Terroripommitusten eettistä pohdiskelua

Uuden sotahistorian alueelle asettuva teos edustaa historiankirjoituksen piirissä tapahtunutta moraalista käännettä, jossa eettinen elementti on osa historiallista selittämistä. Kirjassa huomio kiinnitetään erityisesti brittiläisen komentajan Arthur Harrisin ja hänen yhdysvaltalaisen kollegansa Curtis LeMayn siviilikohteiden pommittamisen eettisiin perusteluihin toisessa maailmansodassa.

Hansen, Randall: Fire and Fury. The Allied Bombing of Germany and Japan. Faber & Faber, 2020. 536 sivua. ISBN 978-0-571-28868-7.

Ransall Hansenin Fire and Fury on erilainen sotakirja. Se on syntynyt historiankirjoituksessa meneillään olevan moraalisen käänteen vanavedessä. Hansen tarttuu avoimesti sodankäynnin moraalisiin kysymyksiin eikä kaihda menneisyyden toimijoiden eettistä arviointia. Fire and Fury tarjoaa toki jännittävää ilmasodan tekniikan ja suurimittaisten pommitusten kuvausta, mutta ennen muuta Hansen kysyy, miksi sodan johtajat ryhtyivät terroripommituksiin, joissa massoittain kaupunkien siviilejä ja kulttuuriaarteita paloi tuhkaksi. Oliko tarkoitus pragmaattisesti taittaa vihollisen moraalinen selkäranka ja lopettaa sota vai kostonhimoisesti maksattaa omat koetut kärsimykset vihollisilla?

Toisin kuin Plutarkhoksen tapaiset historiankirjoituksen klassikot, jotka etsivät historiasta moraalisia opetuksia, Hansenin samoin kuin Timothy Snyderin ja Oula Silvennoisen sukupolvi käyttää etiikkaa historiallisen selittämisen palvelukseen.

Päivitetty versio aiemmasta teoksesta

Hansen on kirjoittanut alun perin vuonna 2009 julkaisemansa teoksen uusiksi nimenomaan käydäkseen keskustelua historian etiikasta. Vuoden 2009 versiosta saamansa palautteen mukaan hänen luomansa kuva briteistä Saksan kaupunkien armottomina pommittajina ja amerikkalaisista liittolaisista heidän humaaneina hillitsijöinään oli katteettoman mustavalkoinen. Kuvan mukaan brittien ilmavoimat, ennen muuta pommitusjohdon komentaja Sir Arthur ”Bomber” Harris, iskivät öisin Saksan nukkuviin kaupunkeihin surmatakseen siviilejä ja tuhotakseen kulttuuria, kun taas amerikkalaiset vuoteen 1944 asti pitäytyivät päivisin tapahtuvassa sotilaallisten kohteiden tarkkuuspommituksessa.

Hansen ei ryhdy puolustamaan Harrisia, mutta tuo runsain asiakirjasitaatein esiin, etteivät kaikki britit olleet hänen kanssaan samaa mieltä. Sekä ilmavoimien pääkomentaja Sir Charles Portal että pääministeri Sir Winston Churchill saivat tunnontuskia Saksan siviiliväestön kärsimyksistä. ”Are we beasts, are we taking this too far” kysyi Churchill vuonna 1943 sotakabinetissa katsottuaan kyynelehtien dokumentin Ruhrin alueen kaupunkien hävityksestä. Periaatteessa hän kuitenkin hyväksyi Harrisin toimet ja odotti kiihkeästi Harrisin lähettävän pommittajat Berliinin ylle.  Kukaan ei näin pysäyttänyt Harrisia.

Weselin kaupungista 97% tuhoutui liittoutuneiden pommituksissa maaliskuussa 1945. National Museum of the U.S. Air Force, Wikimedia Commons.

Amerikkalaisille Saksan kaupunkien öiset ilmapommitukset olivat ainakin vielä vuonna 1942 moraalisesti kyseenalaisia ”baby killing plans” ja herättivät nuorten sotilaiden mielissä ahdistusta. Hansen siteeraa amerikkalaista sodanjohtoa, joka selitti sotilaskohteiden tarkkuuspommitusten yhteydessä koituneet valitettavat siviilituhot toiminnan tarkoittamattomiksi seurauksiksi eikä tahalliseksi julmuudeksi, mutta toteaa brittien ja amerikkalaisten pommituskäytäntöjen ennen pitkää lähestyneen toisiaan. Sodanjohtajat vetosivat pragmaattisiin näkökohtiin: kun Saksan liikenneyhteyksien ja öljyjalostamojen pommitus ei sujunut suunnitellulla teholla, oli tarkoituksen mukaista ainakin tappaa saksalaisia työläisiä, ”käsiä jotka rakentavat tappavia aseita”.

Hansenin aineisto on suurelta osin päiväkirjoja, kirjeitä ja muiden historioitsijoiden tutkimuksista kerättyjä sitaatteja. Tällä aineistolla hän pääsee käsiksi toimijoiden intentioihin ja asianosaisten, usein ns. pienten ihmisten tuntemuksiin ja motiiveihin. Päämajojen ja sotaministeriöiden asiakirjat eivät avaa sotilaiden ja kaupunkien asukkaiden kokemuksia, joita uusi sotahistoria tutkii.

Vaikka britit olivat kokeneet vuoden 1940 Blitzin ja amerikkalaiset vuoden 1941 Pearl Harborin, heidän poliittiset ja sotilaalliset johtajansa käyttivät puheissaan ja kirjoituksissaan vain harvoin valttina kostokorttia, toisin kuin populaari media, vaan viittasivat olemassaolon taistelun hengessä totaalisen sodan välttämättömyyteen.

Eettiset argumentit ja uusi sotahistoria

Niin Britanniassa kuin Amerikassa vaikutti johtajiinsa luottavien kansalaisten ohessa uskonnollinen ja humanitaarinen mielipiderintama. Kummankaan kansan moraalinen identiteetti ei ollut yhtenäinen. ”Me olemme kansa, joka nousee diktaattoreja vastaan” -identiteetin varjossa oli etenkin Amerikassa äänekäs vähemmistö, joka julisti: ”Me olemme humaani kansa, joka ei tapa äitejä ja lapsia.” Hansen siteeraa amerikkalaisia rivisotilaita, jotka joutuivat moraaliseen kriisiin, kun tajusivat lähtevänsä pommittamaan siviilejä.

Ruumiskasoja Dresdenissä helmikuun 1945 pommitusten jälkeen 1945. Bundesarchiv, Hahn, CC-BY-SA 3.0. Wikimedia Commons.

Hansen tarkastelee eettisiä argumentteja, joilla johtajat kutsuivat kansalaisia tuhoamaan toista kansaa. Joissain sitaateissa kuvastuu ristiretkimentaliteetti: sotaan lähtö oli uhrautumista oikeaksi uskottujen arvojen, ennen muuta demokratian, puolesta. Harris ja häntä tukenut Churchill valitsivat sotateollisuuden keskusten lisäksi pommien kohteiksi kaupunkeja, jotka symboloivat totalitarismin nousua, kuten Berliinin, Nürnbergin ja Münchenin. Demokratian puolustus näyttäytyi eettisesti ylevänä sankaruutena verrattuna sotimiseen raakana olemassaolon taisteluna, jossa toisen kuolo on toisen elämä.

Uudessa sotahistoriassa sodat ovat historian toimijoiden aikaansaannoksia eivätkä luonnonilmiöiden tapaisia välttämättömyyksiä. Käyttämällä eettisiä käsitteitä kuten sankarillinen uhrautuminen, yhteisöllinen lojaalisuus ja vastuuntuntoisuus historiallisten tapahtumien selittämisessä Hansen arvioi sodan toimijoiden ja heidän tavoitteidensa moraalin tason.

Verrattuna vuonna 2009 julkaistuun Fire and Fury -teokseen, Hansen uudessa versiossa tasoittaa amerikkalaisten ja brittien ilmasotamoraalin kuvan mustavalkoisuutta. Amerikkalaiset eivät lopultakaan olleet niin humaaneja kuin heidän johtajiensa puheet sodan alkuvuosina antoivat odottaa. Hansenin mukaan Curtis LeMaysta, Yhdysvaltain ilmavoimien komentajasta, tuli ”Bomber” Harris: hän puolusti vuonna 1944 avoimesti väestön tuhoamista öisin aluepommituksin. Harris ja Lemoy pyrkivät pragmaattiseen päämäärään lopettaa sota nujertamalla vihollinen niin sotilaallisesti kuin moraalisesti ja toteuttivat sanoillaan ja toimillaan eettisesti olemassaolon taistelun kyynisiä lakeja.

Loppuluvussa Hansenista, joka läpi teoksen on tarkastellut liittoutuneiden ilmasotaa nimenomaan toimijoiden intentioiden näkökulmasta, tulee seurausetiikan harjoittaja. Hän vahvistaa jo vuoden 2009 versiossa  ”Bomber” Harrisille langettamaansa tuomiota lataamalla esiin tosiseikkoja, jotka osoittavat kaupunkien siviiliväestön pommittamisen tehottomaksi sodankäynniksi.  Terroripommitukset eivät katkaisseet vihollisen moraalista selkärankaa ja siten nopeuttaneet sodan loppua. Pommitukset ennemminkin nostattivat siviiliväestön resilienssiä. Tarvittiin maavoimien jyrä Normandiasta Reinille jotta Saksa antautui.

Kun Hansen ei löydä seurausetiikasta siviilien pommittamista puoltavaa näkökulmaa, hänen johtopäätöksekseen jää, että kaupunkien pommittaminen oli tuhoamista tuhoamisen vuoksi ja aiheutetut uhrit turhia. Tätä tuomiota enteili jo Churchill vuonna 1945 toivoessaan jälkiviisaasti, että siviilipommituksista olisi luovuttu. Hansenin mukaan Churchill näin ilmaistessaan muutti itsensä poliitikosta historioitsijaksi eikä luottanut siihen, että historia arvioisi johtajia ensisijaisesti intentioiden eikä seurausten perusteella.

Lasten ruumiita Kölnin pommitusten jälkeen. Bundesarchiv. Sir Arthur Harrisia esittävä patsas pystytettiin Lontooseen 1992. Wikimedia Commons.

Harris, joka puolestaan ei missään vaiheessa pahoitellut tappamiaan ihmisiä vaan korkeintaan kulttuurisia tuhoja, oli sodan jälkeen julkisuudessa ajoittain miltei epäsankari. Hän sai muistomerkinkin Lontoon keskustaan vasta vuonna 1992 – joutuakseen ennen pitkää uusien kunnianriistovaatimusten kohteeksi, kun Black Lives Matter -liike nosti esiin hänen maailmansotien välisenä aikana siirtomaissa käyttämänsä kovat otteet.

Randall Hansen on Oxfordin kasvatti ja Toronton yliopiston professori, jonka tutkimusten näkökulmana on ollut ihmisoikeuksien toteutuminen 1900-luvulla. Fire and Fury on lukijalle helppoa historiankirjoitusta. Lyhyet luvut seuraavat toisiaan kronikkamaisesti dramaattisesta pommituskuvauksesta toiseen. Kirjan jäsennys ei tutkimusraporttina ole kovin dynaaminen. Loppupäätelmän edellyttämien argumenttien kumuloivan kasaamisen sijasta luvut ovat kuin televisiosarjan osia, joiden tarkoituksena on olla kertaakaan pettämättä katsojan odotuksia. Vastaamatta jää vain ennakko-odotus Saksan ja Japanin pommitusten tasapainoisesta vertailusta. Japanin osuus on sivumäärällisesti vähäinen, ja kertomus päättyy ennen Hiroshimaa.

Kirjan merkitys on historiantutkimuksen eettisen ulottuvuuden pönkittämisessä ja keskusteluttamisessa. Kirja esittää historian toimijat arvovalintojen tekijöinä, ja antaa lukijalle tilaisuuden rakentaa omaa eettistä identiteettiään.

 

2 kommenttia artikkeliin “Terroripommitusten eettistä pohdiskelua

  1. Lyhyt kommentti liittyen aluepommituksiin. Keskiviikkona 29.9. Britannian kuninkaallisten ilmavoimien (Royal Air Force) museo järjesti virtuaalisen konferenssin RAF:sta toisen maailmansodan jälkeisessä muuttuneessa maailmassa (1945-1949), jonka yhdessä sessiossa tarkasteltiin nimenomaan RAF:n strategisia pommituksia Saksaa vastaan. Tallenne tuosta sessiosta on saatavilla täältä: https://www.crowdcast.io/e/RAFM-Conference/4

    Alastair Noblen esitys käsitteli Potsdamin pommitusta, joka tapahtui huhtikuun puolivälissä, siis vain muutama viikko ennen Saksan antautumista. Tämä herätti keskustelua, kuten aluepommitukset ylipäätänsä. Oliko Preussin militarismia symboloinut Potsdamin pommitus tarpeellinen tässä vaiheessa sotaa – vaikka se olikin onnistunut operaatio RAF:n kannalta, vain yksi kone menetettiin, laajat tuhot kohteessa – vai oliko kyse jostain muusta? Samalla tuhoutui esim. Saksan sota-arkistot ensimmäisen maailmansodan ajalta, joka puhtaasti historioitsijoiden kannalta oli suuri menetys, muusta taloudellisesta, kulttuurisesta ja ihmishenkien menetyksistä nyt puhumattakaan. Prof. Eric Grove piti tätä mitä suurimpana vandalismina.

    Oliko Harris koko aluepommituskampanjan roisto, syntipukki, kun taas muut ”kanssarikolliset” on unohdettu, kuten joku kysyi. Cox huomautti tähän, että Iso-Britannian sotakabinetti, johon kuuluivat konservatiivien, työväenpuolueen ja liberaalien johtajat, olivat kaikki olleet hyväksymässä aluepommituksien toteuttamista. Kovin vähän soraääniä tätä kampanjaa kohtaan ylipäätänsä oli Britanniassa sota-aikana kuultu, joitakin kirkonmiehiä ja vastaavia näihin kuitenkin lukeutui. Yleinen mentaliteetti tuntui olevan, että saksalaiset olivat nämä aloittaneet ja saivat maistaa nyt omaa lääkettään…

    Tallenne tästä konferenssista on mielenkiintoinen, joten kannattaa katsoase, jos aihe kiinnostaa. Koko konfferenssin ohjelma on löydettävissä täältä (https://www.rafmuseum.org.uk/documents/Historian/rafm-2020-conference-programme.pdf) ja kaikki sessiot on nähtävissä edellä annetun linkin kautta. Jotain hyvää näistä poikkeusoloistakin on seurannut, kun konferensseja voi seurata näin kotikoneeltakin käsin…

  2. Kuten tunnettua Helsinki (ja Suomi) selvisi – kiitos Helsingin tehokkaan ilmapuolustuksen – yllättävän hyvin Neuvostoliiton suurpommituksista helmikuussa 1944. Silloin ei pystytty nujertamaan Suomen puolustuskykyä eikä -tahtoa, mutta selvisi että Suomen pitää mahdollisimman nopeasti pyrkiä irroittautumaan suursodasta, mikä sittemmin onnistui syyskuussa 1944.

    Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimien (ADD) suhteellinen epäonnistuminen tarjosi paradoksaalisen mahdollisuuden todeta, ettei N-liitto ole koskaan suorittanut mitään siviiliväestön terroripommituksia kuten englantilaiset ja amerikkalaiset!

    DDR:n ehkä merkittävin ilmasotahistorioitsija tohtori Olaf Groehler on selittänyt asian seuraavasti:

    Koska Saksan tappio oli syksyllä 1944 ilmeinen, ja länsiliittoutuneiden pommitusten tehokkuus oli yllättänyt Stalinin, neuvostodiktaattori havaitsi paradoksaalisen mahdollisuuden käyttää ADD:n vähäiset tulokset poliittisesti hyväkseen. Alistamalla ADD taktisille ilmavoimille yhtenä ilma-armeijana muiden joukossa, Stalin pystyisi nimittäin väittämään, ettei Neuvostoliitolla ollutkaan mitään strategisia ilmavoimia, eikä edes koskaan aikonut pommittaa Saksan kaupunkeja. Syyllisyys Saksan kaupunkien tuhoamiseen ja terroripommituksiin oli näin ollen yksinomaan länsiliittoutuneiden! Tämä mielenkiintoinen hypoteesi selittää myös edellä todetut voimakkaat sensurointitoimenpiteet.

    Ks. Groehlerin kirjoitus:

    The Long-Range Airforces in the Great Patriotic War of the USSR (1941-1945), Militärhistorisk Tidskrift 1991.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *