Toisten silmin. Pekka Herlinin värikäs elämä

Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä on elämäkertateos, joka luo Koneen toimitusjohtajana vuonna 1964 aloittaneesta Pekka Herlinistä (1932–2003) moniulotteisen, avoimen ja säikkymättömän kuvan. Kirja rakentaa tarinan, jossa Pekka Herlin on sekä osa jatkumoa, suvun ja yrityksen traditiota että osa elämänsä kutakin hetkeä, sen maisemaa ja ihmisiä. Hänet kuvataan pelättynä ja palvottuna toimitusjohtajana mutta myös  särmikkäänä ja häilähtelevänä persoonana.

Simon, John: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä. Otava, 2009. 416 sivua. ISBN 978-951-1-23478-4.

John Simonin teos Koneen ruhtinas on ollut kirjasyksyn puhutuimpia elämäkertoja. Sen kohdalla suomalainen media on todistanut omalta kohdaltaan oikeaksi sen, minkä elämäkertatutkijat ovat aina tienneet: mediaa kiinnostavat paljastukset. Sadoista ja tuhansista riveistä se poimii ne muutamat, joista se on haistavinaan skandaalinkäryä. Skandaalien rakentelu ei tietenkään koske koko mediaa: myös hienoja ja avaavia juttuja on kerrottu. Ja toki Simonin teos paljastaa yhtä ja toista. Tekijä, Kone Oy:ssä tiedotusosastolla työskentelevä amerikkalaissyntyinen John Simon arvelee, että Pekka Herlin itse olisi todennäköisesti suuttunut joistakin kirjan paljastuksista – ja ollut perheensä ja kirjan rehellisyydestä ”myös tavattoman ylpeä”.

Pekka Herlin tulee paljolti kerrotuksi toisten silmin. Simonin ratkaisussa annetaan vaimon Kirsti Herlinin sekä lasten, ystävien ja työtovereiden kertoa ja lopputulos on hieno, tuore ja virkistävän rehellinen. Teosta varten on tehty yli sata haastattelua, ja tarinaa rakentaa suuri määrä sitaatteja. Simon on jättänyt sekä puhekielisyyden että sitaattien väliset ristiriidat tekstiin. Lempeästi hän vetäytyy kertomasta itse kaikkea. Hän väistää salatun ja eheän totuuden löytäjän roolia, johon lukijat elämäkerturin helposti asettavat. Hän osoittaa, että ihminen, tilanteet ja tapahtumat voidaan kertoa niin monella tavalla. Simonin teoksen Pekka Herlin on monta.

Teos muokkaa elämäkertakerronnan konventioita rikkomalla kronologian. Se on nistuu hyvin osoittamaan, että aina ei tarvitse aloittaa lapsuudesta vaan tarinan eheys voidaan rakentaa myös muiden linjojen varaan. Simon itse nostaa kahdeksi pääteemaksi toisaalta Koneen menestystarinan, toisaalta Pekka Herlinin monisäikeisen persoonan. Näiden varassa vuorottelevat otsikot painottaen välillä yrityksen johtamista välillä henkilökohtaisia piirteitä ja perhe-elämää.

Vastakohtien mies: Apollon ja Dionysos

Muotokuvassa Pekka Herlin on suuri suomalainen teollisuusmies, kiistatta. Hän sekä syntyy rooliinsa että kasvaa siihen vähitellen. Hänelle lankeaa perintö, jota hän ei ehkä halunnut eikä valinnut, mutta joka velvoittaa. Heikki ja Anna Herlinin perheen ainoana poikana hän saa yhtiön, jonka tulevaisuus jätetään hänen käsiinsä, ja hän saa kodin aineettoman perinnön, kasvatuksen ja kokemukset, joihin hänen elämänsä on monisäikeinen pitkä vastaus.

Nuori Pekka Herlin kapinoi ja etsii itseään. Simon vertaa häntä Shakespearen ankaraa isää ja suuria odotuksia vastaan kapinoivaan prinssi Haliin, tulevaan kuningas Henrik V:een, ja toteaa Pekasta (Simon käyttää paljon pelkkää etunimeä), että tämä ”näytti olevan epävarma itsestään ja elämänsä suunn asta, kunnes kruunu asetettiin hänen päähänsä”. Kruunua kantaessaan Pekka Herlin löysi itsestään epävarmuuden vastapainon: ronskin, energisen ja uhoavan toimintatarmon. Se näkyi vaikkapa siinä, miten hän kertoi perheelleen tärkeästä yrityskaupasta, Pohjoismaiden johtavan hissiyhtiön ASEA:n hissitoimintojen ostamisesta vuonna 1968. Pojista keskimmäisen Ilkka Herlin muistaa, miten isäukko tuli kotiin ja kertoi riemuissaan, että ”Pohjoismainen hissibisnes on nyt tässä kädessä”.

Elämäkerran tärkeä jännite on Pekka Herlinin monisäikeinen ja vaikea persoona. Simon kuvaa hänet tasapainottelijana elämän apollonisen ja dionyysisen puolen, maanisuuden ja depressiivisyyden välillä. Hänet kuvataan myrskyisäksi ja kiivaaksi, arvaamattomaksi ja jyrkäksi. Toisaalta hänet hyvin tunteneet kertovat hänestä myös herkkänä, ujona ja vetäytyvänä. Hän oli muotokuvansa perusteella ristiriitainen ja rauhaton ihminen etsien tyyneyttä niin juomisesta, purjehtimisesta kuin nostalgisesta paluusta maanviljelyyn.

Juominen, sen kehittyminen alkoholismiksi ja yhdistyminen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on teema, josta Simon kirjoittaa avoimesti, perhettä kuullen ja siteeraten. Kun Pekka ja Kirsti Herlin avioituivat vuonna 1954 juominen ei ollut on gelma, ”ei todellakaan!”, toteaa Kirsti kirjassa. Simon pohtii geneettistä perintöä, alttiutta sairastua alkoholismiin ja kuuntelee lasten kommentteja: alkoiko se Neuvostoliittoon tehdyistä monista liikematkoista 1950-luvulla, suomalaisen bisneskulttuurin yleisestä alkoholinkäytöstä vai suuryrityksen johtamisen ankarista paineista 1960-luvun lopulta alkaen. Joka tapauksessa lasten kokemus isän eräänlaisesta ”holhoavasta diktatuurista”, siihen liittyvästä juopottelusta ja henkistä väkivaltaa muistuttavasta käytöksestä kerrotaan säikkymättä ja reilusti lasten näkökulmasta. Nuorimmainen Ilona Herlin kertoo, miten hän keskusteli isänsä kanssa paljon 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. ”En minä tuonut omia heikkouksia isälle esiin. Se oli näin päin, että minä kuuntelin ja yritin lohduttaa. Tunne-elämässä hänellä oli kyllä etuoikeus olla heikko” Ilona Herlin muistelee. Alkoholismista kärsivän perheen ja lapsen näkökulman voi löytää nykyisestä kaunokirjallisuudesta vaikkapa Susanna Alakosken Sikaloista (Svinalängorna 2006) ja oman alkoholismin kuvauksen tapaa esimerkiksi Per Olov Enquistin hienossa omaelämäkerrallisessa teoksessa, Ett annat liv (2008). Elämäkerrassa nämä teemat ja näkökulmat ovat kuitenkin vielä poikkeuksia ja suurmieselämäkerrassa valintaa voi pitää harvinaisen rohkeana.  

Ruhtinas

Levottomuus ja särmät, ongelmat ja ristiriidat kuuluivat perheen ja Pekka Herlinin elämään, mutta ne eivät estäneet menestystä, ja vanhin pojista Antti Herlin korostaakin menestyksen avaimina isänsä muita puolia: ”tarkasti fokusoitunutta älykkyyttä”, tavatonta henkilökohtaista tarmoa ja sitä, että hänellä oli valtaa ja rahaa taata, että hänen päätöksensä myös toteutettiin. Tämä vallankäytön näkökulma tuo Pekka Herlinin muotokuvaan Niccoló Macciavellin Ruhtinaan piirteitä. Ruhtinas oli hänen yöpöytälukemistoaan ja Simon on valinnut siitä sitaatin aivan oman tarinansa alkuun. Tämä lukuohje kehystää teosta, siihen palataan tarinan edetessä, ja se suuntaa vahvasti lukijankin tulkintaa. Se pakottaa kysymään, missä määrin Pekka Herlin oli tai halusi olla päämäärätietoinen toimija, jolle tarkoitus pyhittää keinot. Simonin siteeraama Macciavelli nimittäin kirjoittaa, että asiat, jotka näyttävät hyviltä, voivat viedä perikatoon. Ja jatkaa, että ”toiset taas näyttävät pahoilta mutta voivat johdattaa turvallisuuden ja hyvinvoinnin olotilaan”. Näinkö Pekka Herlinkin ajatteli? Ohjasiko hänen toimintaansa ajatus, että Koneen menestys turvaa perheen turvallisuuden ja näyttää tietä koko kansakunnan hyvinvoinnille. Ja silloin uhreja on turha laskea.

Koneen johdossa Pekka Herlin näyttää olleen enimmäkseen apolloninen: rohkea, rationaalinen ja dynaaminen. Simon siteeraa Pekka Herliniä itseään, joka Helsingin Sanomissa vuonna 1981 luonnehti johtamistaan kahdella tavalla. Pekka Herlin totesi, että kuten Tolstoin Sodan ja Rauhan kenraali Kutusov hänkin antaa joukkojensa voittaa häiritsemättä taistelua. ”Meilläkin hyvät miehet saavat tehdä työtä ilman että minä häiritsen.” Toinen johtamisajatus oli rautainen seurantasysteemi, kuukausittainen tulosyksiköiden tilanteen läpikäynti. Simon kirjoittaa Koneen organisaatiosta, että ”toimitusjohtaja istui litteän organisaation huipulla kuin keskiajan ruhtinas, jolla oli laajan valtakuntansa hallitsemisessa apunaan vain muutama läheinen neuvonantaja”. Tämä tarkoitti johtamisen ammattitaitoista ja pätevää pientä tiimiä ja yksiköiden pääll iköitä, joille annettiin paljon itsenäistä vastuuta.

Kone ja Suomi

John Simon teos vakuuttaa, että Pekka Herlin kasvatti ja kansainvälisti Koneen tavalla, jolla ei ole edeltäjiä Suomen teollisuushistoriassa. Yrityksen menestys ei tietenkään ollut itsestään selvää, vaikka jälkikäteistarinat, jotka kerrotaan tunnetusta lopusta käsin, saavat kaikki tapahtumat helposti näyttämään väistämättömiltä. Yrityksen tulevaisuus oli useissa kohdin vaakalaudalla ja Simon nostaa Koneen kohtalonhetket myös oma draamansa avainkohtauksiksi. Tarina alkaa hermostuneen yritysoston tunnelmissa vuonna 1968 ja kulminoituu kohtalokkaisiin neuvotteluihin Koneen hissi- ja liukuporrasbisneksen myynnistä 26 vuotta myöhemmin vuonna 1994. Kukaan lapsista ei näyttänyt haluavan viedä isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä rakentamaa yritystä uudelle vuosituhannelle. Monet talousuutisia seuraavat muistavat ratkaisun, mutta sen taustat ja dramaattiset ulottuvuudet voi lukea Simonin kirjasta.

Pekka Herlinin tarinassa on jotain koskettavan suomalaista: ankaraa kasvatusta, ujoa kurittomuutta, etäisiä isiä, lempeitä äitejä, lahjakkaita lapsia ja lojaaleja alaisia. On arkista työtä ulkomaankaupan eteen, presidentinvaaleja, neuvotteluja ja kokouksia. On takaiskuja, mutta ennen muuta sisukasta menestystä ja vaurautta, josta ei sovi kerskailla. Simon tavoittaa tämän tunnelman ja suomalaisen elämäntavan hyvin ja arvostaa sitä samoin kuin jokaista kertojaa, joka on jakanut tarinansa hänen kanssaan. Ääneen pääsevät monet, ja monenlaiset tarinan kertomisen tavat saavat tilaa. Esimerkiksi Koneen avainhenkilöihin kuuluneen Gerhard Wendtin annetaan dramatiikan tajua osoittaen kertoa, mihin Koneen ja Nokian yhteistyö kaatui: ”Kairamo teki yhden virheen! Hän ei ymmärtänyt tarjota Pekalle joko KOP:in tai Nokian hallituksen puheenjohtajuutta. (–) Tähän turhamaisuuteen se kaatui! Olisi se ehkä kaatunut muuhunkin, mutta tämän minä tiedän, että se kaatui tähän.” 

Pekka Herlin kasvatti Koneen yritysostoin ja lensi yksityisellä yhtiön koneella lukemattomiin neuvotteluihin ympäri maailmaa. Kansainvälisen ja globaalin bisneksen vastapainona hänen juurensa olivat suvun tilalla Thorsvikissa Kirkkonummen Porkkalassa, ja eräs osa hänen kaksinaisuuttaan olikin kysymys siitä, ollako maanviljelijä vai teollisuusmies. Hän ei halunnut valita vain toista ja hänestä tuli kumpaakin. Molemmissa rooleissa suh de isänmaanhan jäsentyy tärkeäksi, sillä Thorsvikissa Pekka Herlin liittyi pitkään, vanhaan elämänmuotoon maanviljelykseen ja sukuun. Koneen globaalin ja innovatiivisen toiminnan kautta hän taas irrottautui vanhasta ja loi uutta, mutta nytkin laajasti koko suomalaisen teollisuuden hyväksi ja sen esikuvana. Pekka Herlinin tarina on kunnioittavasti ja monivivahteisesti kerrottu yksilön ja perheen kertomus, mutta se on näiden ”isänmaallisten” ulottuvuuksiensa ansiosta myös suomalainen legenda.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *