Tärkeä tutkimus venäläisten sotavankien kovasta kohtelusta suomalaisten käsissä

Kujala on kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta, jota ei käsittääkseni ole vielä perusteellisesti kartoitettu, nimittäin venäläisten sotavankien kohtelusta Suomessa. Eino Pietolan 1987 ilmestynyt Sotavangit Suomessa 1941-1944 sai kovaa arvostelua aikanaan. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta muistikuvani sen synnyttämästä keskustelusta on, että vaikka kirja oli tendenssimäinen, se toi yleiseen tietoisuuteen karuja totuuksia etenkin venäläisten vankien kohtelusta, teloituksista ja ruoskimisista. Joitakin tutkimuksia on kyllä julkaistu ja aiheesta on tehty muutamia opinnäytetöitä, kuten Janne Hallikaisen pro gradu -tutkielma (Toimen menettämisestä raippaan, pilkasta luotiin.

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY Bookwell Oy, 2008. 333 sivua. ISBN 978-951-0-33761-5.

Kujala on kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta, jota ei käsittääkseni ole vielä perusteellisesti kartoitettu, nimittäin venäläisten sotavankien kohtelusta Suomessa. Eino Pietolan 1987 ilmestynyt Sotavangit Suomessa 1941-1944 sai kovaa arvostelua aikanaan. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta muistikuvani sen synnyttämästä keskustelusta on, että vaikka kirja oli tendenssimäinen, se toi yleiseen tietoisuuteen karuja totuuksia etenkin venäläisten vankien kohtelusta, teloituksista ja ruoskimisista. Joitakin tutkimuksia on kyllä julkaistu ja aiheesta on tehty muutamia opinnäytetöitä, kuten Janne Hallikaisen pro gradu -tutkielma (Toimen menettämisestä raippaan, pilkasta luotiin. Neuvostoliittolaisiin sotavankeihin kohdistunut kurinpito ja mielivalta sotavankimuodostelmissa jatkosodan aikana. 2000.). Kujalan kirja on kuitenkin tärkeä lisä tämän aiheen tutkimuksessa. Se myös käsittelee vaikeaa aihetta varsin asiallisesti ja tasapuolisesti. Suomihan otti jatkosodassa noin 65 000 sotavankia, joista noin 22 000 menehtyi vankeudessa, valtaosa aliravitsemukseen ja tauteihin etenkin talvena 1941-1942. Kujalan arvion mukaan vankeja ammuttiin noin 1 200 tai vähän yli. Kuten kirjan otsikkokin kertoo, Kujalan tutkimuksen kohteena ovat olleet juuri nuo noin 1 200 surmattua sotavankia. Osa ammutuista menetti henkensä laillisissa olosuhteissa, kuten jatkaessaan pakoaan pysähtymiskäskyn ja varoituslaukauksen jälkeen. On kuitenkin mahdoton selvittää tarkkaan, kuinka monessa tapauksessa todella toimittiin laillisesti. Lisäksi jonkun verran vankeja kuoli pahoinpitelyn seurauksena, osa heistä sotavankien keskinäisissä kahinoissa.

Kirja on syntynyt osana Kansallisarkiston tutkimusprojektia Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-1955. Peruslähteenä ovat olleet korkeimman oikeuden pöytäkirjat ja tutkimusasiakirjat.
Jatkosodan aikana ei sotavankeihin kohdistuneita rikoksia pääsääntöisesti viety oikeuteen, vaan ne ratkaistiin lyhyen hallinnollisen menettelyn kautta, yleensä painamalla villaisella, tai ne jätettiin tyystin tutkimatta. Kujala mainitsee, että joitakin tuomioita tuli jo sodan aikana, mutta ei anna asiasta sen tarkempaa tietoa. Minusta tämä on puute. Vaikka tuomiot olivat harvinaisia, olisin halunnut tietää millaisista rikoksista oli jo sodan aikana annettu tuomioita ja millaisia tuomiot olivat olleet. Kujala antaa kyllä pari arkistoviitettä, joiden avulla tietoa asiasta Kansallisarkistosta löytyisi.

Välirauhansopimus velvoitti Suomen selvittämään suomalaisten tekemät sotarikokset. Puolustusministeriön yhteyteen perustettiin lokakuussa 1944 sotavankileirien tutkimuskeskus. Neuvostoliittoon palautettaville sotavangeille annettiin mahdollisuus kertoa heihin kohdistuneista ja heidän tiedossaan olevista rikoksista ennen kuin heidät siirrettiin rajan yli. Tiedotusvälineissä suomalaisia kehotettiin tekemään ilmiantoja tai rikosilmoituksia neuvostosotavankeihin kohdistuneista rikoksista. Tutkimuskeskus huolehti näiden rikosten esitutkinnasta ja syytteiden nostamisesta.

Neuvostoliitto salli Suomen sotilas- ja siviilioikeuksien tuomita rikoksiin syyllistyneet maan omien lakien mukaan. Se valvoi oikeustutkintaa ja puuttui siihen yksittäistapauksissa. Kujalan mukaan suomalaiset oikeusistuimet varoivat puolestaan oikeudenkäyntien yltymistä armeijan ja poliittisen johdon puhdistukseksi ja käsittelivät korkea-arvoisia upseereja hiukan muita syytettyjä lempeämmin. Näistä varauksista huolimatta sotarikollisuusoikeudenkäynnit täyttivät oikeusvaltion edellytykset. Rangaistuksiin tuomittiin yli 700 henkilöä vuoden 1948 loppuun mennessä.

Korkeimpaan oikeuteen saakka vuosina 1945-1950 edenneitä sotarikosjuttuja oli noin 300, joista noin 200 oli henkirikosjuttuja ja loput pahoinpitelyitä sekä muita lievempiä juttuja. Kaikkiaan sotavankisurmiin liittyvistä rikoksista korkeimmassa oikeudessa tuomittiin 213 henkilöä, joista 22 täyttä ymmärrystä vailla olleina. Korkeimman oikeuden käsittelemissä jutuissa ammuttiin tai surmattiin muuten yhteensä vähintään 332, luultavasti noin 400 sellaista vankia, jotka sisältyvät Kansallisarkiston jatkosodan aikana kuolleiden neuvostosotavankien tietokantaan. Valtaosa sotavankisurmista tapahtui jatkosodan ensimmäisenä vuonna. Kujala ei käsittele siviiliväestöön kohdistuneita rikoksia ja sotavankeihinkin kohdistuneista hän käsittelee vain niitä, jotka johtivat hengenmenoon. Kujalan mukaan arviolta puolta rintamantakaisista sotavankien ampumistapauksista ei viety oikeuteen, mutta hänen mukaansa on syytä uskoa, että moni oikeuteen päätymätön sotavankisurma ei ollut rikos vaan täytti lailliset edellytykset.

Kirjassa käsitellään ensiksi taisteluolosuhteissa tapahtuneita sotavankisurmia, sitten suoritetaan kansainvälinen vertailu sotavankien kohtelusta, jonka jälkeen käsitellään sotavankileireillä tapahtuneet sotavankisurmat.

Suomi oli liittynyt vuonna 1922 Haagin IV yleissopimukseen, joka oli hyväksytty maasodan lakeja ja tapoja käsitelleessä konferenssissa vuonna 1907. Suomi oli allekirjoittanut, mutta ei ratifioinut Genevessä vuonna 1929 laaditun sotavankien kohtelua koskevan yleissopimuksen, joka täydensi Haagin maasotaohjesääntöä ja paransi sotavankien asemaa. Jatkosodan alettua päämaja antoi käskyn sotavankien käsittelystä. Sen mukaan Neuvostoliitto ei ollut yhtynyt Haagin IV yleissopimukseen – vaikka todellisuudessa Neuvostoliiton suhde siihen oli epäselvä ja tulkinnanvarainen – joten Suomi ei ollut velvollinen soveltamaan sopimuksen sotavankien kohtelua koskevia määräyksiä neuvostosotavankeihin. Kuitenkin yleissopimuksen ydinkohtia oli noudatettava ja sotavankeja oli kohdeltava asiallisesti. Tosin raipparangaistus, enimmillään 25 lyöntiä, oli sallittu. Lisäksi Suomi ilmoitti elokuussa 1941 Punaisen Ristin Kansainväliselle komitealle noudattavansa Haagin IV yleissopimusta, jos Neuvostoliitto niin tekisi. Neuvostoliitto ei tarttunut Suomen tarjoukseen.

Kujala kuvaa prosessin käynnistäneitä ilmiantoja, joihin monesti liittyi poliittinen motiivi, sekä puolustuksen taktiikkaa, joka usein hyödynsi oikeudenkäyntien taustalla olleita poliittisia syitä saadakseen syytetyille edullisia todistajanlausuntoja. Usein puolustuksen taktiikkana oli panna syyt myöhemmin kaatuneen esimiehen niskoille – piirre, joka on tuttu muidenkin maiden sotarikosoikeudenkäynneistä. Toisinaan jopa radiossa pyydettiin tietyistä tapauksista tietäviä ilmoittautumaan syyttäjän todistajiksi.

Käsitellessään rintamalla tapahtuneita sotavankisurmia Kujala pyrkii ensiksi rekonstruktiomaan tapahtuman ja sitten kertoo asian tutkinnasta ja sen käsittelystä eri oikeusasteissa. Lopuksi seuraa yhteenveto ryhmittäin.

Etenkin kirjan ensimmäinen osa, joka käsittelee taisteluolosuhteissa tapahtuneita sotavankisurmia, on sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Tilanteet, joissa teot on tehty, on mielestäni taustoitettu riittävästi, jotta lukija ymmärtää tapahtumaolosuhteet. Kieli on paikoin värikästä, minun makuuni joskus liiankin, kuten sivulla 47: ”…hän oli ottanut tavakseen päättää, saisiko sotavanki pitää henkiriepunsa vai jäisikö hänen ruumiinsa virumaan mättäälle elottomana.” Ongelmana ovat toisinaan kirjan sisäiset viittaukset. Kirjassa on vain henkilöhakemisto ja kappaleotsikot ovat värikkäitä, mutta eivät suoraan yksilöi tapahtumia, tyyliin ”Musta enkeli”, ”Nuijanukutusta ja kirvesnarkoosia” tai ”Yliloikkarin kuolema”. Kun tekijä viittaa, kuten esimerkiksi sivulla 135 ”Kyseessä oli edellä kuvattu Pioneeripataljoona 21:n 3. komppanian juttu Korpiselässä heinäkuulta 1941”, lukijan pitää muistaa, että tapaus käsiteltiin luvussa ”Se on kommunisti; jos soittaa suutaan niin saa vielä itse kuulan päähänsä”. Yksinkertaisinta olisi ollut ilmoittaa sivut, joilla tapaus on käsittely tai ainakin kappaleen nimi. Lisäksi sotavankien säilytystä, hallinnointia ja kurinpitoa koskevia käskyjä ja käytäntöjä käsitellään kirjassa kahdessa kohdassa. Mielestäni olisi ollut selvempää keskittää näiden asioiden käsittely yhteen kappaleeseen.

Tarkistin joitakin kirjallisuusviitteitä, Kansallisarkistossa en ehtinyt käydä, vaikka kirjoittaja yllyttääkin lukijoita käymään siellä lukemassa korkeimman oikeuden sotarikosoikeudenkäyntien papereita. Viittausten kohteet löytyivät, yksi viittaus tosin oli mielestäni vähän lavea, viittauksessa mainituista sivuista kolme viimeistä ei enää oikeastaan käsitellyt ao. asiaa.

Osassa kirjan kuvaamista tapauksista saadut tuomiot oli mielestäni varsin lieviä. Lisäksi ainakin kapteeni Teiran ja kenraaliluutnantti Oeschin tapauksissa tuomio lieveni merkittävästi korkeimmassa oikeudessa. Monet tuomiot olivat kyllä kohtuullisia, esimerkiksi erään narkoottisia aineita väärinkäyttäneen lääkintäkersantin saama 6v 8kk kuritushuonetuomio täyttä ymmärrystä vailla tehdystä kahdesta taposta. Kyseessä olivat yksi muutenkin kuolemaisillaan ollut politrukki ja hoidosta kieltäytynyt ja asetta itsemurhaa varten pyydellyt puna-armeijan kapteeni. Vaikuttikohan tuomion kovuuteen se, että mies oli lääkintäkersantti?

