Ransall Hansenin Fire and Fury on erilainen sotakirja. Se on syntynyt historiankirjoituksessa meneillään olevan moraalisen käänteen vanavedessä. Hansen tarttuu avoimesti sodankäynnin moraalisiin kysymyksiin eikä kaihda menneisyyden toimijoiden eettistä arviointia. Fire and Fury tarjoaa toki jännittävää ilmasodan tekniikan ja suurimittaisten pommitusten kuvausta, mutta ennen muuta Hansen kysyy, miksi sodan johtajat ryhtyivät terroripommituksiin, joissa massoittain kaupunkien siviilejä ja kulttuuriaarteita paloi tuhkaksi. Oliko tarkoitus pragmaattisesti taittaa vihollisen moraalinen selkäranka ja lopettaa sota vai kostonhimoisesti maksattaa omat koetut kärsimykset vihollisilla?

Toisin kuin Plutarkhoksen tapaiset historiankirjoituksen klassikot, jotka etsivät historiasta moraalisia opetuksia, Hansenin samoin kuin Timothy Snyderin ja Oula Silvennoisen sukupolvi käyttää etiikkaa historiallisen selittämisen palvelukseen.

Päivitetty versio aiemmasta teoksesta

Hansen on kirjoittanut alun perin vuonna 2009 julkaisemansa teoksen uusiksi nimenomaan käydäkseen keskustelua historian etiikasta. Vuoden 2009 versiosta saamansa palautteen mukaan hänen luomansa kuva briteistä Saksan kaupunkien armottomina pommittajina ja amerikkalaisista liittolaisista heidän humaaneina hillitsijöinään oli katteettoman mustavalkoinen. Kuvan mukaan brittien ilmavoimat, ennen muuta pommitusjohdon komentaja Sir Arthur ”Bomber” Harris, iskivät öisin Saksan nukkuviin kaupunkeihin surmatakseen siviilejä ja tuhotakseen kulttuuria, kun taas amerikkalaiset vuoteen 1944 asti pitäytyivät päivisin tapahtuvassa sotilaallisten kohteiden tarkkuuspommituksessa.

Hansen ei ryhdy puolustamaan Harrisia, mutta tuo runsain asiakirjasitaatein esiin, etteivät kaikki britit olleet hänen kanssaan samaa mieltä. Sekä ilmavoimien pääkomentaja Sir Charles Portal että pääministeri Sir Winston Churchill saivat tunnontuskia Saksan siviiliväestön kärsimyksistä. ”Are we beasts, are we taking this too far” kysyi Churchill vuonna 1943 sotakabinetissa katsottuaan kyynelehtien dokumentin Ruhrin alueen kaupunkien hävityksestä. Periaatteessa hän kuitenkin hyväksyi Harrisin toimet ja odotti kiihkeästi Harrisin lähettävän pommittajat Berliinin ylle.  Kukaan ei näin pysäyttänyt Harrisia.

Amerikkalaisille Saksan kaupunkien öiset ilmapommitukset olivat ainakin vielä vuonna 1942 moraalisesti kyseenalaisia ”baby killing plans” ja herättivät nuorten sotilaiden mielissä ahdistusta. Hansen siteeraa amerikkalaista sodanjohtoa, joka selitti sotilaskohteiden tarkkuuspommitusten yhteydessä koituneet valitettavat siviilituhot toiminnan tarkoittamattomiksi seurauksiksi eikä tahalliseksi julmuudeksi, mutta toteaa brittien ja amerikkalaisten pommituskäytäntöjen ennen pitkää lähestyneen toisiaan. Sodanjohtajat vetosivat pragmaattisiin näkökohtiin: kun Saksan liikenneyhteyksien ja öljyjalostamojen pommitus ei sujunut suunnitellulla teholla, oli tarkoituksen mukaista ainakin tappaa saksalaisia työläisiä, ”käsiä jotka rakentavat tappavia aseita”.

Hansenin aineisto on suurelta osin päiväkirjoja, kirjeitä ja muiden historioitsijoiden tutkimuksista kerättyjä sitaatteja. Tällä aineistolla hän pääsee käsiksi toimijoiden intentioihin ja asianosaisten, usein ns. pienten ihmisten tuntemuksiin ja motiiveihin. Päämajojen ja sotaministeriöiden asiakirjat eivät avaa sotilaiden ja kaupunkien asukkaiden kokemuksia, joita uusi sotahistoria tutkii.

Vaikka britit olivat kokeneet vuoden 1940 Blitzin ja amerikkalaiset vuoden 1941 Pearl Harborin, heidän poliittiset ja sotilaalliset johtajansa käyttivät puheissaan ja kirjoituksissaan vain harvoin valttina kostokorttia, toisin kuin populaari media, vaan viittasivat olemassaolon taistelun hengessä totaalisen sodan välttämättömyyteen.

Eettiset argumentit ja uusi sotahistoria

Niin Britanniassa kuin Amerikassa vaikutti johtajiinsa luottavien kansalaisten ohessa uskonnollinen ja humanitaarinen mielipiderintama. Kummankaan kansan moraalinen identiteetti ei ollut yhtenäinen. ”Me olemme kansa, joka nousee diktaattoreja vastaan” -identiteetin varjossa oli etenkin Amerikassa äänekäs vähemmistö, joka julisti: ”Me olemme humaani kansa, joka ei tapa äitejä ja lapsia.” Hansen siteeraa amerikkalaisia rivisotilaita, jotka joutuivat moraaliseen kriisiin, kun tajusivat lähtevänsä pommittamaan siviilejä.

Hansen tarkastelee eettisiä argumentteja, joilla johtajat kutsuivat kansalaisia tuhoamaan toista kansaa. Joissain sitaateissa kuvastuu ristiretkimentaliteetti: sotaan lähtö oli uhrautumista oikeaksi uskottujen arvojen, ennen muuta demokratian, puolesta. Harris ja häntä tukenut Churchill valitsivat sotateollisuuden keskusten lisäksi pommien kohteiksi kaupunkeja, jotka symboloivat totalitarismin nousua, kuten Berliinin, Nürnbergin ja Münchenin. Demokratian puolustus näyttäytyi eettisesti ylevänä sankaruutena verrattuna sotimiseen raakana olemassaolon taisteluna, jossa toisen kuolo on toisen elämä.

Uudessa sotahistoriassa sodat ovat historian toimijoiden aikaansaannoksia eivätkä luonnonilmiöiden tapaisia välttämättömyyksiä. Käyttämällä eettisiä käsitteitä kuten sankarillinen uhrautuminen, yhteisöllinen lojaalisuus ja vastuuntuntoisuus historiallisten tapahtumien selittämisessä Hansen arvioi sodan toimijoiden ja heidän tavoitteidensa moraalin tason.

Verrattuna vuonna 2009 julkaistuun Fire and Fury -teokseen, Hansen uudessa versiossa tasoittaa amerikkalaisten ja brittien ilmasotamoraalin kuvan mustavalkoisuutta. Amerikkalaiset eivät lopultakaan olleet niin humaaneja kuin heidän johtajiensa puheet sodan alkuvuosina antoivat odottaa. Hansenin mukaan Curtis LeMaysta, Yhdysvaltain ilmavoimien komentajasta, tuli ”Bomber” Harris: hän puolusti vuonna 1944 avoimesti väestön tuhoamista öisin aluepommituksin. Harris ja Lemoy pyrkivät pragmaattiseen päämäärään lopettaa sota nujertamalla vihollinen niin sotilaallisesti kuin moraalisesti ja toteuttivat sanoillaan ja toimillaan eettisesti olemassaolon taistelun kyynisiä lakeja.

Loppuluvussa Hansenista, joka läpi teoksen on tarkastellut liittoutuneiden ilmasotaa nimenomaan toimijoiden intentioiden näkökulmasta, tulee seurausetiikan harjoittaja. Hän vahvistaa jo vuoden 2009 versiossa  ”Bomber” Harrisille langettamaansa tuomiota lataamalla esiin tosiseikkoja, jotka osoittavat kaupunkien siviiliväestön pommittamisen tehottomaksi sodankäynniksi.  Terroripommitukset eivät katkaisseet vihollisen moraalista selkärankaa ja siten nopeuttaneet sodan loppua. Pommitukset ennemminkin nostattivat siviiliväestön resilienssiä. Tarvittiin maavoimien jyrä Normandiasta Reinille jotta Saksa antautui.

Kun Hansen ei löydä seurausetiikasta siviilien pommittamista puoltavaa näkökulmaa, hänen johtopäätöksekseen jää, että kaupunkien pommittaminen oli tuhoamista tuhoamisen vuoksi ja aiheutetut uhrit turhia. Tätä tuomiota enteili jo Churchill vuonna 1945 toivoessaan jälkiviisaasti, että siviilipommituksista olisi luovuttu. Hansenin mukaan Churchill näin ilmaistessaan muutti itsensä poliitikosta historioitsijaksi eikä luottanut siihen, että historia arvioisi johtajia ensisijaisesti intentioiden eikä seurausten perusteella.

Harris, joka puolestaan ei missään vaiheessa pahoitellut tappamiaan ihmisiä vaan korkeintaan kulttuurisia tuhoja, oli sodan jälkeen julkisuudessa ajoittain miltei epäsankari. Hän sai muistomerkinkin Lontoon keskustaan vasta vuonna 1992 – joutuakseen ennen pitkää uusien kunnianriistovaatimusten kohteeksi, kun Black Lives Matter -liike nosti esiin hänen maailmansotien välisenä aikana siirtomaissa käyttämänsä kovat otteet.

Randall Hansen on Oxfordin kasvatti ja Toronton yliopiston professori, jonka tutkimusten näkökulmana on ollut ihmisoikeuksien toteutuminen 1900-luvulla. Fire and Fury on lukijalle helppoa historiankirjoitusta. Lyhyet luvut seuraavat toisiaan kronikkamaisesti dramaattisesta pommituskuvauksesta toiseen. Kirjan jäsennys ei tutkimusraporttina ole kovin dynaaminen. Loppupäätelmän edellyttämien argumenttien kumuloivan kasaamisen sijasta luvut ovat kuin televisiosarjan osia, joiden tarkoituksena on olla kertaakaan pettämättä katsojan odotuksia. Vastaamatta jää vain ennakko-odotus Saksan ja Japanin pommitusten tasapainoisesta vertailusta. Japanin osuus on sivumäärällisesti vähäinen, ja kertomus päättyy ennen Hiroshimaa.

Kirjan merkitys on historiantutkimuksen eettisen ulottuvuuden pönkittämisessä ja keskusteluttamisessa. Kirja esittää historian toimijat arvovalintojen tekijöinä, ja antaa lukijalle tilaisuuden rakentaa omaa eettistä identiteettiään.