Sekä Lauri Hokkanen että suurin osa muistakin taistolaisuutta selittävistä kirjoista ja muistelijoista käsittelevät vain ja ainoastaan ylätason ja eliitin totuuksia ja toimia, eivät esimerkiksi radikaalin opiskelijaliikkeen historiaa sellaisenaan.

Matti Hyvärisen Viimeiset taistot ja Heikki Mäki-Kulmalan teokset teemasta ovat mielestäni merkittävimpiä – erityisesti Hyvärisen tutkimus ja haastatteluihin perustuva opus 1990-luvulta.

Neuvostoliiton ja SKP:n historia pääosassa

Kenen joukoissa seisoin kuuluu yllättävän paljon julkisuutta saaneiden muistelmien joukkoon, vaikka se tuo vain hyvin vähän uutta taistolaisteemaan. Skandaaliaineksiahan taistolaisuudessa toki piisaa! Teoksen nimi viittaa siihen, että kirjoittaja Lauri Hokkanen muistelisi siinä menneitä ja tekemisiään myös subjektiivisesti. Valitettavasti näin ei ole ja sen ovat myös useimmat kriitikot panneet merkille. Hokkanen ei todellakaan kerro paljonkaan omia kokemuksiaan siitä kenen joukoissa seisoi, vaan siteeraa ja referoi (hyvinkin jo tunnettua) stalinistisen Neuvostoliiton historiaa ja siinä sivussa SKP:n, Suomen kommunistisen puolueen 1970-luvun kaksijakoista aikakautta ja puolueriitoja.

Se on monelle, erityisesti poliittista historiaa tai Venäjää tutkineille ja harrastaneille liiankin tuttua tarinaa. Itseään kirjoittaja ei muistele, ei lainaa yhtäkään omaa kirjoitustaan, puhettaan, mietettään.

Aitoa itsekritiikkiä on vähän – muuten kuin suhteessa Neuvostoliittoon: kevyt itseironia on asia erikseen. Kaiken taustapiru on Neuvostoliitto-niminen pahan valtakunta ja sen nöyrät myötäjuoksijat Suomessa, SKP:n vähemmistö ja opiskelijapolitiikassa SOL, Sosialistinen Opiskelijaliitto. Kenen joukoissa-kysymykseen Hokkasen vastaus siis kuuluu: Moskovan, Kremlin, NKP:n.

Kirja ei kerro mitään varsinaisesta kansalaistoiminnasta, mikä yhdistää tänä päivänä yhä monia entisiä opiskelija-aktiiveja, vasemmistojärjestöissä ja punavihreissä liikkeissä aloittaneita. Taistolaisuus oli eräs vaihe, eletty ja ohitettu, mutta jatkuvuus ja aktiivisuus monilla säilyi.

Muistelmat eivät käsittele myöskään varsinaista opiskelijaliikettä, jossa oli mukana monia järjestöjä ja puolueita. Se liike muutti yliopistojen käytäntöjä ja tasoitti tietä yliopistolaitoksen demokratisoinnille. Kulttuurielämäkin muuttui ja radikalisoitui hurjasti juuri 1960-70-luvuilla, mutta – totta kai – jälkikäteen on helppo nauraa penikkataudin riivaamille Neuvostoliiton “myötäjuoksijoille”.

Opiskelijaliike ja ruohonjuuritaso puuttuu

Taistolaisuuden ruohonjuuritason toimijoista suurin osa ei ollut puolue-eliittiä Lauri Hokkasen tapaan, Neuvostoliiton tai KGB:n paimentamia opetuslapsia. Sukupolveni aktiivisuus lähti asemastamme ja siitä, ketä edustimme, kun tulimme suurina ikäluokkina yliopistoihin – hyvinvointi-Suomen ja koulu-uudistusten siivittäminä. Meillä, työväen ja maaseudun lapsilla oli mahdollisuus opiskella, saada oppiarvoja, ammatteja ja – vaikuttaa yhteiskuntaan. Sen me myös teimme, YYA:n ja UKK:n Suomessa, joka antoi siihen mahdollisuuden. Tulee mieleen myös ETYK ja vuosi 1975, joka oli Suomi-diplomatian huippu, pitkälle silloisen presidenttimme ansiota.

On suorastaan hämmentävää, kuinka Kenen joukoissa seisoin -kirjan tekijä unohtaa kaiken tämän ja kertaa sadoilla sivuilla pahan valtakunnan eli Neuvostoliiton yleisesti tunnettua historiaa. Moni suomalainen, venäläinen ja amerikkalainen tutkija on tehnyt tämän saman perusteellisemmin jo ajat sitten. Mikäpä siinä kertaamisessa, vaan ei se ole taistolaisuuden ja opiskelijaliikkeen koko olemus, ei ainakaan tuntemallani ruohonjuuritasolla. Liike ja oma osallistumisemme vasemman laidan radikalismiin, vaikka Hokkanen toisin väittää, oli maailmanmitassa mielestäni myös selkeää jatketta 1960-luvun radikalismille, oma suomalainen muunnos siitä.

Neuvostoliitto-osuus ei anna uutta niille, jotka ovat asiaa tutkineet ja muistelmia lukeneet. Tässä suhteessa Hokkasen kirja on suuri pettymys. Muistamme laulut ja joskus (nyt naurettavan) ajatuskulun siitä, että “…kullakin yksin on kaksi silmää, mutta puolueella…” Kyllä 70-lukulaiset nämä asiat muistavat – kuten muistamme Neuvostoliitto-uskollisuutemmekin, mutta, anteeksi vain, kysymys taistolaisuudessa oli paljolti muusta kuin itänaapurista, joka näyttää olevan Hokkaselle pahin kompastuskivi. Ja kuitenkin: siitä Neuvostoliitosta hän ei näytä tietävän paljonkaan! Pelkkiä turistimatkoja ja muistoja janajeveista. Loppulukujen päälle liimatut festivaali- yms. muistelmat ovat lähinnä silppuhistoriaa ja kehnoja jälkijättöisiä todistuksia siitä kuinka väärässä kaikki olivat – kirjoittajakin.

70-lukulaisuus, opiskelijaliike, SOL … ja monet muut järjestöt, jotka tekivät käänteentekevää opiskelijapolitiikkaa yliopistoissa unohdetaan kirjassa tyystin. Aina voi nauraa SOL-julkilausumille ja kannanotoille, mutta olisi ollut hyödyllistä käsitellä ja miettiä mitä sittenkin saavutettiin yliopistodemokratian alueella. Kaipa Hokkanen oli mukana – muuallakin kuin politrukkina ja Tiedonantaja-levikissä Kolmannella linjalla julistamassa sitä, että vallankumous ei katso perhetilannetta!

Oma taistolaisuuteni näyttäytyy aivan toisenlaisena – ja huipentui Siltavuoren SKP: n toimintaan 1970-luvun lopulla siihen, että en enää lähtenyt Liisankadun kulmalle myymään lehtiä. Muistelmakirjasta käy selville, että rahaa virtasi myös Tiedonantajan levikkiin ja SKP:n johtotoverien tarkoitusperiin. Ei meille, ruohonjuuritasolle: tulkkasin ja suomensin itsekin joitakin artikkeleita, joista aina luvattiin maksaa myöhemmin. Odotan maksuja yhä.

Hokkanen haukkuu paljolti entiset toverinsa, onneksi ei pahemmin Seppo Toiviaista, tohtoria, tiedemiestä ja kansanedustajaa, joka oli paljolti väärässä seurassa huippututkijana teoreettisine tietoineen. Itse muistan myös Toiviaista lämmöllä, kun teimme yhteistyötä Tervalammen hoitolaitoksen palveluksessa sosiaalityöntekijöinä 1990-luvun alussa. Hän ei käsitykseni mukaan ollut koskaan mikään innokas Neuvostoliiton myötäilijä, enemmän marxilainen teoreetikko.

En halua mainita nimiä sen enempää, mutta todella monesta opiskelija-aktivistista tuli 1980- ja 90-luvuilla päteviä ammattilaisia: toimittajia, tutkijoita, tohtoreita, teatterilaisia, dokumentti- ja elokuvaohjaajia, lääkäreitä, insinöörejä, idänkaupan osaajia, suomentajia, kansalaisaktivisteja, kulttuuritoimijoita ja kirjailijoita. Eräs heistä, Hannu Vuorio kuuluu niihin, joka on dokumentoinut …tai paremminkin fiktioinut Helsingin Kallion kulmat upeissa rikosromaaneissaan. Kiitos niistä!

Taistolaisuuden juuret, lumo ja stigma

Muutkin kuin taistolaiset “uskoivat” 1970-luvulla Neuvostoliittoon. Suomessakin. Ihailu ja juhlalliset poliitikkojen vierailut ulottuivat keskustasta kokoomukseen. Presidentti Urho Kekkonen oli nuorille aktivisteille melkoinen tuki ja turva!

Monen nuoremman sukupolven tutkijan kannattaisi lukea historioitsija Eric Hobsbawmin esille tuomia näkökulmia. Joku selkäranka kapitalismia vastaan oli hyvä tuolloisessa maailmankuvassa olla, vaikka se sitten olikin laho ja maho ja byrokraattinen itänaapuri. Maailma oli kaksinapainen ja aika moni kansalaisaktivisti oli itään päin kallellaan, tavalla tai toisella.

Neuvostojen maassa oli paremmatkin puolensa: yhteishenkeä, heikompiosaisten auttamista, leppoisaa opiskelua tai laiskansitkeää työntekoa ja halvan leivän päälle makkaraa. Rahalla ei ollut ihmissuhteissa paljonkaan merkitystä, suhteilla kyllä. Ja kansainvälinen solidaarisuus oli päivän sana, oli sitten kysymys Afrikasta, Tšekkoslovakiasta, Chilestä tai Vietnamista.

Kremlin porukalla oli usein painoarvoa, jotta läntisen Euroopan työläiset saivat neuvoteltua ylimääräiset markkansa, liiransa, franginsa sekä ulosmitattua paremmat työehtonsa. Ei voi kieltää typerää ihailua ja uhoa neuvostoydinvoiman turvallisuudesta taikka puna-armeijan rauhantahtoisuudesta. Tšekkoslovakia ja Afganistan opettivat sitten lopulta yhtä paljon tai enemmänkin kuin Siperia.

Taistolaiset eivät Suomessa olleet pääsääntöisesti eliittiä, siis sitä porukkaa, josta vitsailtiin, että Björn Wahlroos ja kumppanit istuskelivat SOL-kokouksissa Ritarihuoneella oman vaakunansa alla. Me olimme suurelta osin palkkatyöväen tai maalaisköyhälistön jälkeläisiä – niitä poikia ja tyttäriä, ensimmäinen iso kerros sitä alempiarvoista luokkaa, joka ryntäsi Suomen yliopistoihin 1960-70-lukujen taitteessa.

Me muutimme akateemista käytäntöä ja on hieno asia, että jotkut meistä ovat nyt professoreitakin. Toiset menivät 1970-luvulla opiskelemaan itärajan taaksekin, suurin osa muihin oppilaitoksiin kuin Moskovan puoluekouluun aivan kuten 1930-lamaa paenneet paratiisin etsijät muinoin. He saivat kelpo koulutuksen, laajan yleissivistyksen, venäläisen yhteiskunnan, kielitaidon ja arjen jalkapääkosketuksen. Tätäkö 1960-70-luvun intoa ja aktivismia, utopia-uskoa ja taistolaisuuden stigmaako meidän pitäisi hävetä ja itseämme julkisuudessa ruoskia loppuelämä?

Taistolaisuus vei virkakieltoon

Toisaalta, on hyvä muistaa, että aika moni rivitaistolainenkin sai kärsiä myöhemmin lähes virkakiellon kaltaisista menettelyistä kun menneisyys paljastui. Tämän kirjoittaja on yksi heistä: opiskelu Neuvostoliitossa ja / tai toimiminen 70-luvun liikkeessä oli työnhaussa 1980-luvulla jo rasite, stigma ja este! Kun olin pätkätöissä järjestämässä Suomen urheilumuseon arkistoa vuoden 1980 lopulla, hain jatkossa Suomen Valtakunnallisen Urheiluliiton (SVUL) arkistonhoitajan avoimeksi julistettua virkaa. Olin suorittanut arkistonhoitajakurssin, tutustunut kantapään kauttakin liikuntakulttuuriin (=juossut pari maratonia) ja silloinen museojohtaja Risto Nieminen sekä Valtionarkiston (nyk. Kansallisarkisto) virkailijat taisivat suositellakin minua tuohon virkaan. Suullinen sopimus tehtiin joulukuussa 1980.

Kävi kuitenkin niin, että kun vuoden 1981 tammikuussa aloin inventoida SVUL-aineistoja tarkempaa arkistoseulontaa varten, sain kutsun johtajan huoneeseen ja kuulin yllättävän uutisen: “luvattua määrärahaa ei ole sittenkään saatu talon budjetissa läpi ja eihän meillä ole mitäänkirjoitettua sopimustai”. Asiaa ei selitelty sen kummemmin vaikka kysyin. Olin pöyristynyt enkä voinut ymmärtää kohteluani; olinhan tehnyt jo viikon töitä SVUL-talon kellarissa. Onneksi Nieminen, jolta asiasta tiukkasin selitystä urheilumuseossa, oli rehellinen ja kertoi potkujeni todellisen syyn: SVUL:n palkkalistoilla oli kotipitäjäni Kannuksen entinen kokoomusnuori, joka oli kertonut kokoukselle “taistolaisuudestani” ja radikalismistani jo kouluvuosien Teiniliitossa.

Suunnittelin hetken yhden hengen terrorisolua ja pommia SVUL-talon nurkan alle, mutta järki voitti nopeasti. Puolen vuoden kuluttua aloitin pestini Suomen elokuva-arkiston (SEA) arkistoavustajana. Olin äärettömän onnellinen ja SVUL-potkuista jälkikäteen todella tyytyväinen…

Miksi uskoimme Neuvostoliittoon?

Miksi uskoimme Neuvostoliittoon? Totta kai siksi, että se oli sopiva lähellä oleva malli ja ainut utopia suomalaisille sosialismiuskovaisille. Muuta mallia ei ollut eikä sitä ainakaan aktiivisesti etsitty taistolaisuudessa. Valitettavasti. Kiina oli liian kaukana ja itämainen, Kuuba taas viehätti Che-intoisia ja romanttisen vallankumouksen idealisteja 1960-luvulla.

Koska Neuvostoliitto oli suomalaisen porvariston ikivihan, ryssävihan lähikohde, aatteet ja vaatteet piti kääntää ylösalaisin. Juuri vuosien 1917-18 jälkeinen suomalainen uusryssäviha, viittaan vaikka Matti Klingeen (Vihan veljistä valtiososialismiin), vallitsevan kulttuurieliitin pelko ja ennakkoluulot Venäjää kohtaan vielä 1970-luvulla selittävät sen, että Suomessa eivät trotskilaiset ja maolaiset juhlineet, vaan hetken aikaa juuri taistolaiset “stallarit”.

Isäkapina ja radikalismi kanavoitui suhteessa Neuvostoliittoon hieman toisin kuin Amerikassa, Englannissa, Ranskassa, mutta kapinan juuret olivat samaa lähtökohtaa.