Toisessa tapauksessa lääkintäkorpraali sai kuusi vuotta kuritushuonetta pahoin haavoittuneen sotavangin ampumisesta joukkosidontapaikan siirtyessä kehnoa polkua pitkin uuteen asemapaikkaan. Myös upseerit saattoivat saada kovia tuomioita, jos lieventäviä asianhaaroja ei löytynyt. Jalkaväkirykmentti 7:n (JR 7) eräs luutnantti ampui juovuksissa yhden yliloikkarin/tiedustelijan. Poikkeuksellisesti rykmentinkomentaja eversti Kemppi antoi pidättää luutnantin ja kuulustelupöytäkirja lähetettiin divisioonaan, jossa asia kuitenkin painui unohduksiin. Sodan jälkeen luutnantti sai 12 vuotta kuritushuonetta ja hänet erotettiin puolustusvoimien palveluksesta. Myös JR 1:n majuri Heikkinen sai viisi vuotta kuritushuonetta vastahakoisen vangin ammuttamisesta. Upseerien tuomiot olivat yleensä 4-6 vuotta kuritushuonetta. Mutta tiukassa taistelutilanteessa noin 50 vankia ammuttanut kapteeni selvisi vain vuoden vankeustuomiolla. Tuomiota alensi divisioonankomentajana toimineen eversti Vihman antama ohje, että omille joukoille vaaraa aiheuttavat vangit oli tuhottava.

Mielenkiintoinen oli kaukopartio-tapaus. Suksipartio oli vuoden 1943 alussa tiedustelu- ja vanginsieppausretkellä noin 75 km vihollisen linjojen takana yllättänyt tiellä kaksi hevosajoneuvoa, joissa oli kolme venäläistä. Partiolla oli mukana yhdet varasukset vankia varten. Kahta muuta ei voitu ottaa mukaan paksun lumipeitteen takia, eikä heitä voinut päästää vapaaksikaan tekemään hälytystä lähellä olevaan venäläistukikohtaan. Heidät tapettiin kirveellä. Sotaylioikeus katsoi, että surmaamiskäsky pelasti partion tuhoutumisvaarasta, joten rikoslaki salli jättää sinänsä rangaistuksenalaiseen tekoon syyllistyneen vänrikin tuomiotta. Esimiehensä käskyä noudattaneeseen alaiseen sotaylioikeus sovelsi samaa lainkohtaa samoin tuloksin. Syyttäjä katsoi jutun niin selväksi, ettei valittanut siitä korkeimpaan oikeuteen. Vastustajasta varmaan tällaiset kirveellä tehdyt vankien surmat vaikuttivat erityisen raaoilta.

Rintaman taisteluolosuhteissa tapahtuneista sotavankisurmista 56 päätyi vuosina 1945-1949 korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Langettava tuomio tuli noin 60% näistä tapauksista, joissa oli tapettu yhteensä vähintään 181 sotavankia. Tuomio annettiin 2/3 tapauksista taposta tai yllytyksestä siihen. Tuomituista n. 2/3 oli upseereita, koska katsottiin, ettei esimiehen surmaamiskäskyä noudattaneiden aliupseerien tai sotilaiden voinut olettaa erottavan laitonta käskyä laillisesta. Melkein 90% näistä surmista tapahtui jatkosodan ensimmäisenä vuonna.

Rintamalla tapahtuneita sotavankisurmia käsitelleen osion lopussa Kujala vertaa suomalaisten toimintaa muiden maiden vastaavaan. Hän mainitsee Yhdysvaltain laivaston ylistäneen upottamastaan kuljetusaluksesta pelastuneiden japanilaisten joukkomurhaan syyllistynyttä sukellusveneen kapteenia. Kyseessä varmaankin on Mortonin tapaus. Käsitykseni on, että Mortonin ylistys johtui siitä, että hänen partiomatkansa oli ollut siihen asti menestyksekkäin Yhdysvaltain laivaston sukellusveneen tekemä (tuolloin hänen luultiin upottaneen 5 alusta, todellisuudessa saalis oli 3 alusta ja yksi pahoin vaurioitunut hävittäjä, jonka oli onnistunut ajaa matalaan ennen uppoamista), ei siitä, että hän kertoi raportissaan pelastusveneissä olleiden ja veden varaan joutuneiden japanilaisten joukkomurhasta. Totta tietenkin on, ettei Yhdysvaltain laivasto ryhtynyt mihinkään toimiin Mortonia vastaan tuon joukkomurhan takia, eikä antanut ohjeita, miten vastaavassa tilanteessa tulisi toimia.

Toisessa mainitussa tapauksessa, Sisiliassa Biscarin lentokentän lähellä tapahtuneessa, kyseessä oli käsittääkseni kaksi erillistä italialaisten sotavankien joukkomurhaa. Toisessa eräs kapteeni ammutti 36 italialaista sotavankia, useat siviiliasuisia, ja toisessa eräs kersantti ampui 37 italialaista sotavankia, joita oli kuljettamassa kuulusteluihin. Molemmat joutuivat sotaoikeuteen pian tapahtumien jälkeen. Kapteeni vapautettiin syytteistä. Hänet vain siirrettiin toiseen rykmenttiin. Kersantti sai elinkautisen, mutta vapautui vuoden vankeuden jälkeen ja jatkoi palveluaan sotamiehenä.

Toisaalta muistaakseni Ardennien taistelun aikana joulukuussa 1944 saksalaisten suorittaman Malmedyn joukkomurhan paljastuttua yhdysvaltalaisille ainakin parissa yhdysvaltalaisessa rykmentissä annettiin käsky olla ottamatta ainakaan SS-miehiä sotavangeiksi. Käskyt olivat voimassa ainakin 2-3 päivää, eikä niiden antajia tietääkseni edes nuhdeltu. Yhdysvaltain joukot syyllistyivät myös muihin pienimuotoisempiin vankien surmiin Euroopassa ilman, että syyllisiä olisi rankaistu ja kuten Kujala kertoo, Aasiassa sotavankien surmat olivat yleisiä.

Vaikka Kujala ei briteistä puhukaan, he näyttävät olleen aika tiukkoja käsittelyyn tulleissa sotarikoksissa. Eräskin prikaatikenraalina palvellut everstiluutnantti erotettiin armeijasta tökittyään kävelykepillään nivuksiin kahta Luftwaffen lentäjää pudotettuaan ensin näiden housut alas. Tosin osa brittien tekemistä sotavankisurmista ei varmaankaan tullut oikeusviranomaisten tietoon ja jäi niin ollen rankaisematta.

Kujala päättää taistelutilanteessa tapahtuneita sotavankisurmia käsitelleen osionsa toteamukseen, etteivät suomalaiset rintamaoloissa surmanneet sotavankeja mitenkään poikkeuksellisen paljon tai enempää kuin mitä sodan luonteeseen melkeinpä väistämättä kuului. Tilanne oli selvästi ikävämpi sotavankileireillä ja sotavankikomppanioissa, joihin sotavangit vangitsemisen jälkeen joutuivat. Ja tilanne olikin hurja etenkin kenraaliluutnantti Oeschin komentamassa IV armeijakunnassa. Yleisestikin Kujala toteaa, että ”Käytännössä sotatuomioistuimet langettivat sotavangeille suomalaisia joukkoja vaarantavista teoista, kapinasta ja joskus pelkästä karkaamisesta sotaväen rikoslain 64 ja 65 §:n mukaisia kuolemanrangaistuksia.” Lisäksi sotavankileirin päällikkö pystyi määräämään pienemmistä järjestysrikkomuksista kurinpitorangaistuksia, joihin kuului jopa ruumiillinen kuritus (enintään 25 lyöntiä).

Kenraaliluutnantti Oeschin komentamassa IV armeijakunnassa näyttää olleen suuri huoli siitä, että sotilaat suhtautuivat liian ystävällisesti sotavankeihin. 27.9.1941 Oesch antoi käskyn alaisuudessaan toimiville joukoille suhtautumisesta sotavankeihin. Siinä hän paheksui sotilaittensa liian ystävällistä suhtautumista sotavankeihin. Käskyn mukaan viholliselle riitti ”kansainvälisiä säännöksiä noudattava, kaikki tunneseikat unohtava, asiallinen kohtelu”. Upseerien oli valvottava, että veljeily sotavankien kanssa loppuisi. Armeijakunnan pioneerikomentaja, everstiluutnantti Matti Oinonen oli pannut pahemmaksi jo 18.9. alaisilleen antamassaan käskyssä, jonka mukaan ”vangeista ei saa käyttää nimitystä ’vanja’ vaan ’ryssä’”. Vangeille ei saanut tarjota tupakkaa eikä makeisia. ”Kaikenlainen laiskottelu ja vastaanhangoittelu on jyrkin toimenpitein alkuunsa tukahdutettava.” Vankien valitukset oli katsottava rangaistavaksi teoksi. Vankiryhmien suomalaisiksi johtajiksi oli valittava ”kaikkein jyrkkäotteisimmat miehet”. Lisäksi Oinonen uhkasi käskyssään, että ”jos tarkastusmatkoillani havaitsen ryssien kohtelussa olosuhteisiin nähden sopimatonta inhimillisyyttä ja tasavertaisuuden tavoittelua, katson tämän rangaistavaksi teoksi…” Armeijakunnan sotavankileirien johtaja P. Simelius oli 7.9.1941 käskenyt, että ”karkausyrityksiin y.m. tämäntapaisiin suurimpiin kurittomuus- tai niskoittelurikoksiin syyllistyvät heti ammuttava”.

Tulokset sitten olivatkin varsin karmeita armeijakunnan alueella. Marraskuun 1941 alussa IV armeijakunnan linnoitusosaston, armeijakunnan pioneeritoimiston ja paikallisten linnoitusrakennusmuodostelmien yhteysupseeriksi määrätty luutnantti Eero Nero ampui 16. marraskuuta 1-2 sotavankia ja ammutti yhden eräällä sotavankien työmaalla. Hänen mukaansa tulkki oli kertonut näiden yllyttäneen muita kieltäytymään työnteosta ja tappamaan Neron. Kaksi päivää myöhemmin Oesch, 18. divisioonan komentaja Pajari ja Oinonen tulivat tarkastamaan kyseistä leiriä. Nero selvitti ampumiset heille. Oesch ymmärsi tapaukset niin, että parin sotavangin ampuminen oli ollut välttämätöntä, jotta sotavangit eivät olisi tyystin lakanneet tottelemasta. Hän kiitti Neroa tarmokkaista otteista ja määräsi Oinosen antamaan käskyn, jonka mukaan sotavankien niskuroinnista tehtäisiin ankarin toimin loppu.

IV armeijakunnan esikunnan linnoitusosaston päällikkö insinöörikapteeni Veli Suomio antoi 19.11.1941 Oinosen ohjeiden mukaan käskyn sotavankien kohtelusta armeijakunnan alaisille linnoitusmuodostelmille ja sotavankikomppanioille. Kyseessä oli Kujalan mukaan Suomen armeijan selvästi lainvastaisin sotavankien kohtelua koskeva kirjallinen käsky. Käskyssä mm. ”Niskuroivat vangit on heti teloitettava työpaikalla opiksi toisille. AK:n Komentaja on antanut tähän täydet valtuudet AK:n omalla alueella” ja ”IV AK:n Komentaja on määrännyt edelläolevia ohjeita noudatettavaksi IV:n AK:n alueella huolimatta siitä, että PM:n Lin.os. olisi vankien kohtelusta antanut erilaisia ohjeita.” Armeijakunnan esikunnan linnoitustoimisto oli niin tyytyväinen sotavankien ampumista jatkaneeseen Neroon, että määräsi tämän 1942 tammikuussa toimimaan alaisuudessaan sotavankikomppanioiden valvojana.

Vuodenvaihteessa 1941-1942 kovien lumisateiden aikana IV armeijakunnan pioneerikomentaja Oinonen käski, että sotavankeja oli käytettävä teiden puhdistamiseen lumesta ja työt oli pidettävä käynnissä lämpötilasta riippumatta. Vaikka urakka kesti vain muutamia päiviä, kymmenet vangit paleltuivat pahoin. Hoidon puutteessa paleltumat alkoivat märkiä. Ratkaisuksi päätettiin viedä 14 vankia Rajajoelle miinoja polkemaan. He jäivät sille tielle. Lisäksi Oinonen määräsi loput 13 pahoin paleltunutta vankia surmattavaksi. Nero hoiti eräiden apulaistensa kanssa teloitukset. Keväällä 1942 ryhdyttiin IV armeijakunnan alueella ampumaan myös varoitukseksi karkureiden tovereita, jos karkureita ei heti saatu kiinni. Kaikkiaan IV armeijakunnan ja sen toimintaa entistä laajemmalla alueella jatkaneessa Kannaksen ryhmässä ammuttiin Kujalan mukaan toistasataa sotavankia laittomasti runsaan puolen vuoden aikana.

Vuoden 1942 jälkipuoliskolla Päämaja aloitti tutkinnan saatuaan tietoja, että eräässä sotavankikomppaniassa oli tehty sotavankeja vastaan rikollisia tekoja. Sen aikana Oesch myönsi käskeneensä, että sotavankikomppanioissa oli pidettävä mahdollisimman ankaraa kuria ja kaikki kiihotus- ja niskoitteluyritykset oli lopetettava alkuunsa. Hän kiisti kuitenkin antaneensa sotavankien teloittamista tarkoittavia lainvastaisia ohjeita. Oinonen taas ilmoitti vuoden 1942 lopussa antamassaan lausunnossa, että määräyksen antaminen oli silloisissa oloissa välttämätöntä ja että ohjeet olivat sinänsä tarkoituksenmukaiset ja oikeat, mutta niiden stilisointi oli epäonnistunut ja harhaanjohtava ja antoi aihetta mielivaltaan.

Kujalan mukaan luultavasti pitää paikkansa, ettei Oesch päinvastoin kuin Oinonen ollut nähnyt Suomion hänen nimissään antamaa käskyä ennen tutkintaa. Tutkinnassa paljastui melkein koko tilanteen karmeus. Paperit päätyivät yleisesikunnan päällikölle kenraali Heinrichsille, joka tyrmistyi tapahtuneesta. Heinrichs piti kuitenkin paperit itsellään eikä oikeustoimiin ryhdytty. Kujala uskoo Heinrichsin ajatelleen, että juttu oli niin häpeällinen ja niin vaarallinen Suomen kansainväliselle maineelle, ettei sitä voinut sodan aikana viedä oikeuteen ja samalla tehdä siitä julkinen. Kujalan mielestä ei ole täysin sitovia todisteita sen puolesta, että Oesch olisi tarkoittanut käskyn juuri sellaiseksi kuin se annettiin, mutta että luultavasti käsky oli Oeschin tarkoituksen mukainen, mutta Oesch ei ollut halunnut sen johtavan sellaiseen mielivaltaan kuin sitten tapahtui. Sotaylioikeus otti myös tämän kannan ja antoi Oeschille 12 vuoden kuritushuonetuomion sodan jälkeen yllytyksestä 17 tappoon. Oinonen sai 11 vuoden ja neljän kuukauden tuomion ja Nero sai 33 taposta 12 vuoden kuritushuonetuomion. Jutun yhteydessä tuomittiin myös muita ja tästä pääjutusta erotetuissa jutuissa jaettiin useampikin elinkautinen kuritushuonetuomio murhista sotavankikomppanioiden päälliköille. Kaikkiaan sodan jälkeen Oeschia, Oinosta, Suomiota ja Neroa syytettiin kaikkiaan 51 sotavangin laittomasta ampumisesta, luvusta puuttuvat miinoja polkemaan viedyt ja joukko muita ammuttuja. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, ettei ollut tullut toteen näytetyksi, että Oesch olisi suullisiin ohjeisiinsa sisällyttänyt sellaisia lainvastaisia ja päämajan ohjeista poikkeavia kohtia kuin Suomion käskyyn lopulta tuli. Siksi se tuomitsi Oeschin pelkästä yksin töin tehdystä 17 sotavangin kuolemantuottamuksesta ja huolimattomuudesta johtuneesta sotavankeihin kohdistuneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Oinonen oli kuollut tällä välin ja Neron lopullinen tuomio oli elinkautinen.

Myös muualla kuin IV armeijakunnan alueella tapahtui suurempiakin surmia. III armeijakunnan alueella Suomussalmella eräässä sotavankikomppaniassa ammuttiin 25 sotavankia kolmessa erillisessä tapauksessa, joista pahin oli kapina- ja pakohankkeista ilmiannettujen vankien ampuminen lavastetussa pakoyrityksessä. Tässä tapauksessa vastuullinen luutnantti pysytteli viranomaisten tavoittamattomissa vuoteen 1949 asti, jolloin pystyi asettumaan asumaan eräälle pohjoissuomalaiselle paikkakunnalle ilman kiinnijäämisen pelkoa. Myös muutama muu sotarikoksista syytetty välttyi piileksimällä tuomion.

Näyttää siltä, että myös VI ja II armeijakunnan esikunnissa tiedettiin, että niiden alaisten sotavankikomppanioiden yksittäisiä sotavankeja ammuttiin kurin ylläpitämiseksi, joko epäonnistuneiden karkaamisien tai tottelemattomuuden takia. Menettely tiedettiin vähintään laillisuuden ja laittomuuden rajamailla liikkuvaksi ja suorastaan laittomaksi, mutta siihen ei kuitenkaan puututtu. Ainakin kaikki säilyneet kirjalliset käskyt olivat laillisia.

