani Suomea jopa otsikkotasolla. Ovaska itse ei Koivisto -kirjassaan harrasta lainkaan lähdekritiikkiä esimerkiksi Jarmo Korhosen ja Juhani Suomen Koiviston kautta käsittelevien kirjojen kohdalla. Korhosen ja Suomen teoksissa ei nimittäin ole lainkaan lähdeviitteitä. Niistä uupuu peräti koko lähdeluettelo! Tällaisten kirjojen kohdalla on tavattu puhua pamfleteista, ei vakavasta historiantutkimuksesta. Ovaskaan Korhosen ja Suomen teokset tuntuvat uppoavan siinä missä arkistodokumentitkin. Mitä tulee Ovaskan esittämään perusteettomaan ihmettelyyn kriittisestä suhtautumisestani Suomen tapaan käsitellä Koivistoa, voin vain todeta seuraavaa: olen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tutustunut huolella Juhani Suomen arvioihin Mauno Koivistosta. Kaikissa Suomen teoksissa silmiinpistävänä piirteenä on se, että tietyt valtiolliset toimet, joita Koivisto on tehnyt, ovat pääsääntöisesti surkeita epäonnistumisia. Kekkosen kohdalla samanlainen toiminta puolestaan kuvataan mestarillisena suorituksena. Historiografinen tutkimus ei voi olla puuttumatta tällaiseen kerta toisensa jälkeen toistuvaan historiakuvaukseen.

    Ovaska löytää perustellusti vakavan puutteen työni henkilöhakemistosta. Tässä hän on täysin oikeassa. Historiantutkimuksessa täydellinen ja hyvin laadittu henkilöhakemisto on perusedellytys. Allekirjoittanut näki ”Taistelu Koivisto” -kirjassaan henkilöhakemiston eteen suunnattomasti vaivaa ja aikaa, mutta kustantaja lyhensi henkilöhakemiston ilman kirjan kirjoittajan lupaa ja ”arpoi” kaiken lisäksi torson henkilöhakemiston sivunumerot siten, etteivät ne osu kohdalleen. Allekirjoittanut laati ja monisti omalla kustannuksellaan tuntuvan nipun henkilöhakemistoja. Kustantaja ei kuitenkaan suostunut paikkaamaan virhettään ja liittämään niitä jo valmiiseen teokseen.

    Kirjani tekstiosa läpäisi kustantajan tilaaman ja edellyttämän asiantuntijoiden vertaisarvioinnin, ennen ”Taistelu Koivistosta” -teoksen julkaisemista. Maisteri Ovaskan arvio ”Taistelu Koivistosta” -teoksesta poikkeaa monin kohdin jyrkästi niistä kahdesta professoritason lausuntopalautteesta, jotka sain työstäessäni Koivisto-kirjaa. Asiantuntija-arvioitsijat näkivät työssäni paljon positiivista, jolta Ovaska on kokonaan sulkenut silmänsä. Tietysti sain asiantuntijapalautteessa myös runsaasti kritiikkiä, jonka otin huomioon työprosessin aikana. Ovaska päättää kritiikkinsä ilkeämielisesti, ettei Koivisto -kirjaani voi suositella suurelle yleisölle. Juuri ns. maallikoilta (suurelta yleisöltä) olen saanut paljon kiitosta selkeästä ja mielenkiintoisesta esityksestäni koskien Koiviston kahta presidenttikautta. Työtäni on kehuttu kompaktiksi ja helppolukuiseksi. Tähän itse asiassa tähtäsinkin, ei-akateemisuuteen. Tämän vuoksi maisteri Ovaskan perään kuuluttamaa Wattin teoriaa ei sotketa itse tekstiin. Selitänkin jo työni johdannossa, että historiografiaan kytkeytyvä britti-professori Donald Wattin typologia ei ole pääosassa leipätekstissä niin kuin se oli väitöskirjassani.

    Risto Hauvonen, VTT

  2. Muutamia huomioita edelliseen vastineeseen

    Kirjoittamani kirja-arvion vastineeseen sisältyy useita kommentoitavia seikkoja, mutta keskityn vastaamaan niihin, joilla on yleistä merkitystä historiantutkimuksen tai julkisen keskustelun kannalta.

    Ensinnä vastauksen luonteesta:
    Yleisesti tieteellisessä keskustelussa nähdään useimmiten hyödyttömäksi käyttää ad hominem tai argumentum ad verecundiam -argumenttirakenteita. Ad hominem -argumentti on tässä tapauksessa tulkittava virheelliseksi ja argumentum ad verecundiam on puolestaan yksi geneettisen virhepäätelmän muoto (Leila Haaparanta & Ilkka Niiniluoto, Johdatus tieteelliseen ajatteluun; D.H. Fischer Historians’ fallacies: Toward a logic of historical thought, 1970, 282–293). Edellä mainituista Fischer siteeraa (emt. s. 282) Samuel Johnsonin oivaa muotoilua argumentaatiosta:

    “Testimony is like an arrow shot from a long bow; the force of it depends on the strength of the hand that draws is. Argument is like an arrow shot from a cross bow, which has equal force though shot by a child”.


    Mitä tulee arvosteltavan teoksen historiografiseen näkökulmaan
    ja yllä olevassa kirja-arviossa esitettyyn kritiikkiin, niin olen lukenut ja arvioinut teosta nimenomaan kirjassa kuvatut lähtökohdat huomioon ottaen. Esimerkiksi MOT:n Oxford dictionary of English määrittelee historiografian lyhyesti: the study of the writing of history and of written histories. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa tästä linkistä

    Esittämästäni kritiikistä voidaan nostaa esimerkiksi vastineessa mainittu narsistinen Koivisto. Mistä tällainen kuva muodostuu? Milloin se ilmestyy ensimmäistä kertaa tulkintoihin? Kuka tai ketkä sen esittävät? Muuttuuko kuva narsistisesta Koivistosta jollain tavalla eri aikakausien tulkinnoissa? Entä onko tulkinnan esittäjä toimittaja, aikalaispoliitikko, virkamies, tutkija vai kenties kohdehenkilö itse? Löytyykö edellä mainittujen ryhmien väliltä yhteyksiä? Mikä on tulkinnan esitysajankohdan vaikutus? Millaisia ovat ensimmäiset kuvaukset kylmän sodan vuosilta 1981–1991, tai 1990-luvun suomettumiskeskustelussa – jonka osana myös mm. Koiviston (1994, 1995), Vladimirovin (1993) ja Väyrysen (1993) muistelmat on ymmärrettävä – ja eroaako tuoreimmat, 2000-luvulla kirjoitetut, uudet tulkinnat aiemmista? Mihin lähteisiin eri tulkinnat perustuvat tai ovatko historiakuvat muuttuneet uusien lähdeaineistojen myötä?

    Nämä kysymykset jäävät monin paikoin vaille vastausta. Tästä syystä teoksen perusteella ei muodostu historiografista kokonaiskuvaa siitä, millaisia tulkintoja Koiviston presidenttikauden tapahtumista on esitetty. Sen sijaan totean jo alkuperäisen arvion lopussa:

    ”Sikäli Hauvosen työ toimii yhteenvetona, että sen avulla saa yleiskuvan Koiviston kauden merkittävistä tapahtumista, niitä koskevista kiistoista sekä tärkeimmistä muistelmateoksista.”

    Lähdekritiikistä ja sen noudattamisesta voidaan mainita esimerkiksi Pentti Renvallin näkemys. Renvall toteaa (Nykyajan historiantutkimus, s. 165):

    Niiden [lähteiden] tietoihin on jatkuvasti suhtauduttava kriitillisesti punniten. Käytännössä tämä ei kuitenkaan yleensä merkitse sitä, että historiantutkija ottaisi jokaisen käyttämänsä lähteen perusteellisen lähdekriitillisen tarkastelun kohteeksi, ennen kuin hän ryhtyy sitä käyttämään. Päinvastoin lähdetään tavallisesti siitä, että – – ilman perusteellista selvitystäkin ymmärretään, että asiakirja on sitä, millaisena se esiintyy ja että se kertoo mainitsemansa asiat kutakuinkin oikein. – – Katsotaan, että lähdettä voi ilman erityistä kriitillistä punnintaa käyttää, niin kauan kuin se näyttää sopivan yhteen kaikkien muiden tunnettujen seikkojen kanssa.

    Vaikka Juhani Suomi ja Jarmo Korhonen ovat julkaisseet Koivistoa käsittelevät tutkimuksensa yleisesti historiantutkimuksessa käytetyistä viittausmenetelmistä piittaamatta rikkoen alalla vallitsevaa käytäntöä, ja näin menetellessään he ovat heikentäneet omien töidensä uskottavuutta, siitä ei automaattisesti seuraa vastineessa väitettyä, eli Suomen ja Korhosen teosten sisältö olisi historiantutkimuksellisesti arvotonta.

    Tavallisen lähdeviittauskäytännön sijaan molemmat edellä mainituista kirjoittajista viljelevät runsaasti tekstin sisäisiä lähdeviittauksia. Esimerkiksi Suomi esittelee lähteitään tekstissä mainiten: N.N kertoo muistelmissaan; N.N luonnehti tilannetta suomalaisdiplomaatille; Dagens Nyheter katsoi …. Jarmo Korhonen kirjassaan Valtataistelu harrastaa samaa edellä kuvattua muotoa, minkä lisäksi hän paikoitellen siteeraa pitkiä osia alkuperäislähteistä ja jopa kokonaisia dokumentteja sellaisenaan. Niinpä Renvallin esittämien ohjeiden (emt. 202–203) nojalla on pääteltävissä se, mitä hän toteaa lähdekritiikin keskeiseksi kysymykseksi: sen ratkaiseminen, ”miten suuri todistusvoima ja minkäasteinen paikkansapitävyys on kullakin asiakirjan kertomalla asialla – ei asiakirjan yleisen luotettavuuden tai epäluotettavuuden määritteleminen.” (Ks. myös Jorma Kalela Historiantutkimus ja historia, 2000, 89–102.) Viittausteknisistä puutteista huolimatta Suomen ja Korhosen työt on mahdollista arvioida näitä lähdekritiikin periaatteita soveltaen.

    Ei ainoastaan edellä mainittujen kirjoittajien teoksiin, vaan myös samoihin alkuperäislähteisiin tutustuminen auttaa siinä, että teksteistä on monin paikoin selkeästi tunnistettavissa, mihin lähdeaineistoon, parhaimmillaan jopa yksittäiseen dokumenttiin asti pääteltävissä esitettyjen tietojen alkuperä. Aiheesta kiinnostuneiden tutkijoiden työskentelyä tietysti helpottaisi, ja teosten yleistä uskottavuutta parantaisi, jos näistä olisi merkitty myös yleisen viittauskäytännön mukaisesti arkistolähteiden täsmällinen sijainti.

    Historiantutkimuksen ja lukevan yleisön kannalta on tietysti positiivista, että suomalaisen lähihistorian merkittävät käänteet herättävät sekä yleisön että tutkijoiden keskuudessa mielenkiintoa, ja arvioitu teos on löytänyt lukijakunnan, jonka tiedonjanoa se on tyydyttänyt Koiviston presidenttikauden tapahtumista.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *