Tarkoitushakuinen tarina vääränlaisesta uskonnollisuudesta

Harhaanjohtajat-teokseen on koottu suomalaisen vapaan ja herätyskristillisyyden menneisyydestä ja nykyisyydestä pahimmat ongelmat, väärinkäytökset, rikokset, häikäilemättömyydet sekä henkiset, fyysiset, seksuaaliset ja taloudelliset hyväksikäytöt. Toimintaa ja erityisesti sitä, miksi ihmiset suostuvat tällaiseen hyväksikäyttöön, eivätkä ilmianna uskonnollisia johtajiaan, selitetään pääosin psykologisilla ja psykoanalyyttisillä tulkinnoilla. Lopussa annetaan ohjeita siitä, miten voi vapautua ja päästä irti painostavasta ja tukahduttavasta uskonnollisesta yhteisöstä.

Miettinen, Terho, Pelli, Raija: Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa.. Docendo, 2017. 247 sivua. ISBN 9789522913487.

Kirjoittaessani arviota entisen helluntailaisen, nykyisin Uskontojen Uhrit UUT ry:n puheenjohtaja Terho Miettisen yhdessä toimittaja Raija Pellin kanssa kirjoittamasta Harhaanjohtajat-teoksesta, mieleni tekee lainata Teemu Tairan ateismia käsittelevän teoksen otsikkoa: Väärin uskottu. Niin vahvasti Harhaanjohtajissa rakennetaan kahtiajakoa ”normaalin, terveen ja tavallisen” evankelisluterilaisuuden eli suomalaisen tapakristillisyyden ja ”vahvauskoisuuden” eli vaarallisen, harhaanjohtavan ja petollisen karismaattisen ja konservatiivisen herätyskristillisyyden välille.

Suomalainen, hajuttomaksi ja mauttomaksikin syytetty luterilaisuus on sitä oikeaa ja turvallista uskonnollisuutta. Muunlaisen, voimakkaamman ja voimakkaampaa sitoutumista vaativan kristillisyyden keinot, tavat ja päämäärät osoitetaan kerta toisensa jälkeen vääränlaisiksi. Teos varoittaa erityisesti karismaattisesta uskonnollisesta johtajasta, joka elää toisin kuin opettaa ja jolla oletetaan olevan rivijäsenistä poikkeavia voimia ja kykyjä ja joka esittää monenlaisia kohtuuttomia vaatimuksia seuraajilleen. Useimmiten vaatimukset perustuvat Raamattuun, jota tulkitaan eri tavoin kuin kansankirkossa. Vääränlaisen kristillisyyden tunnistaa esimerkiksi siitä, että sen parissa liikkuu raha.

Kättenpäällepanoseremonia helluntaiseurakunnassa, Kentucky 1946, Kuvaaja Russell Lee, Farm Securities Administration (Wikimedia Commons)

Väärää ja oikeaa uskonnollisuutta

Harhaanjohtajat-teokseen on koottu pääosin suomalaisen vapaan ja herätyskristillisyyden menneisyydestä ja nykyisyydestä pahimmat ongelmat, väärinkäytökset, rikokset ja häikäilemättömyydet sekä henkiset, fyysiset, seksuaaliset ja taloudelliset hyväksikäytöt. Johtajien toimintaa ja erityisesti sitä, miksi ihmiset suostuvat tällaiseen hyväksikäyttöön, eivätkä ilmianna uskonnollisia johtajiaan, selitetään pääosin psykologisilla ja psykoanalyyttisillä tulkinnoilla. Lopussa annetaan vielä ohjeita siitä, miten voi vapautua ja päästä irti painostavasta ja tukahduttavasta uskonnollisesta yhteisöstä. Uskonnon uhrien tuki – UUT ry on Suomessa se taho, joka tukee uskonnollisista yhteisöistä irtautuvia.

Kirjassa esiteltävät tapaukset ja ilmiöt, kuten kartanolaisuus, åkerblomilaisuus, Koivuniemen lahko ja Nokia Missio sekä Leo Meller, Pirkko Jalovaara ja Markku Koivisto, ovat ennestään tuttuja monista muista samantapaisista (esimerkiksi Hannu Lauerman) teoksista. Toki tässä teoksessa on uusia esimerkkejä ja haastatteluaineistosta nostettuja puheenvuoroja, joten jotkin yksityiskohdat tarkentuivat.

Käsiteltävät tapaukset on valittu sen perusteella, että niistä on olemassa aineistoa ja että niitä yhdistää kirjoittajien kehittämä määritelmä eli vahvauskoisuus. Aivan kaikkeen vapaaseen ja herätyskristillisyyteen ei kuitenkaan voida liittää väärinkäytöksiä, ja monien vanhoillislestadiolaisten tai helluntailaisten on ollut vaikea tunnistaa omaa yhteisöään tekstistä.  Osa herätysliikkeistä kuuluu Suomessa evankelisluterilaisen kirkon sisään, jolloin jako oikein ja väärin uskoviin kulkee kirkon sisällä. Maailmanlaajuisesti karismaattinen kristillisyys, joka tässä teoksessa kuvataan hyvin vahingolliseksi ja vaaralliseksi, on kaikkein nopeimmin leviävä uskonnollisuuden muoto.

Karismat löytyvät jo Uuden testamentin helluntain kuvauksesta, joten ne ovat läpikotaisin kristillinen ilmiö. Tässä teoksessa kuitenkin karismat eli armolahjat ja erityisesti niiden korostaminen nähdään ei-kristillisenä ja epäterveenä. Esimerkkeinä annetaan vaikkapa kuvauksia pieleen menneistä profetioista. Useat esimerkeistä tulevat muualta kuin Suomesta, mikä edelleen hajottaa teoksen fokusta. Kielilläpuhumista eli glossolaliaa käsitellään pitkään. Keskeisenä lähteenä on vuonna 1975 julkaistu teos. Kielilläpuhumisen asemaa tämän päivän helluntailaisuudessa tai suomalaisessa helluntailaisuudessa ei käsitellä. Ihmeparantumisista on oma lukunsa, jossa keskitytään placebo-vaikutukseen ja psykosomaattisiin sairauksiin.

Vaikka monissa lahkotyyppisissä uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut ja tapahtuu vääryyksiä, kirja heittää epäilyksen varjon monen vilpittömänkin uskovan ja uskovien yhteisön ylle. Esimerkiksi horrossaarnaaminen, jota harjoitettiin sekä Alma Kartanon että Maria Åkerblomin yhteisöissä, määrittyy tässä teoksessa vilpilliseksi, omaa etua ajavaksi huijaukseksi. Horrossaarnaaminen on ollut naiserityinen uskonnonharjoittamisen muoto. Erityisesti herätysliikkeiden varhaisvaiheissa on ollut useita naispuolisia horrossaarnaajia. Useimmat heistä ovat olleet hyvin vilpittömiä ja toteuttaneet toiminnassaan ainoaa naiselle mahdollista uskonnollisen saarnaamisen muotoa: horrossaarnaaja kokee toimivansa profeettana, suoraan Jumalalta tulevan viestin välikappaleena. Tällainen on ollut esimerkiksi Helena Konttinen 1900-luvun taitteessa ja monet keskiaikaiset naispuoliset kristilliset mystikot.

Horrossaarnaaja Helena Konttinen 1871-1916.

Vaikka teoksen pääpaino on kristillisyydessä, siinä esitellään myös esoterian alle kuuluvia ilmiöitä, jotka sopivat huonosti teoksen kokonaisuuteen, sillä niissä vahvauskoisuus ja karismaattinen johtajuus eivät ole kovinkaan keskeisiä. Käsittelyyn pääsevät spiritualismi, ruumiistapoistumiskokemukset, kuolemanrajakokemukset sekä unihalvaukset. Niitä (pois)selitetään fysiologian ja psykologian keinoin.

Ylipäätään sille, että ihmiset ryhtyvät uskonnollisiksi johtajiksi tai liittyvät karismaattiseen tai herätyskristilliseen liikkeeseen, etsitään psykologisia ja psykopatologisia selityksiä. Tosin viimeaikainen uskontopsykologinen keskustelu ei liene kirjoittajille tuttua. Lukijana koin monin paikoin, että sosiologiset ja sosiaalipsykologiset selitysmallit olisivat toimineet paremmin – jos tarkoitus on selittää eikä vain kuvata. Esimerkiksi Aini Linjakumpu käyttää omissa vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevissä tutkimuksissaan yhteiskunnallisen kontekstin, yhteisön rakenteen ja vallan kaltaisia käsitteitä ja kehyksiä selittäessään vaikkapa hoitokokouksia tai hengellistä väkivaltaa. Vastaukset ovatkin useimmiten paljon monimutkaisempia – ja vähemmän yksilöihin liittyviä – kuin mitä Harhaanjohtajat ehdottaa.

Kokonaisuudessa Harhaanjohtajat-teos on melko sekava ja hyppelehtivä, erityisesti loppua kohden. Sen lähdeaineisto on vaihtelevaa ja erilaisia lähdetyyppejä yhdistellään suruttomasti ja välillä melko tarkoitushakuisellakin tavalla. Tutkimuskirjallisuus on paikoin suhteellisen iäkästä. Suuremmassa roolissa ovat erilaiset lehtijutut ja internetaineisto. Joitakin yhteisöjä kuvataan tukeutuen vain yhteen lähteeseen. Esimerkiksi Koivuniemen lahkon kuvaus perustuu yhden entisen lahkon jäsenen haastatteluun, joten se on näkökulmaltaan hyvin kapea ja fragmentaarinen. Kirjan lopusta löytyvät pääosin käytetyt lähteet ja viitteet, tosin hankalasti jaoteltuna. Haastatteluista, joita kerrotaan olevan yli 80, ei löydy mitään tietoa.

Teoksella on agenda

Kuvatut ilmiöt ja väärinkäytökset ovat varmaankin totta ja varmasti aiheesta on syytä keskustella, mutta mitä tai ketä palvelee kaikenlaisen ”vahvauskoisen” eli käytännössä kaiken arkista tapakristillisyyttä vahvemman uskonnollisuuden, hengellisyyden ja henkisyyden niputtaminen yhteen.

Harhaanjohtajissa on selvä agenda, mikä näkyy siinä, mitä asioita käsitellään, mitä näkökulmia otetaan esiin ja mitä tutkijoita siteerataan. Itse en ole minkään uskonnollisen yhteisön jäsen tai kannattaja, mutta tätä teosta lukiessani mieleni teki monta kertaa nousta puolustamaan uskonnollisia yhteisöjä ja uskonnollisia ihmisiä. Teos on herättänyt myös muissa lukijoissa vahvoja tunteita ja siitä on keskusteltu laajasti mediassa, niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin. Sitä on myös ostettu paljon, sillä käsissäni oleva teos on jo kolmas, korjattu painos.

On tärkeää, että hierarkisten yhteisöjen – olivat ne sitten yrityksiä, ideologisia liikkeitä, uskonnollisia yhteisöjä tai perheitä – sisällä tapahtuvia väärinkäytöksiä tuodaan esiin ja niiden syistä keskustellaan. Niistä tulee tehdä (ja tehdäänkin) asiallista, hyvää ja kiihkotonta tutkimusta. Tämä teos ei ole sellainen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *