Sami Kolamon teoksen Riistopallon MM-kisat Qatarissa keskeinen väite on, että kisoja ei olisi pitänyt järjestää Qatarissa. Näin toisaalta siksi, että FIFA:n päätöksentekoprosessi oli korruptoitunut ja toisaalta siksi, että Qatarin ihmisoikeustilanne on liian heikko. Näihin molempiin annetaan sinänsä hyvät perustelut. Teosta vaivaa kuitenkin tietynlainen pinnallisuus ja kiire, mikä on tyypillistä juurikin Kolamon tutkimalle mediakulttuurille. Monesta asiasta huomaa, että tekijä ei ole viettänyt alueella pitkiä aikoja, omaksunut kieltä tai syventynyt alueen historiaan ja kulttuuriin. Qataria ja qatarilaisia kritisoidaan myös monista sellaisista asioista, jotka ovat oikeastaan kulttuuriin liittyviä mielipidekysymyksiä, eivätkä liity mitenkään FIFA:aan tai ihmisoikeuksiin.

Qatarin asema

Kolamo väittää Qatarin olleen Britannian siirtomaa, mikä ei pidä paikkaansa. Qatar oli toki osa Britannian imperiumia, mutta vain protektoraattina. Qatar ei ollut edes siirtokunta eli kolonia, kuten Jemenin Aden. Kyse ei ole saivartelusta, vaan siirtomaalla ja protektoraatilla oli tärkeitä eroja. Protektoraattiaikana Britannia hallitsi Qatarin ulkosuhteita ja hoiti sen puolustuksen, mutta sisäisiin asioihin puututtiin minimaalisesti. Toisin kuin esimerkiksi Kanadaan, Qatariin ei koskaan muuttanut suurta joukkoa brittejä, jotka olisivat muodostaneet merkittävän vähemmistön enemmistöstä puhumattakaan. Qatarista ei myöskään rahdattu raaka-aineita emämaahan kuten monista Afrikan siirtomaista (öljyä ja kaasua päästiin hyödyntämään vasta aivan protektoraattiajan lopulla, toisen maailmansodan jälkeen).

Sen sijaan Qatar kytkeytyi keskeisesti osaksi Britti-Intiaa, ja oli oikeastaan hallinnollisesti sille alisteinen (valuuttanakin käytettiin Intian rupiaa). Lisäksi kytkös Intiaan aiheutti Qatariin, kuten koko Persianlahden alueelle merkittävää intialaisten maahanmuuttoa sekä kaupan että brittien käyttämän indentuurijärjestelmän vuoksi. Kyse oli siirtotyöläisten määräaikaisista työkomennuksista, jotka aikanaan synnyttivät merkittäviä intialaisyhteisöjä ympäri Intian valtameren aluetta. Qatarin nykyinen siirtotyöläisyys ei siis ole kokonaan maan omaa keksintöä, vaan osin brittien luoman perinteen jatkamista, mitä ei lainkaan tuoda kirjassa esiin. Mainitsematta jää myös, että Qatarissa orjuus oli voimissaan vielä pitkälle 1900-luvulle, kuten monissa muissakin Persianlahden maissa.

Qatarin rannikon asukkaat (hadar) eivät myöskään ole kaikki persialaisten kauppiaiden jälkeläisiä, vaan kyllä arabeilla itselläänkin on pitkät merenkulun perinteet ja geenit ja kielet ovat sekoittuneet moneen kertaan sisämaan ja rannikon asukkaiden kesken, etenkin Qatarin kaltaisessa vajaan Uudenmaan kokoisessa maassa. Wahhabismia ei myöskään voi kutsua valtionuskonnoksi. Qatarissa islam on valtionuskonto. Wahhabismilla (Saudi-Arabiasta peräisin oleva sunnalaisuuden muoto) on toki Qatarissa pitkällinen historiallinen vaikutus. Toisaalta viimeisten vuosikymmenten aikana Qatar on huomattavasti lähentynyt Muslimiveljeskuntaa ja etääntynyt Saudi-Arabiasta; ja lähestynyt sen sijaan Turkkia.

Väite siitä että, Bahrain, Qatar ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat nähdään ”saman kokoluokan maina”, jotka pyrkivät haastamaan Saudi-Arabian ja Iranin on harhaanjohtava. Bahrain on niin asukasluvultaan, öljyvarannoiltaan kuin bruttokansantuotteeltaan aivan selvästi pienempi kuin Qatar tai Emiraatit. Kuwait olisi huomattavasti parempi verrokki, tai jopa Oman. Lisäksi viimeiset kymmenen vuotta (viimeistään arabikeväästä lähtien) Bahrain ja Emiraatit ovat olleet selvästi Saudi-Arabian liittolaisia Qataria vastaan, joka puolestaan tasapainoilee Iranin ja Saudi-Arabian välissä.

Siirtotyöläisistä, sosiaalisesta eri-arvoisuudesta ja ihmisoikeuksista

Siirtotyöläisistä puhutaan melkoisena monoliittina, ikään kuin kaikki olisivat vain tekemässä orjatyötä stadionraksalla. Siirtotyöläisiä on Qatarissa lähes kaikissa ammatteissa: asiakaspalvelijoina, siivoojina, poliiseina, konttoristeina, opettajina, asiantuntijoina jne. Siirtotyöläisiä on Etelä- ja Kaakkois-Aasian lisäksi valtavasti myös muista arabimaista, Keski-Aasiasta ja Afrikasta, sekä myös Euroopasta. Kirjaan kaipaisi tilastoa, joka näyttäisi kuinka suuri joukko todellisuudessa tekee stadioneita, ja kuinka suuri näistä on ”orjatyössä”.

Mitä taas tulee Qatarin kaiken lävistävään kaupallisuuteen ja kauppakeskuksiin, ei vierailu suurissa suomalaisissa kauppakeskuksissa anna juuri parempaa kuvaa suomalaisten ajankäyttötavoista. Ostoskeskuksissa asiakaskunta on myös varsin länsimaista. Shoppailun vastapainona qatarilaiset muun muassa retkeilevät paljon aavikolla, mutta tätä on vaikea huomata, jos ei itse vietä aavikolla pitkiä aikoja. Asialla ei myöskään ole juuri merkitystä kisojen saannin kannalta.

Kolamo ihmettelee kovasti, kenelle Pearlin ja Lusailin uusien asuinaluiden asunnot on oikean tarkoitettu. Pintapuolinenkin tutustuminen esimerkiksi paikalliseen suomalaisyhteisöön olisi paljastanut, että molemmat alueet ovat hyvin suosittuja länsimaisten korkeasti koulutettujen ammattilaisten keskuudessa. Ja miksi eivät olisi? Vuokrat eivät ole tulotasoon nähden kovinkaan korkeita, sijainti metron varressa ja kohtalaisen lähellä keskustaa on kätevä, eikä merinäkymät ja runsas ravintolatarjonta haittaa. Tämäkään asia ei liity mitenkään kisojen moraalittomuuteen.

Qatarin ilmastodiagrammi on annettu, mutta siihen viitataan väärin: ”Mm-kisojen aikaan marras-joulukuussa lämpötila on vaivaiset 25 astetta. Diagrammista näkee selvästi, että keskilämpötila on marraskuun puolivälissä noin 25 astetta, mutta joulukuun puolivälissä jo selvästi alle 20 astetta. Sään puolesta olosuhteet ovat suorastaan optimaaliset. Sen sijaan ilmansaasteista ja hiilijalanjäljestä olisi voinut puhua vielä enemmänkin kuin mitä kirjassa nyt on.

Kolamo nostaa esiin, että ongelmia ovat lähinnä tuoneet julkisuuteen kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt kuten Human Rights Watch ja Amnesty. Näin asia onkin, joskaan Qatar ei välttämättä ole aina ihmisoikeusjärjestöjen ykkösinhokki, eikä edes kärkikahinoissa. Esimerkiksi Freedom Housen maalistauksessa Qatar jättää taakseen viitisenkymmentä maata, muun muassa Venäjän ja Kiinan, jotka ovat myös urheilupesun supervaltoja. Kolamon kirjassa kyllä mainitaan nämä molemmat, mutta tätä olisi vielä voinut tuoda esiin konkreettisemmin. Kiina on paitsi saanut pitää talviolympialaisensa, myös tuottaa rauhassa länsimaisten kuluttajien tuotteita. Kukapa meistä ei näkisi joka päivä lausetta Made in China käyttämässään tuotteessa? Venäjän ongelmat olivat pääosin tiedossa jo ennen Ukrainan sotaa. Tietenkään Qataria ei voi puolustella sillä, että 50 maata on vielä pahempia, mutta tietyllä tavalla kritiikki pitäisi kuitenkin suhteuttaa muihin ”sortovaltioihin”. Kenties Kiinaan ja Venäjään verrattuna Qatar kuitenkin painii eri sarjassa?

Teoksessa on myös joitakin yksinkertaistuksia, kuten väite että ”enemmistö arabeista luottaa nimenomaan Al Jazeeran [qatarilaisen kanavan] uutisointiin”. Mihin tämä tieto perustuu? Kolamo ei anna minkäänlaista lähdeviitettä, eikä lähdeluettelossa ole käytännössä muutenkaan mitään arabialaisten mediakäyttäytymistä kartoittavia teoksia. Kyseinen kanava on toki merkittävä, mutta arabimaailma on laaja.

Teoksessa korostetaan, kuinka Qatar ja qatarilaiset eivät välitä siirtotyöläisten tilanteesta. Teoksessa ei kuitenkaan ole juurikaan viitattu qatarilaisiin lähteisiin tai haastateltu qatarilaisia. Tästä heijastuu asenne, että kaikki mitä Qatar ja qatarilaiset sanovat on jo etukäteen tuomittu vääräksi. Viimeisen aukeaman natsikortin olisi myös voinut jättää pelaamatta.

FIFA ja korruptio

Kolamo tuo esiin FIFA:aa vuosikaudet vaivanneet korruptio-ongelmat, ja puhuu ”FIFA-mafiasta”. Tätä olisi voinut avata vielä selkeämmin: onhan kuitenkin aika kova väite verrata kansainvälistä organisaatiota Italiasta tuttuun järjestäytyneen rikollisen muotoon. Kuten historiasta tiedetään, Italian mafia murhasi aikanaan useita viranomaisia, myös korkeita poliisijohtajia ja juristeja. FIFA:n sinänsä ikävät asiat ovat tähän verrattuna lähinnä myrsky vesilasissa, etenkin kun Kolamo jättää kokonaan kyseenalaistamatta jalkapallon laajemmassa kontekstissa: eikö koko laji ole melkoinen kaupallisuuden ja eurosentrismin riemuvoitto? Aasialaisten futisfanien rahat kelpaavat kyllä, mutta kisoja sinne ei voida viedä.

Qatarin kisat kuitataan aika suoralta kädeltä urheilupesuksi ja ahneudeksi: urheilutapahtumien vaikutukset ihmisoikeuksien parantumiseen ovat silmänlumetta. Tämä on mahdollista, mutta olisi kaivannut tuekseen tarkempaa analyysia. Eikö Kolamon kirja ole jo itsessään hyvä osoitus siitä, että kisat vetivät puoleensa tutkijoiden huomion? Olisiko kirjaa kirjoitettu ilman Qatarin kisoja, ja olisiko siirtotyöläisten asema herättänyt kovinkaan paljon huomiota? Lähes varmasti ei, koska ei juuri ketään Suomessa tunnu kiinnostavan siirtotyöläisten (kenties vielä huonompi) asema Bahrainissa, Emiraateissa, Kuwaitissa tai Omanissa, Saudi-Arabiasta puhumattakaan.

Tärkeitä huomioita

Nämä listaamani asiat eivät kuitenkaan sinänsä vähennä kirjan arvoa kriittisenä teoksena. On ensiarvoisen tärkeää, että edes Suomessa uskalletaan ja voidaan kritisoida FIFA:n kaltaisia mahtavia kansainvälisiä järjestöjä sekä ökyrikkaan Qatarin urheilupesua. Kuten alussa totesin, Kolamon esittämät syytökset Qataria ja FIFA:aa vastan ovat uskottavia mitä tulee yleisesti korruptioon ja ihmisoikeuksien loukkaamiseen, ainakin jos verrokkina on Suomi. Kolamo tuo myös esiin urheilupesun lisäksi monia muita tapoja, joilla Qatar pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa käyttäen pehmeää valtaa (soft power).

Teoksessa tuodaan ansiokkaasti esiin, että Qatarissa on edelleen valtavia ja todellisia ongelmia etenkin siirtotyöläisten työolosuhteiden osalta. Monet parannukset, joita Qatar esittänyt tehneen, ovat parannuksia vain paperilla. Ongelmat siirretään valtion tasolta urakoitsijoille ja edelleen aliurakoitsijoille, mikä tekee asioiden tarkkailusta vaikeaa, mutta ongelmien piilottamisesta helppoa. Tämä on tärkeää huomata, sillä Qatarin tekemät ”parannukset” tuntuvat hämäävän monia. Qatarissa ei ole vapaita ammattiliikkeitä eikä poliittisia puolueita.

Teoksessa on todella hienosti jaksettu kaivaa esiin tilastotietoa, kuten siirtotyöläisten määrät maittain, eteläasiaalaisten kuolinmäärät Qatarissa kisojen saamisen jälkeen, ilmastodiagrammi ja väestöpyramidi. Kolamo tuo myös ansiokkaasti esiin (viitaten Mehran Kamravan tutkimukseen) Qatarissa vallitsevan voimakkaan väestöryhmien erottelun. Esimerkiksi ostoskeskuksissa ja rannoilla on rajoitteita pääsyn suhteen: sinne pääsevät vain ”perheet”, eivät sinkkumiehet. Käytännössä sinkkumiehet tarkoittavat vain eteläaasialaisia, ei eurooppalaisia.

On tärkeää, että teoksessa nostetaan esiin paitsi stadioneita rakentavat siirtotyöläiset, myös esimeriksi kotiapulaiset ”nanny”, joista tuhannet pyrkivät vuosittain pakenemaan työnantajiltaan mitä moninaisten laiminlyöntien ja ongelmien vuoksi. Teoksessa käydään rohkeasti myös FIFA:n kimppuun. Tämä on hyvä ja kannatettava asia: mikään organisaatio ei voi olla arvostelun yläpuolella. Osansa saa myös Palloliitto ja Yleisradio, jotka Kolamon mielestä ovat turhan paljon myötäilleet FIFA:aa ja Qatarin kisoja.

Kaikissa asioissa kirja ei myöskään ole ylikriittinen: aivan oikein Kolamo tuo esiin, ettei suomalaisilla ole varaa paukutella henkseleitä omalla jalkapallokulttuurillaan Veikkausliigan ollessa melko vaatimaton. Lisäksi vaikka ruoho kyllä kasvaisi, tekonurmikentät ovat yleistyneet räjähdysmäisesti (ja niidenkin muovi valuu hitaasti mutta varmasti kohti maailman meriä.)

Kirjassa on myös aivan oikein tuotu esiin tietynlainen elämän väliaikaisuus: Qatarissa ei ulkomaalainen voi koskaan luottaa siihen, että työ ja oleskelulupa jatkuu. Siellä voi tehdä ”hyvällä” tuurilla koko työuransa, mutta eläkepäivien varaan ei kannata laskea. Qatar pyrki aiemmin jopa ”kansallistamaan” esimerkiksi brasilialaisia pelaajia, mutta FIFA puuttui peliin, yhtenä harvoista oikeista toimista. Työlupien kanssa ”vankina” on ollut jopa esimerkiksi ranskalaisia jalkapalloilijoita, koska sopimuksesta ei ole päässyt eroon. Norjalaisia toimittajia taas on pidätetty, kun he ovat olleet väärällä alueella stadioneiden lähellä. Tämän kaltainen toiminta ei edusta niitä arvoja, joita esimerkiksi FIFA juhlapuheissaan tuo esiin.

Teos on kokonaisuudessaan erinomaisen napakasti kirjoitettu tiivistelmä syytöksistä, joita sekä FIFA:aa että Qatarin kisoja kohtaan on esitetty. Mikäli kuitenkin haluaa perehtyä Qatariin ja sen lähialueisiin historiallis–yhteiskunnallisessa mielessä syvällisemmin, suosittelen lukemaan esimerkiksi seuraavat viime vuosina kirjoitetut teokset:

Chestnot, Christian & Georges Malbrunot: Qatar Papers. Comment l’émirat finance l’islam de France et d’Europe. Èditions Michel Lafon 2019.

Elshehtawy, Yasser: Temporary Cities. Resisting Transience in Arabia. Routledge 2021.

Fromhertz, Allen J.: Qatar. A Modern History. Georgetown University Press 2017.

Kanna, Ahmed & Amélie Le Renard & Neha Vora: Beyond Exception. New Interpretations of the Arabian Peninsula. Cornell University Press 2020.

Schielke, Samuli: Migrant Dreams. Egyptian Workers in the Gulf Sates. The American University in Cairo Press 2020.

Ahmajärvi, Mari & Halonen, Marko: Persianlahden pikkujättiläiset – Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Yhdistyneet arabiemiraatit. Gaudeamus 2022.