Sotavankikomppanioiden kurin ylläpitäminen osin laittomin keinoin oli eräänlainen ”maan tapa”, jonka armeijakuntien esikunnat kaikessa hiljaisuudessa siunasivat. Melkein jokaisen armeijakunnan alaisissa sotavankikomppanioissa syntyi sodan jälkeen vankisurmajuttuja. Isoja, yli kymmenen surmatun sotavangin juttuja tuli korkeimpaan oikeuteen IV armeijakunnan lisäksi III, VI ja VII armeijakunnan alaisista sotavankikomppanioista. Päämajan linnoitusosasto näyttää pitkään olleen tietämätön, mitä kentällä tapahtui. Kun Päämajan linnoitustöiden johtaja Hanell toukokuussa 1942 kuuli sotavankikomppanioissa tapahtuneista raakuuksista, hän vaati virallisten määräysten noudattamista ja syyllisten asettamista kenttäoikeuteen.

Alkuvuodesta 1942 lähtien kotijoukkojen esikunta ja Päämaja ryhtyivät muutenkin toimiin sotavankien tilanteen parantamiseksi. Ongelmana oli, että epäkohtiin ja laittomuuksiin puututtiin vain yksittäistapauksissa ja niissäkin varsin lievästi. Ennemminkin pyrittiin varmistamaan, että asiakirjoihin jäisi kuva toiminnan laillisuudesta. Kotijoukkojen esikunta esimerkiksi vaati vuoden 1942 alkupuolella, että kaikki teloituksiin viittaava oli kuolintodistuksista poistettava ja vuonna 1944 tuhottiin arkaluontoisia asiakirjoja.

Korkein oikeus käsitteli vuosina 1945-1949 yhteensä 148 kotialueen sotavankileirillä, päämajan linnoitustoimiston alaisissa sotavankikomppanioissa, sotatoimiyhtymien alaisilla sotavankileireillä tai -muodostelmissa ja siviilipuolella surmattujen jatkosodan sotavankien oikeusjuttua. Nämä jutut koskivat yhteensä 500 sotavangin surmaa. Melkein kaikki tapaukset olivat vuosilta 1941-1942. On muistettava, etteivät kaikki sotavankien ampumistapaukset edenneet korkeimpaan oikeuteen asti. Vartiomiehellä oli oikeus ampua karkaava vanki asiallisten varoitusten jälkeen ja tietysti myös itsepuolustukseksi. Yleensä tuomio tuli taposta, vain kymmenessä tapauksessa murhasta. Myös lievempiä tuomioita, kuten kuolemantuottamuksesta jne. annettiin. Melkein 80%:ssa tapauksista tuomittu oli aliupseeri, sotamies tai siviili. Suomelle sotavankien suuri määrä oli tuottanut ongelmia. Kenttäarmeijamme oli väkilukuun suhteutettuna todella suuri, joten vartijoiksi ei oikein riittänyt miehiä ja vartija-aines oli osaksi tehtäviin sopimatonta. Näin syntyi vaikeuksia järjestyksen pitämisessä sekä myös mielivaltaa.

Kujalan arvion mukaan ainakin joka kolmannessa korkeimpaan oikeuteen vuosina 1945-1949 tulleessa sotarikosjutussa on loppujen lopuksi vaikeaa tai mahdotonta tietää, mitä itse asiassa oli tapahtunut. Mahdottomuus käydä rajantakaisilla tapahtumapaikoilla, ajallinen etäisyys tapahtumista ja ruumiiden puuttuminen haittasivat sodanjälkeisiä tutkimuksia. Ja sotavankeja ei voitu kuulla todistajina, koska Neuvostoliitosta ei rivikansalainen päässyt matkustamaan ulkomaille, vielä vähemmän rikolliseksi katsottu entinen sotavanki. Joten tarkkaa lukua siitä, kuinka moni noin 1 200 surmatusta sotavangista oli surmattu laittomasti, on mahdotonta antaa.

Kaiken kaikkiaan Kujalan Vankisurmat on ansiokas ja kiihkoton tutkimus eräästä Suomen historian mustasta luvusta. Siihen tutustumista voi lämpimästi suositella. Samalla on mielenkiintoista todeta, että Neuvostoliitto suhtautui varsin maltillisesti sotilaisiinsa kohdistuneisiin rikoksiin ja jätti näistä tuomitsemisen suomalaisille. Selitys varmaan on, että kyseiset sotavangit olivat Neuvostoliiton johdon silmissä pettureita. Kuitenkin Neuvostoliitto olisi voinut käyttää näitä rikoksia välineenä laajempaankin puhdistukseen Suomen armeijan upseeristossa, jos olisi halunnut.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *